Sibbe

Yksi 30-vuotislahjoistani oli lippu Sibeliuksen konserttiin Finlandia-taloon (tai itse asiassa lippuja oli kaksi mutta koska pääni on täynnä räkää, jumituin yksikkö-monikko-muotoihin ja siihen metafyysiseen kysymykseen voiko yksi olla kaksi, päätin puhua yhdestä lipusta, siitä omastani, vaikka olinkin siis k.o. konsertissa mieheni kanssa). Melkeinpä parhaita lahjoja ovat sellaiset, joita haluaa mutta ei itse raaski/muista/viitsi hankkia. En siis välttämättä olisi itse mennyt kuuntelemaan Segerstamin johtamaa Sibben ensimmäistä ja toista sinfoniaa, mutta kun tilaisuus näin tuli, olin kovin ilahtunut. Keskittymiskykyni aiheuttaa minulle klassisen musiikin konserteissa joskus pettymyksen, alan vilkuilla kelloa ja vääntelehtiä vaivihkaa, tutkiskella repsottavia kynsinauhojani ja tehdä listoja päässäni. Tästä syystä käynkin mieluummin oopperassa, jossa musiikkiin yhdistyy visuaalinen nautinto. Koska en ikäänkuin odota liikoja maultani, mitä klassiseen musiikkiin tulee, pidän eniten komeasta ja uhkeasti esillepannusta esittämisestä, jossa on mielellään hienoja pukuja ja lavasteita. Koska ensisijaiset taiteelliset kunnianhimoni tai intressini eivät suuntaudu musiikkiin en nolostele tätä mieltymystäni kaikkeen koreaan, jos sen sijaan kuvataiteessa ihailisin Johanna Orasta tai Kaj Stenvallia, saattaisin hieman huolestua.

Sibelius oli kuitenkin juuri sopivan mahtipontista ja viihdyttävää. Sinfoniat muistuttavat melkolailla elokuvamusiikkia, tai oikeastaan toisin päin, sävelsihän Sibbe ne suunnilleen samoihin aikoihin kun Lumieren veljekset vasta parantelivat kinematografiaan eikä leffoissa ollut ääntä lain. Koska istuimme edessä, saatoin seurata sekä Segerstamin mieletöntä menninkäiskuninkaan eläytymistä että soittajia. Miltäköhän tuntuu käydä töissä konserttiviulistina, pukea iltaisin frakki tai iltapuku, virittää soitin ja mennä soittamaan? Tumma miesviulisti takarivissä eläytyi musiikkiin silloinkin kun ei itse soittanut, silmät kiinni, keho säveliä myötäillen. Perhelääkärin näköinen keski-ikäinen naishuilisti sen sijaan istui tyynen stoalaisesti paikallaan, hymyili vasta aplodien aikaan. Mitenköhän muusikot suhtautuvat työvaatteisiinsa? Kaupunginorkesterin naismuusikoiden dress code oli luonnollisesti mustaa ja pitkää, mutta ei sen tarkemmin spesifioitu. Mikä onkin hyvä, on jotenkin ihmisarvoa alentavaa tunkea aikuisia naisia joihinkin kuvottaviin yhden koon halatteihin. Soittajattarilla oli siis päällään juhlaversioita omasta tyylistään; yhdellä lyhyttukkaisella, meikittömällä viulistilla (gaydarini on tosi surkea mutta tuossa tapauksesa ei ollut epäilystäkään asiasta) oli pellavainen housupuku, minua nuoremmalla tummalla kaunottarella gootti-henkinen täyspitkä samettihame ja harsohihat, isokokoisella viulistilla kultahileinen sari-tyyppinen asu. Miehillä oli tietysti frakki, useimmilla kuulemma huonosti leikattu työfrakki (itse en tajua tarpeeksi miesten pukeutumisesta sanoakseni mikä on hyvä ja mikä huono, ellei kyseessä ole ihan ääritapaus).

Kuunnellessani viritysääniä muistin taas muinaiset musiikkiopistoajat. Minut, kuten useat muutkin keskiluokan lapset ohjattiin soittoharrastuksen pariin ala-asteen alkaessa. Vanhemmat olivat saaneet vihiä musikaalisuudestani kun olin lomamatkalla pimputellut hotellin pianoa ja päättivät pistää minut tunneille. Harmi kyllä, en itse ikinä lämmennyt pianonsoitolle tai ehkä enemmänkin sen opetusmetodeille hirveästi. Kotikaupungissani musiikkia opetettiin klassisin metodein, mikään vapaa säestys tai jazz-svengailu, eivät edes toivelaulukirjojen kivat laulut tulleet kyseeseen. Tankkasin vuosikaudet Aaronin pianokoulua ja Kuhlaun sonatiineja, jatkuvasti aavistellen että joku perustavanlaatuinen pohja tältä kaikelta puuttuu. En käynyt tunneilla mieluusti, odottaessani musiikkiopiston käytävällä vuoroani ahdistuneena tekemättömistä läksyistä, kuulin luokista tulevaa musiikkia ja tunsin outoa kateutta ja ulkopuolisuutta. Ihailin sitä kurinalaista ja aidon innostunutta klassisen musiikin maailmaa tajuten samalla, ettei minusta ole sellaiseen. Aikani kyllä yritin, muutin ulkoisen olemuksenikin paremmin ihanteitani vastaavaksi (tähän olemukseen kuuluivat mm puhvihihat ja silkkirusetit tukassa), mutta kun löysin musikaalit ja jazzin, laulamisen ilon, sanoin heipat klassisuudelle.

Kuitenkin kaikitenkin, klassisen musiikin maailma viehättää minua edelleen. Kun ratikkaan tulee kolme teinipoikaa isojen soitinkoteloidensa kanssa ja alkaa keskustella tulevista konserteista, myhäilen. Klassisen musiikin soittajissa on jotain niin klassista, , naisilla on klassiset villakangastakit, polvipituinen kellohame ja paksujen sukkisten verhoamat ohuenohuet nilkat, miehillä hyvä iho eikä hilsettä olkapäillä. Eikä räikeitä värejä missään, ei laukusta pilkistävää iltalehdenkulmaa, ei lenkkareita. Mielikuvissani klassisen musiikin ammattilaiset asuvat ehdottomasti Krunikassa, pienessä mutta suloisessa jugend-kämpässä, jonka lämminvaloisessa keittiössä he juovat kamomillateetä ja lukevat kirjaa (ei ikinä lehteä) pyöräiltyään esityksestä kotiin.