Kukka-ajatuksia

On olemassa mahdollisuus päästä ensi kesänä kuoputtamaan maata ja kasvattamaan yrttejä, hilloamaan omenoista ja marjoista. Mahdollisuus on varsin pieni ja yritän hillitä innostukseni mutta alan siitä huolimatta googlettaa Daturaa. Siitä asti kun näimme riigalaisen ravintolan edessä ruukkukaupalla miehenkorkuisia enkelinpasuunoja olen halunnut kasvattaa niitä. Luen, että enkelinpasuunan kanssa nukkumisesta saattaa saada omituisia unia, monet haut vievät päihdeorientoituneille sivuille. Ajatus valtavasta, houreita puhaltelevasta kukantorvesta lumoaa minut, vaikka en käytännössä haluakaan sekoittaa päätäni. Siinä, kuinka innokkaasti Suomessa pärjäävistä kasveista ja sienistä haetaan päihdyttäviä vaikutuksia, on jotain koomista. Muistan kun teininä jossain hippibileissä yksikin poika söi kokonaisen pussillisen ihanan päivänsinen siemeniä ja oksensi sitten monta tuntia linkussa maaten. Noihin aikoihin kerrottiin legendaa myös Vaasan sivarikeskuksen (apua, nyt levitän stereotypioita sivareista) pojista, jotka olivat päihtymishimossaan ostaneet kukkakaupan tyhjäksi unikon siemenkodista, ja kysyttäessä selittäneet niiden tulevan ”lavasteeksi näytelmään”. Rannoilta löytyvästä virmajuuresta tehtyä valerianateetä monet tuttunikin joivat bileissä, enkä ikinä tajunnut miksi, kuten en oikein tajunnut blossitteluakaan. Mitä hauskaa on maata juhlissa sohvalla ja naureskella itsekseen ovenkahvalle?

Etsin netistä myös värinokkosta eli kirjopeippiä. En ole löytänyt tätä vanhan ajan huonekasvia oikein mistään, paitsi vallilalaisen kukkakaupan ikkunasta. Kaupassa kasvi on niin iso että pelkään sen maksavan hurjasti ja sitä paitsi haluaisin ehkä itse olla mukana kasvamisprosessissa, ja toisaalta tähän aikaan vuodesta ei kannattane viherkasveja ainakaan ostaa. Rakas alokaasianikin tekee kuolemaa, se ei selvästikään kestä marraskuista näkymää ikkunasta.

Ajatus kasvimaasta, kukkapenkeistä ja omenapuunkatveesta on villiinnyttävä, mutta yritän pitää itseni aisoissa. Kun on kuitenkin suurkaupunki-ihminen henkeen ja vereen, ei sovi toivoa liikoja. Kivitalojen ja kahviloiden hinta on asvalttipihan kitulias kukkalava. Mutta mikäli tämä plan a puutarhasta ei tule toimimaan (mitä pidän varsin valitettavana mutta todennäköisenä vaihtoehtona) tarvitsen ensi kesäksi edes viljelyspalstan. Minulla on ollut palsta monena kesänä ja kahdessa paikkaa, jotka kummatkin ovat olleet niin kaukana kotoani, että niille lähteminen on ollut varsinainen operaatio ja muuttunut jossain vaiheessa velvollisuudeksi ja siten oudon epämieluisaksi. Ajattelen kuitenkin vaaleanpunaista hyasinttiani, joka on jo nyt about to go. Jospa voisinkin asuttaa sitä talven yli kylmäkellarissa ja istuttaa myöhemmin maahan, kuten tein vanhempieni vielä asuessa pihatalossa.

Koska matkaan on enää runsas kuukausi (mietin joka ilta ennen unen tuloa lento-onnettomuuksia) katselen myös eksoottisempia kasveja. Olen halunnut nähdä tulppaanipuun siitä asti kun luin Donna Tarttin Pienen ystävän (tätä kirjoittaessani alan tajuta, että tulppaanipuu on magnolialajike eli olen tavallaan nähnyt tulppaanipuita Wienissä, pääsiäisen aikaan ne olivat valtavissa vaaleanpunaisissa kukissa, yksi parhaista vaikka kliseisimmistä valokuvistani on otettu kukkivasta magnoliasta, taustalla kaksitorninen kirkko). Taustakuvakseni valitsen pitkän harkinnan jälkeen kuvan, jossa kolibri lentää kohti hibiskuksenkukkaa.