Ulkomailla ulkopuolisena

Olen palannut Tallinnasta työmatkalta silmäluomet lähes tunnistamattomiksi turvonneina. Olen nähtävästi täysin aiheettomasti rehvastellut sillä, että mullehan ei silmäpusseja tuu, koska todellakin tulee, sävytettynä himertävällä violetilla. Tai sitten tämä alkaa olla niitä ensimmäisiä IKÄÄNTYMISEN oireita.

Ensimmäinen päivä on kaunis, matalaa aurinkoa ja lähes keväistä lämpöä. Hotellihuoneen ikkunasta näkyy vanha kaupunki, lasi-metalli-helvetti rajautuu ulos. Ylimmän kerroksen KGB-huoneessa on valtavat määrät venäläistä 70-luvun teknologiaa, mielikuvitusta kiihottavia nappeja ja kytkimiä, puhelin vailla numerolevyä, se, josta oli suora yhteys Kremliin. Huoneessa on lavitsa väsyneen salakuuntelijan levätä, sekä lattialla Kosmos-rasia ja siannahkasaappaat luomassa tunnelmaa. Pahvinen, Venäjän kartan koristama tupakka-aski aiheuttaa minulle flash backin kymmenen vuoden taakse, dokailemme Lumiksen kanssa kotonani kuuntelemme ja hoilotamme mukana työväenlauluja (En valinnut asiaa-kokoelma on juuri ilmestynyt), eksäni on ollut jo pitkään parvella unten mailla kun voi ei! Tupakka loppuu! Alan siekailematta polttaa filtterittömiä Kosmoksia, joita joku on tuonut vitsinä Venäjältä ja joita olen säilyttänyt askin neuvostoromanttisuuden takia krääsähyllyssä koristeena.

KGB-huoneessa mahorkan haju on hälvennyt ja vodka kuivunut lasien reunoille. Huoneesta puuttuu täysin kaikki agentti-glamour, ilman puhelimia ja lattialle jätettyjä kaaviopiirroksia pitäisin paikkaa pelkkänä törkyisenä konehuoneena.

Bussissa lähiöön huomaan taas, kuinka suppea Tallinnan viehättävä osa on. Lasihelvetin jälkeen alkaa pahasti rappeutunut, mutta ihana puutaloalue, muutama on kunnostettu helakoin värein (kuten kirkkaan violetilla) mutta suurimmasta osasta on vaikeaa arvata alkuperäistä väriä. Joukossa on muutamia funkis-huviloita Viron lyhyeltä itsenäisyyden ajalta, pyörein ikkunoin, tyylikkäinä ja hilseileväpintaisina. Pientalojen jälkeen alkaa epämääräinen joutomaalähiö, paikallisissa neukkutaloissa ei ole koon luomaa jyhkeyttä, ne ovat vain räjähtäneempiä versioita Espoon Perkkaan tai Porvoon Kevätkumpu kakkosen lohduttomista kerrostaloista. Siellä täällä on pöyhkeitä autoliikkeitä ja ostareita. Näkymä masentaa minua, aina ollessani muutenkin vähän blue reagoin erityisen voimakkaasti ympäristöön.

Matkalla joudun pohtimaan omaa suhdettani kuluttamiseen. Olen tilanteessa jossa kilpailua pidetään hyvänä asiana, tahtotila on tehdä voittoa, lisätä näkyvyyttä, myyntiä, ostajia, saada lisää rahaa, laajentua, painaa kiiltävää paperia, rakentaa lisää lasitaloja. Kulutushybris sotii pahasti omia näkemyksiäni vastaan ja kuten usein tilanteissa joissa kohtaan omalle arvomaailmalleni vieraita asioita, alan tuntea vahvaa halua sanoutua kokonaan irti yhteiskunnasta tai ainakin kilpailusta ja kulutuksesta. Samaan aikaan toki kuolaan paikallisen tavaratalon hulvattoman mageita mustasamettisia kynttilänjalkoja ja perkelöin mielessäni sitä, etten vaihtanut lisää rahaa.

Vapaahetkenä ennen illallista luikahdan yksin Vanhaan Kaupunkiin. Suurin osa söpöistä käsityömyymälöistä on kiinni, kaduilla liikkuu lähinnä paikallisia, heitäkin vähän. On tähtikirkas, kirpeä ilta, Joulun lähestyminen alkaa näkyä, tai ehkä on niin, että Vanhassa Tallinnassa tulee aina jouluinen olo, vähän kuten Porvoon vanhassa kaupungissa. Käyn antiikkiliikkeessä ja huvitun helakoin värein koristellusta Stalinin patsaasta ja diktaattorikelloista. Olde Hansan keskiaikasesti puetut tarjoilijat myyvät ulkona paahdettuja kastanjoita, kaikki on epätodellisen kaunista. Puhavaimun kirkossa on konsertti, kuulen ulos asti vanhat sävelet. Ikävä lapsuuden joulutunnelmaa vain voimistuu, muistelen Porvoon Tuomiokirkon kynttilöin valaistuja kalkkiseiniä, lapsenääniämme laulamassa moniäänisesti joululauluja, myöhemmin kuorokonsertteja jo aika kunnianhimoisella ohjelmalla. Yllätyn myös voimakkaasta sympatiantunteestani kirkkoa kohtaan ja tajuan sen johtuvan päivän kestäneestä markkinataloushypestä. Yhteiskunta, jossa kirkko tarjoaa levähdyspaikan kuluttamiselta ja jatkuvalta kilpailulta tuntuu kuitenkin ahdistavalta, liittyyhän kirkkoonkin valtavasti täysin sovittamattomia epäkohtia. Mutta alan ymmärtää yhä paremmin niitä väsyneitä tai masentuneita ystäviäni, jotka ovat käyneet kirkossa hakemassa lohtua. Ateistinakin tunnen itse vahvan pyhyyden kokemuksen siellä kirkon takaovella, valokuvatessani lasimaalauksia, Bachin kantautuessa kiviseinien läpi.

