Yksinolon hurmaa

Vietän tänään omaa päivää, pitkästä aikaa. L on poikien kanssa pelaamassa krokettia ja olen puuhastellut kotona koko iltapäivän. Leivoin pari piirakkaa vanhempien vierailua varten ja tein itselleni kyssäkaalipataa. Padasta tuli suhteellisen kamalaa, ainakin niiden kyssäkaalien osalta. Ehkä siihen, että joku vihannes ei tunnu olevan kovin suosittu, on joskus syynsä (ei toki aina). Harkitsin peseväni pyykkiä mutten viitsinytkään, fiilistelen täällä vain sillä, että ah, mitään ei oikeastaan tarvitse juuri nyt tehdä.

Viikko on ollut täynnä meininkiä niin töissä kuin sosiaalisesti. Tapasin ensimmäistä kertaa elämässäni Purrrinan, kokemus oli kaikin puolin ilahduttava. Istuimme kolmisen tuntia kuivin suin baarissa puhumassa. En toki sinällään muuta odottanutkaan, yleensä pitkään lukemansa bloggaajan arvoista ja ajatuksista tietää koko lailla paljon, enemmän kuin normaalissa tutustumistilanteessa. Omat kaverini olivat niin pitkään eri sortin kansalaisaktivisteja, että arvomaailma tuli ikäänkuin lähtökohtaisesti mukana. Nyt esimerkiksi työelämässä saattaa vähän hätkähtää, kun se, jonka kanssa on eniten bondannut julistaa olevansa toosi kova kapitalisti! Ei siinä mitään, en luonnollisestikaan vaadi oman lähipiirini koostuvan pelkästään ihmisistä joilla on sama arvomaailma kuin itselläni, sehän kävisi jo vähän monotoniseksi, mutta ehkä se, että ylipäätään julistaa kovalla äänellä olevansa jotain (tämä on vähän sukua sille, kun jotkut ylpeilevät olevansa "narttuja" tai "täysiä natseja" tai "perfektionisteja jotka pyrkivät kaikessa 101 -prosenttiseen tulokseen", itse pidän noita piirteitä lähinnä syvinä persoonallisuushäiriöinä) hämmentää minua. Omaksuin suunilleen lukiosta päästyäni tavan pitää poliittiset kantani ominani esimerkiksi koulussa (tämä oli samaa aikaa kun alkoi luopua rintamerkeistä, tajusi jotenkin että niillä on jopa hassu, toisiaan latistava vaikutus, nykyään käyttäisin ehkä vain rintamerkkiä "nainen, nosta siivouskynnystä" jollaisen näin Lumiksella).

Eilen olin Nazzerin kanssa juhlimassa LL:n synttäreitä ravitsemusliikkeessä, joka on keksinyt vetää loistavasta narusta, suomalaisten heikkoudesta huokeaan happamaan. Bakerista saa kuohuviinilasillisen eurolla puolentoista tunnin ajan, ja arvaahan sen, millainen loppuiltatyylinen möyke on käynnissä jo puoli kuudelta. Kuohis upposi kyllä itseenkin, ilta oli hauska ja iloinen ja juttelua täynnä plus päädyimme lopuksi Ale-pubiin. Ironista kyllä, seurueessa oli aikaisemmin naureskeltu sille, että Ale-pubissa ei sentään ole tullut käytyä edes teininä. Joo, teininä ei, mutta kolmekymppisenä kyllä. Ale-pubi oli suunnilleen sellainen kuin olin kuvitellutkin, poppi soi ja joka paikka kuhisi toppeihin sonnustautuneita epävarmoja teinityttöjä ja lökäpöksyjannuja. Sydämeni jotenkin suli niihin ohi keinahteleviin tyttöihin, keskenkasvuisiin nuoriin naisiin jotka olivat sonnustautuneet jonkinlaiseen beibiunivormuun tahattomasti kukin omia epätäydellisyyksiään korostaen. Ohi käveli myös selkeästi anoreksiaa sairastava tyttö punaisessa paljettimekossa, pitkin kynsin ja tukka pöyhöllään viipyen vessassa pitkään. Seinillä oli kuvia laihoista, meikatuista toppipimuista, isoina huoneentauluina muistuttamassa millainen haluttavan naisen tulee olla. Itse olen yleensä niin sokea visuaaliselle hälylle etten jaksa kuohahtaa vähäpukeisista töpsyköistä katukuvassa (vatkasin tätä juttua opinnäytetyötä tehdessäni suunnilleen puolitoista vuotta) mutta jotenkin niiden jättikuvien osoittelevuus ärsytti aivan erityisesti.

Rauhallisen ja intiimin lauantai-illan kunniaksi päätin vuokrata elokuvan. Vaikka en erikoisemmin arvostakaan Makuunin valikoimia (niillä ei ole esimerkiksi Innocenceä ollenkaan) on k.o. ketjun geopoliittinen sijainti siinä määrin edukas, että vilahdin sinne puoleksi tunniksi pasteerailemaan hyllyjen välissä pää kallellaan. Naurettavaa ja tyypillistä kyllä, vuokrasin elokuvan, jonka olen vuokrannut about neljä kertaa (eli lähes joka kerran kun vuokraan elokuvan, teen sitä todella harvoin). Elokuva on Laetitia Colombanin Rakastaa, ei rakasta. Olen oudosti koukussa kyseiseen elokuvaan, haluan nähdä sen aina uudestaan ja aina yksin. En pidä elokuvaa välttämättä edes kovin hyvänä enkä taatusti klassikkona, ehkäpä pidän siitä koska se on (jotain kriitikoa lainatakseni) Amelien äpärälapsi, outo ja kiero tarina rakkaudesta. Olen aikaisemminkin kirjoittanut viehtymyksestäni julmiin ja tuhoisiin rakkausjuttuihin, en tiedä syytä tälle, mutta pidän Päivi Alasalmesta samasta syystä. Siitä, kuinka kaunis ja ihana kääntyy brutaaliksi valtapeliksi. Rakastaa, ei rakasta -elokuvassa pelataan luullakseni tietoisesti Amelie-charmilla, samalla söpöestetiikalla ja tähtisilmäisyydellä, mutta Angelique on manipulaattori pahassa siinä kuin Amelie hyvässä. Pidin hurjasti Ameliesta kuten hyvin monet, tirautan aina nähdessäni sen (erityisesti kohdassa, jossa Amelie taluttaa sokean miehen metroasemalle kuvaillen kaiken näkemänsä, nyyh!) mutta en voi olla panematta merkille sen tietynlaista laskelmoivuutta. Kyseessä on ehkä sama juttu kuin Dancer in the Darkissa, katsojan itkunappeja osataan painella yhtä täsmällisesti kuin sitcomien studioyleisön naurua.

En tiedä mitä teen kyssäkaalipadalla, tuntuu pahalta heittää pois sinällään aivan kelvollista ruokaa. Ehkä hautaan sen pakastimeen pariksi vuodeksi? Tai nypin kyssäkaalit biojätteeseen (tiesittekö, että bioroskapussit ovat periaatteessa syötäviä, minä en, ennen eilistä Lankaa) ja säästän kukkakaalit ja sipulit? Ehkäpä alan katsoa sitä leffaa.