MItä televisiosta tulee?

Tässä taannoin selvisi, että koska talossamme on kaapeli, ei televisio pimentynytkään ilman digiboksia vielä, vaan vasta puolen vuoden päästä. Pidin digiboksittomuutta hyvänä pakkokannustimena luopua töllöstä, mutta nyt, armonaikaa saaneena olen taas vähän päättämätön. Videot lähetin vintille tasan siksi, että johtojen kanssa pulaaminen alkoi ärsyttää (niitä on noin miljoona muutenkin, eri värisiä ja sikarumia). Audiovisuaalisesta viihteestä dvd-muodossa voimme nauttia tietsikan kautta. Vieroksun muutenkin kaikkea kodinteknologiaa ihan mukavuus- ja estetiikkasyistä, en haluaisi muuttaa kotiani piippaavaksi sähköpääkeskukseksi. Toisaalta haluan tietysti toimivan nettiyhteyden ja oikuttelemattoman pesukoneen, mutta ilman vaivaa. Seurusteluun taipuvaisena olen vielä aina onnistunut välttämään kaikki kytkemis- ja säätämishommat. Asuin vuosikaudet videoiden kanssa, joilla ei voinut nauhoittaa, koska olin hukannut jonkun piuhan muutossa enkä jaksanut selvittää mistä sellaisen saisi ja millainen sen pitäisi olla.

Olen jo pitkään hiukan nolostellut television omistamista. Puolustaudun sillä, että se on pieni eikä kovin keskeisellä paikalla eikä taatusti mäikää päällä itsekseen (tämä taitaa olla sukupolvikysymys, vanhempieni kotona kaksiossa on kaksi töllöä ja useimmiten kumpikin päällä, tietysti eri kanavilla että kakofonia olisi mahdollisimman suuri) koko iltaa. Päätin taannoin tietoisesti, etten ala seurata uusia tv-sarjoja. Mikäli sarja osoittautuu hyväksi (kuten viime vuonna loppunut Mullan alla, aivan käsittämättömän taidokas draama) sen saa ennen pitkää dvd:llä. Juuri mainittua Mullan allaa sai kirjastostakin, viime syksynä ollessani surullinen saatoin katsoa sitä viisikin jaksoa putkeen, harvan teeveesarjan loppujaksoa katsoessa olen myöskään itkenyt niin paljon. Hassua kyllä, ainoa tv-sarja jota nykyään katson, Simpsonit, löytyy meiltä osin myös dvd:ltä. Simpsonit oli syy joka taivutti televisiovihaaja L:n töllön ääreen. Itse nauran hartaasti myös South Parkille (etenkin Cartmanille) mutta sitä ei ole tietääkseni tullut pitkään aikaan.

Periaatteessa katson teeveestä myös laatudokumentteja, mutta en yleensä ikinä havahdu huomaamaan niitä ennen kuin seuraavana päivänä. Toisaalta ei se kyllä harmita, kokisin ahdistavaksi elää television ehdoilla siinäkään määrin. Vanhemmilla on kahden television lisäksi kaikki tallentavat pelit ja vehkeet, voin aina kääntyä heidän puoleensa jos teeveestä tulee jotain aivan vastustamatonta. Kuten häitteni aattona esitetty Polanskin Katkera kuu, jonka pyysin nauhoitettavaksi etten a) valvoisi kahteen sitä katsomassa ja b) tärvelisi nuoren morsion lemmentunteita niin kyynisellä stoorilla (katsoin sen melkein loppuun kuitenkin, häät jännittivät sen verran että suurin osa luonnollisista tarpeista oli vähän katkolla joka tapauksessa).

Uutisia en ole oikein ikinä osannut katsoa teeveestä. Ehkä siksi, että tosiaan miellän telkun viihdytysmasiinaksi enkä tiedonantajaksi, lehdet ja kaikkein eniten netti ovat uutisia varten. Uutistenkatsomattomuuteen saattaa liittyä jotain varhaista vastarintaa, taannoin mainitsemani lapsinero-lapsuudenystävä katsoi suunnilleen kolmevuotiaasta asti puoli yhdeksän uutiset ja järkyttyi kun en katsonut niitä vielä tokalla luokallakaan! Olen vasta aikuisena tajunnut, että ystäväni vaikutti niin briljantilta osin kasvatuksensa takia, häntä ei oikeastaan ikinä oltu kohdeltu lapsena. Ystävä on toki aikuisenakin välkky kuin mikä (tosin emme ole tavanneet pariin vuoteen koska hän majailee tiettävästi luostarissa) mutta kuitenkin samalla tasolla, keskusteluyhteyden päässä eikä jossain älyn ja sivistyksen lasivuorella.

Otsikko velvoittaa takaisin sivuraiteelta, televisioon. Toinen lempiohjelmani kaikessa raivostuttavuudessaan on Sinkkuelämää. Olen ikään kuin legitimoinut hömpästä pitämiseni sillä, että viisas Lumiskin fanittaa Sinkkuelämää ja sitäpaitsi kyseinen sarja sisältää useita tulokulmamahdollisuuksia. Sitä voi tarkastella feministisestä näkökulmasta, ajankuvana, muotien ja trendien luojana tai yleisenä ihmissuhdesoppana. Katsoessani itse Sinkkuelämää ikään kuin karsin sen päältä kosmetiikan, muotivaatteet ja päähenkilöiden äärimmilleen piukoitetut kropat sekä hippaavan lifestylen ja katson sitä tasapainotteluna aikuistumisodotuksien ja ura-rakkaus-ystävyys-valintojen välillä. Joitakin feministejä kuulemma ärsytti se, että sinkkuutta ylistävä sarja päättyi päähenkilöiden vakiintumiseen, mutta itse pidin siitä, erityisesti piinkovan seksi-samanthan aidosta rakastumisesta nuoreen mieheen ja täydellisyyttä tavoittelevan Charlotten suhteesta (hollywoodilaisittain) ruman tavishepun kanssa. En nähnyt henkilöiden luopuvan muusta kuin defensseistään. Juuri sarjan näennäisen keveyden alla piilevissä viisauksissa on sen oivaltavuus. Sama monitahoisuus viehättää minua myös Simpsoneissa, sitä voi katsella niin hauskana cartoonsina kuin yhteiskuntakritiikkinäkin.

Yle teemalta tulisi tänään uruguaylainen elokuva Whiskey eli Hymyä huuleen, jota esitettiin R&A:ssa pari vuotta sitten. Elokuva oli varsinainen pieni helmi, sen hiljaisuudessa ja verkkaisuudessa oli jotain hyvin kaurismäkeläistä. Joutunen taas turvautumaan vanhempien tallentavaan digiboksiin ja hyväntahtoisuuteen.