Koska jokaisen suomalaisen kutsumus ja lähes velvoite on ostaa Tallinnasta pipo taikka lapaset, suuntaan itse seuraavaksi Vetaan, Tallinnan mielestäni tasokkaimpaan ja jännittävimpään käsityöliikeeseen. En noin yleisesti ottaen välitä pellavavaatteista mutta Vetassa nekin ovat hienoja. Kuulostelen tuntojani, haluaisinko kirjaillun kaulahuivin vai huovutetun pikkulaukun, ehkä vihreän ponchon tai paljettipipon? Lopulta päädyn musta-burgundiin helminauhaan, jossa on burgundeja sifonkihörsäkkeitä. Arvaan hörsäkkeiden kutittavan kaulan tärviölle, mutta minkäs teet. Kassalla silmäni osuvat vielä ihanaan mustaan pantapipoon, jossa on korvallisten kohdalla burgundinpunaiset kukat. Ostan siis senkin. Hirvittelen vähän yhtäkkistä shoppailunhimoani ja omaa falskiuttani, mutta toisaalta lohduttaudun sillä, että olen tukenut paikallista taidekäsityötä jonkun ison ketjun sijaan, ostanut uniikkia enkä sarjatuotantoa. Vaikka olen jo kauan sitten luopunut itseisarvoisesta yksilöllisyyden tavoittelusta (joka lienee lähinnä teini-iän kehitysvaihe) pidän ajatuksesta että minulla on pipa, joka ei ihan jokaisella vastaantulijalla kävele vastaan, mutta ei toisaalta vedä kaikkea huomiota itseensä, kuten monet upeat, sarvikorva–oranssi huopakulkunen -päähineet tekevät.

Ennen illallista käyn vielä huitaisemassa pikaisen Cuba Libren päästäkseni juhlatunnelmaan ja karistaakseni osan ulkopuolisuuden tunteesta, joka on aivan liian suussa sulava että voisin päästää siitä kokonaan irti. Yksinäinen vaellukseni vanhassa kaupungissa on ollut matkan paras hetki, olen nauttinut ulkopuolisuudestani ja sivullisuudestani täysin rinnoin. Avioliitossa (meinasin kirjoittaa avoliitossa, vähän kuten sanon L:a edelleen ”poikaystäväkseni”, vahingossa) ja ilmeisesti aika sosiaalista elämää viettävänä sitä joskus unohtaa, kuinka tavattoman hyvin viihtyy yksin. Yksinäisyys on tajuttoman ihanaa etenkin tilanteessa, jossa joutuu olemaan pakkososiaalinen ihmisten kanssa, joita ei välttämättä omaksuisi lähipiiriinsä muuten. Silloin sitä käyttää kaikki tilaisuudet omille teille katoamiseen.

Loppuillan hyvät päätökset nukkumaanmenosta kariutuvat, käytävällä kohtaan remujengin ja kartoitamme kaikki hotellin baarit läpi. Lopulta päädymme yökerhoon, jossa on kaksi niukasti puettua esitanssijatarta sekä suomalainen kaupparatsu joka ei näe ristiriitaa perheellisyytensä ja sen kanssa, että joku naisista lähtisi hänen viekkuunsa yöksi. Kahden aikaan tajuan lähteä huoneeseen mutta vahinko on ehtinyt tapahtua, seuraavana aamuna oksettaa ja sattuu ja niistättää (minulle tulee aina krapulassa nuha) enkä jaksa edes meikata, heitän vain nuhruiset vaatteet niskaani ja menen puistattelemaan aamiaiselle, alas saan pelkkiä nesteitä.

Laivallakin olen vielä vähän heikkona, syön perunamuusia pienin suullisin, varoen kuin paaston jälkeen (oikeasti paaston jälkeen syön lähinnä lapioimalla havaiten hetikohta että olen ihan täynnä yök argh, mutta mikäli noudattaisi virallisia post-paasto-syöntiohjeita joihin kuuluu pehmeä lasku). Laiva on amerikkalaisen pramea ja silti aika viihtyisä, uusi ja puhdas ja glamourhenkinen. Samassa ravintolassa istuu käkättävä, päiväkänninen senioriporukka, joukon johtajana föönattu, jenkkiläistä tv-saarnaajaa muistuttava seiskavitonen mies. Ostan Tax Freestä vanhemmille Ass Flavours-nimisiä makeisia (oikeasti ne maistuvat espressolta eivätkä peffalta) ja yhteiskäyttöön makkaramaisen pötikän savujuustoa. Päästyäni maihin tirautan vähän silkkaa väsymystäni ja krapulaani mutta taksissa idea ”pimeästä bussista” ja vinkuvan maksan äänen imitointi naurattaa niin, että lehahtaessani kantamuksineni Hakaniemen torille soitan Nassulle hysteerisen kikatuspuhelun. Kotona vaihdan välittömästi yöpaitaan ja nautin siitä, että saan vain lukea ja maata peiton alla.