Elän sumeita päiviä, hiljaisia, käpertyviä ja penseitä. Vaikka sunnuntaina olemme kävelleet rantoja ja Helsingin kauneimpia katuja matalassa valossa, posket punaisena, ei elähdyttävä vaikutus jaksa kantaa seuraavaan päivään. En ole surullinen vaan sisäänpäin kääntynyt. Iltaisin menen punavuorelaiseen tornitaloon hoitamaan koiraa. Koirakin on selvästi marraskuun tunnelmissa, se leikkii tyhjällä vessapaperirullalla lähinnä velvollisuudentuntoisesti ja viihtyy parhaiten jalkojeni päällä sohvalla katsellen kanssani elokuvia, joita käyn vuokraamassa läheisestä ketjuvuokraamosta. Little Children on outo ja vaikeasti samaistuttava, elokuva jolla on kaikki edellytykset olla Happinesin kaltainen vinksahtanut mestariteos sitä kuitenkaan olematta. Komisario Palmun erehdys on sentään takuuvarma naurattaja, etenkin se kohta missä etsivä Kokki laulaa tummista silmistä.
En tunne halua pyytää ystäviä kylään vaikka yleensä sen aina Punavuoressa bunkatessani teenkin. Toisaalta, nyt kun asumme Kalliossa meille voi poiketa hetken mielijohteesta, mitä ei ikinä tapahtunut Espoossa joten asunto-optiota ei samalla tavoin tarvitse hyödyntää. En oikeastaan tunne halua erikoisesti mihinkään paitsi perustarpeiden tyydyttämiseen. Herääminen on vaikeaa vaikka saan torkuttaa kerrankin kyllikseni, vierustoverin siitä ärsyyntymättä. Ratikassa huojuminen on yllättävän ärsyttävää kun on tottunut käveltävän työmatkan ylellisyyteen. Huomaan ottaneeni mukaan lähes pelkästään mustia vaatteita, olenkohan halunnut soinnutella itseni koiran mukaan vai haluanko vain imeä itseeni vähäisenkin lämmön? Vai koenko pinkin neuleen tai lilaoranssipinkki-raidalliset sukat liian huomiotavetäviksi harmaaseen aikaan? Enkä normaalisti tapaa tavoitella pukeutumisessani seinäpaperiutta, päin vastoin, joudun yleensä lähinnä hillitsemään liiallista rakkauttani paljetteihin ja helakoihin retrohameisiin.
Vaikka olenkin kevythorroksessa, kykenen toki ärtymiseen ja pikkuasioista nyrpistymiseen. Sunnuntai-iltana raivostun hiuksilleni, niistä tulee pesun jälkeen ranteenpaksuinen räikeänpunainen yhtenäinen rastapahkura. Revin tukkaa säälittä kammalla ja haen lopulta sakset. Nipsin sieltä täältä kuivia hamppulevyjä ja lopulta päätän lyhentää otsistakin vaikka se on jo ehtinyt kuivua. Meni syteen tai saveen-mielentilaan ei kuulu leikkausolosuhteiden optimointi vaan homma roiskitaan kerralla selväksi. Operaation tuloksena minulla on niin lyhyt otsis, että kohottelen aina peilin eteen sattuessani kulmakarvoja näyttääkseni vähän normaalimmalta. Muut lohmot eivät ihme kyllä näytä kovin pahoilta, kampaukseni ja luontuva tukkani antavat mielenjohteet anteeksi.
Töissä, saatuani ensin vatsani kipeäksi liian monesta kahvikupillisesta päätän siirtyä teehen. Olen varta vasten ostanut itselleni true blueberry-nimistä, kofeiinitonta teetä joka värjää kupinsisällön kauniin viininpunaiseksi. Töissä on tarjolla vain mustia teelaatuja enkä halua enää yhtään kemiallisia kierroksia vaan lämpimän tunteen rinnan tienoville. Valitettavasti kallis true blueberry maistuu omituiselta, siinä on öljymäinen, kitalakeen kiinnittyvä sivumaku. Harmittaa, löydän niin harvoin teitä joista pidän. Tai itse asiassa, tee on vähän kuten alkoholi tai kahvi, siitä on pitänyt opetella erikseen pitämään (nykyään punaviini, cava ja latte ovat lempijuomiani, kaikki stimulantteja, huono homma, pitäisin mieluummin itse kerätystä ratamoteestä mutta minkäs teet, siitä ei saa samanlaisia kiksejä) Jasmiiniteestä pidän, ja mustaherukasta ja mintusta mutta valitettavasti entinen suosikkini lakritsinjuuri on alkanut maistua suussani maalta.
Lounastunnilla unohdun tuijottamaan ruokalan ovelle tuotua valkoista, nelikukkaista amaryllista. Kukka ilahduttaa minua, se, että työympäristössäni on sekä tuoreita kukkia että taidetta saa minut yleensä aina hyvälle tuulelle ja suhtautumaan myötämielisemmin osaani tuotantokoneiston osasena. Mikä luonnollisesti on tarkoituskin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!