Mielleyhtymistä

Katselin tässä home-tagin alle laitettuja kuviani Flickrissä ja selailin muutenkin Flickr-historiani alkupäätä, joka on pro-käyttäjyyden mukana palautunut näkyville. Home-kuvat Puutarhakaupunginosasta olivat jotenkin surullisia, aloin miettiä, millainen olin niitä ottaessani. Kuva olohuoneestamme on otettu viime jouluaattona, kun oli kerrankin täysin siistiä (tai oikeammin, kaikki pinnat oli kuorrutettu silitetyin pöytäliinoin ja kynttilänjaloin). Muistan jouluaaton, olin harvinaisen kovassa flunssassa, olimme olleet kävelemässä Haukilahden rannassa, lunta ei ollut eikä jäätä, rantaveteen juoksi polskimaan iso noutaja. Olin tuon joulukuun töissä paskaduunissa, bussiyhtiön puhelinvaihteessa. En vihannut itse työtä mutta kylläkin asemaani. Opiskeluaikana postinlajittelussa työskentely ei tuntunut nöyryyttävältä, päin vastoin, se oli rahanansainnan ohella tapa viitata olevansa "työtä pelkäämätön". Tein yövuorojakin jos en nyt iloisena, ainakin tyytyväisenä tietäen kaiken olevan vain väliaikaista. Sen sijaan se, että huhtikuussa valmistuneena olin jouluna edelleen vailla oman alan töitä (lukuun ottamatta satunnaiskeikkoja) oli aika vähällä saada minut kliinisesti masentuneeksi. Oireita alkoi jo olla, saatoin nukkua päivisin monta tuntia, verhot edessä, jotain olematonta tyttökirjaa kymmenettä kertaa lukien, laiminlyöden vähäisetkin velvollisuudet. Lähes jokainen kommunikaationi äidin kanssa päätyi hirvittävään itkuraivariin.

Näin ollen, assosioin kuvat ja muistot Puutarhakaupunginosasta suruun, itsevihaan, rittämättömyyden tunteisiin. Oikeastaan ne tunteet koskevat koko Espoota. Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, en haluaisi ajatella mennyttä elämääni minään yhtenäisenä, tiiviinä pakettina paskaa, vastustan jo periaatteen tasolla sellaista ajattelua. En haluaisi tärvellä niitä kauniita muistoja, jotka menneisiin vuosiin liittyvät. Olin siellä myös onnellinen, nautin luonnon läheisyydestä, hiljaisuudesta, tummista kuusista ikkunan alla, siitä kun 50-vuotiaista koivuista satoi syksyisin kultahituja. Toisaalta inhosin niitä kuusia ja niiden välistä näkyviä pöyhkeitä audeja, merkkiverkkariäitejä ja juristi-isiä. Ehkä olen vielä liian lähellä tuota aikaa, omituista kokeilua lähiöelämästä osatakseni katsella sitä objektiivisesti. Ajatus siitä, että joutuisin menemään kauppakeskukseen puistattaa minua, jopa pieni Arabian ostari tuntui KUVOTTAVALTA isoine pullonpalautuspisteineen ja aneemisine halpavaateketjuineen. Eksyn taas sivuraiteelle, mutta en tajua ostoskeskuksia enkä uusia asuinalueita. Miksi kaupunkiin, ratikkamatkan varrelle rakennetaan lähiöitä? Ruoholahtikin on aika kaamea, klinkkeriä ja valetiiltä, lasitettuja jättiparvekkeita, harmaatäpläisiä pintoja ja tyhjinä ammottavia liiketiloja joihin joku iloinen visionääri on kuvitellut mukavia kivijalkapuoteja tajuamatta että keskiluokka ajaa Selloon shoppaamaan.

En näe Puutarhakaupunginosasta lainkaan unia, minä, joka kuitenkin seikkailen lähes joka yö Porvoossa ja usein Hermannissakin, jossa asuin vuoden joskus 90-luvun puolivälissä. En ole kertaakaan luullut herääväni vanhasta kodistani. Voi kyllä olla, että ne unet vielä tulevat, alitajunta ottaa ensin etäisyyttä vanhaan meininkiin.

Tavallaan toivon, että olisin viime jouluna tiennyt, kuinka pian elämäni tulee muuttumaan ja kuinka onnellinen minusta tulee. Siinä kun vuonna 2006 koin pahimmat pohjakosketukset, vuoden 2007 aikana olen ollut onnellisempi kuin ikinä ennen elämäni aikana. Joskus pelästyn omaa onneani, sitä, että minulla menee liian hyvin ja kohta kaikki romahtaa. Toisaalta onni ei ole staattinen tila, koen toki päivittäin myös epävarmuutta, pelkoa ja silkkaa arkista vittuuntumista. Kuten vuosi sitten, vaikka yleistilani oli onneton ja epäilevä, koin monia onnellisia hetkiä.