perjantaina, syyskuuta 07, 2007

Niitä näitä, kurpitsanpäitä

Töissä on ollut poikkeuksellisen rankkaa. En ole ehtinyt edes nettailla (hävytöntä riistoa, taidan kohta ottaa Purrrinan neuvosta vaarin ja kääntyä liiton puoleen tässä asiassa ;) paitsi vähän Facebookia (koukuttavista koukuttavin) ja Flickriä. Löysin pitkällisten, jo osin luovutettujen etsintöjen seurauksena pikkukameramme laturin, joten voin taas snapshottailla työmatkoilla, oi onnea. Vaikka aamulla olin oikeasti lähellä itkuun purskahtamista kaiken päällekaatuvan työn takia, jo iltapäivällä alkoi ottaa tilaa sellainen hysteerinen euforiakikatus, samanlainen kuin teininä, kun yökyläkaverilla keksittiin ruveta leipomaan sämpylöitä keskellä yötä ja lopulta ei pysytty edes pystyssä kun kaikki mahdollinen (esimerkiksi spekulaatio siitä, mitkä ovat ne perustelut, joilla mies päättää kummassa lahkeessa säilyttää penistään ja osaavatko räätälit varautua tähän) kikatutti niin vallan mahdottomasti. Kotimatkalla noudin kaksi kehystettyä grafiikanlehteä Hesarin taidekehystämöstä ja äimistelin taas kerran sitä geografisen ja sosiaalisen notkahduksen kombinaatiota, joka kyseisellä kadulla vallitsee. Menitpä korttelin suuntaan taikka toiseen, on meno heti ihan kaupunki-normaalia, mutta Hesarilla törmää vuoden- ja vuorokaudenajasta riippumatta mitä hämmästyttävimpiin ihmiskohtaloihin, kuten suunnattoman ylipainoiseen, kepeillä kulkevaan romanipoikaan joka juo mehua tölkistä katukivellä istuen ja ex-neukku-pakolaiseen joka vokottelee huonolla suomella käreä-äänistä itseäni nuorempaa spurgunaista. Kun katselin kauniiden kaksoisportaiden yläpäässä rementävää kännikalalaumaa, Franzenia takanaan, mieleeni tuli etsimättä ajatus "näyttelijät väärässä lavastuksessa". Hesarin art deco-tyylikkyys on aina yhtä hämmentävässä ristiriidassa sillä tallaaviin ihmisiin nähden. Vaikka tarkastelenkin Hesarin sutinaa huvittuneen antropologisesta näkökulmasta, en sinänsä disauta meininkiä. Se, ettei minusta tullut spurgua tai nistiä on silkkaa hyvää tuuria. Tiedän minua fiksumpia ja lahjakkaampia ihmisiä jotka ovat syystä taikka toisesta syrjäytyneet sille toiselle puolelle, osa niistä joiden kanssa teininä paransin maailmaa heiluu nyt Hesarilla kuoppaposkisina ja ruskeahampaisina, tuntematta minua.

Hesarin Alepassa oli nuori mies, selvinpäin ja tuulipuvussa (eli sporttinen, päättelin heti, Kalliossa tuulipuku ehkä oikeasti viittaakin siihen että on tulossa lenkiltä eikä siihen, että pukeutuu siihen aina vapaa-ajallaan) kysellen äänekkäästi kassa-myyjältä partaterien ominaisuuksia. Tyyppi melttosi kovaan ääneen joistain power-teristä ja kertoi ostaneensa niitä hiljattain ja pohti, sopivatko ne siihen ja siihen välineeseen. Itseäni läppä huvitti koska olin jo pakkaamassa ostoksiani, mutta hemmon takana olevat tyypit puhahtelivat ja vaihtoivat jalkaa. Nuori mies ei selvästikään ollut kännissä tai aineissa, kunhan nyt halusi selvittää tämän partakoneenterä-asian oikein perusteellisesti, piittaamatta siitä, kuinka paljon asia muita kiinnosti. Olen nähnyt vastaavanlaisia tyyppejä aiemminkin, tyyppejä joiden "ongelma" on ehkä täysin kehittymätön sosiaalinen lukutaito. Tuollainen omien, muita kiinnostamattomien detaljien kailottaminen liittyy myös besserwisseriyteen. Joskus sitä joutuu tilanteisiin, jossa alkaa lopulta säännöstellä sanomisiaan jopa täydelliseen mykistymiseen asti, koska kaikki kommentit tyyliin "ompa hyvää raparperipiirakkaa" tai "kävin peruskoulun Porvoossa" saattavat johtaa massiiviseen esitelmöintioperaatioon, jossa käsitellään niin oksaalihapot kuin sosiaaliset kerrostumatkin (molemmat mielenkiintoisia aiheita, mutta ei silloin kun niitä seuraa kuten katsoja näyttelijän monologia, vailla mahdollisuutta interaktioon). Tavallaan tunnen myötätuntoa sosiaalisesti pihalla olevia kohtaan, toisaalta pidän omien asioiden tai nippelitiedon jaarittelua myös itsekkäänä. Tunsin aikoinaan hyväsydämisen ja fiksun miehen, jolla oli suunnattoman rasittava tapa alkaa esitelmöidä aivan kaikesta. Aluksi sitä yritti olla kohtelias ja kuunnella, lopulta vaan päätti, että hitto vie, jos tuo ei suostu noudattamaan kommunikaation sääntöjä, ei minunkaan pidä, ja häippäsi vedoten veskihätään tai vastaavaan. Harmillisinta on, että tällaisiin puhemiehiin on aika vaikeaa kiintyä, koska koko suhde pelaa esiintyjä-yleisö-tasolla.

Elämään on mahtunut toki pääosin sosiaalisesti erittäin tyydyttäviä tapahtumia. Viime viikonloppuna tapasin vanhan ystäväni, joka valokuvasi häämme. Olemme tunteneet teini-iän aktivistiajoista saakka, myöhemmin etäännyimme pikkuhiljaa, kuten usein käy kun toinen muuttaa pois pääkaupunkiseudulta ja omaksuu uuden skenen. Oli tavattoman mukavaa tavata ja erityisesti huomata, ettei yhteys ole kadonnut mihinkään, juttelimme heti kuin vanhat tutut. Elämä on myös johdatellut meidät aika samantyyppiselle alalle ja muutenkin, olemme jotenkin kasvaneet toisiamme kohden, vaikkemme ole yhteyttä pitäneetkään.

Eilen olin kylässä naapurilla, korkeassa pesässä josta näkyy tuomiokirkko. Veloena on varsinainen viljelijä, erilajiset, muhkeat kurpitsat pönöttivät nurkissa kuin joku tonttukansa, valkosipulilettejä roikkui kirjahyllystä ja feta-kurpitsakeitto tuoksui. Paikalla oli toki myös Tonsatti, jota en muista aikaisemmin pienessä seurueessa tavanneeni, sekä Viive. Puhuimme "ura"valintojen monimutkaisuudesta, kissoista ja pelakuista. Sain vierailulta muutakin kuin kultaverkkokassiin taltutetun jättikurpitsan, sain seesteistä ajatustenvaihtoa, naurua, silityksenmuotoisen kissanvatsan.

1 kommentti:

  1. "Silityksenmuotoinen kissanvatsa" - voiko tuota enää paremmin sanoa? Tuli niin suunnaton hykerrys kuvauksesta, että unohdin kaikki muut jutut, joita piti kommentoida. *leveä hymy*

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!