Tragediaan reagoimisesta

Kun ensimmäisen kerran kuulen Jokelan turmasta, en osaa ajatella oikein mitään. Tietoni perustuu Hesarin verkkosivuihin, joita päivitän ohjelmistokurssin lomassa aina väliin. Koko tapahtuma tuntuu epätodelliselta ja absurdilta, kaukana tapahtuvalta elokuvalta jonka kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Illalla puhun Lumiksen kanssa puhelimessa ja kikatamme yhdessä esitetylle näkemykselle siitä, että Suojelupoliisin pitäisi nyt ihan todella alkaa valvoa kansalaisiaan enemmän, erityisesti huvittaa se, että sympatiamme ovat, harvinaista kyllä, Suojelupoliisin puolella. Käyn puhelun samalla kun katselen alepaitoja Foorumissa ja saan keski-ikäiseltä naiselta vihaisen mulkaisun. Nauru ja Jokelan turma yhdistettynä varmaankin loukkaavat naista ja minua alkaa hävettää, mutta toisaalta ärsyynnyn jo ajatuksen tasolla siitä, että tunnen huonoa omaatuntoa kyvystäni nähdä komiikka, joka väistämättä putkahtaa esiin aina tragedioiden sivutuotteena.

Myöhemmin tulee suru. Ammutun rehtorin kuva liikuttaa minua, naisessa on jotain yleisluontoisen tuttua, kasvot jo elämää nähneet, hyväntuuliset ikääntyvän naisen kasvot. Näen naisessa äitiäni ja tätejäni, presidenttiämme, tutun naisen kasvot. Muiden uhrien kuvia ei julkisteta, mutta oletan että iltapäivälehdet tulevat vielä rahastamaan heidän elämäntarinoillaan pitkään ja hartaasti.

Väkivallanteon kammottavuudesta huolimatta en kykene demonisoimaan Auvista. Ahdistuneen älykkölukiopojan ihmisvihaiset kirjoitukset kuulostavat hyvin tutuilta. Olen tuntenut samoin ajattelevia poikia paljonkin, samoja joista on tullut aikuisena hyväntahtoisia, oman tunne-elämänsä hyväksyviä ihmisiä. Teini-iän angsti yhdistettynä kaikkivoipaisuuskuvitelmiin (en oikeastaan usko, että Auvinen tajusi itse todella kuolevansa eikä hän välttämättä tajunnut muiden kuolevan) ja eri aatteista yhdistelty vihamielinen, oman heikkouden kieltävä ubermensch-ideologia aiheuttaa hirveimmillään verta ja kuolemaa, mutta useimmiten vihaisia purkauksia nettiin, purkauksia jotka parin vuoden päästä mieluiten pyyhkisi pois.

Niin sanottuna vaihtoehtonuorena totuin jo varhain siihen, että tragedioihin on noloa suhtautua tunteenomaisesti. Käytin itsekin esimerkiksi Estonia-turman yhteydessä suosittua argumenttia "Afrikassa vauvat kuolevat ripuliin ja täällä kollotetaan muutamia kuolleita suomalaisia" väittelyssä äitini kanssa ja annoin itsestäni epäilemättä aika empatiakyvyttömän kuvan. Kaikkien tragedioiden, niin WTC-iskujen kuin tsunaminkin kohdalla olen joutunut prosessoimaan tuota samaa ajatus- ja tunnekulkua, empatian jakamista. Itseeni asiat kolahtavat arvaamattomasti, esimerkiksi Anna Lindhin murhasta olin jostain syystä todella rikki, itkin koko päivän (varmaan osin siksi, että äitinikin otti asian raskaasti) mutta taas Myyrmannin isku ei järkyttänyt minua lainkaan niin paljon. Myyrmannin aikaan olimme L:n kanssa Krakovassa romanttisella syysmatkalla ja kuulimme "pommi-iskusta Suomessa", tuolloin pommi-iskut olivat niin ajankohtaisia että väistämättä kävi mielessä jonkinlainen terrori ja tieto yksittäisestä häiriintyneestä teinipojasta helpotti. Ehkä reaktioissani on samaa tämän Jokelankin suhteen, yksittäinen flipperiampuja ei järkytä niin paljoa kuin joku järjestäytynyt taho.

Tästä pääsenkin Jokelan turmasta virinneisiin keskusteluihin. Nahkurin orsille ollaan vaadittu vähän kaikkea aselaeista karkkiautomaatteihin ja rakkaudettomiin perheisiin. Vaikka noin yleisesti ottaen tykkäänkin syyttää yhteiskuntaa ja mediaa (aiheellisesti) monista maailmamme epäkohdista, en itse tässä kyseisessä tapauksessa usko syyllisten kaivamiseen. Auvisella oli boheemi mutta keskiluokkaiset puitteet täyttävä perhe, hän menestyi koulussa ja oli haastattelujen perusteella viime aikoihin asti ihan normaalin oloinen nuori, joka symppasi ääriaatteita kuten monet tuossa iässä. Mielestäni juuri "kodin rakkaudettomuus" ja "lapsille ei anneta aikaa" -tyyppiset argumentit eivät tässä nimenomaisessa tapauksessa ole kovinkaan relevantteja. Vanhempien syyllistäminen ja ylipäätään jonkun yhden, ison syyllisen hakeminen tuntuu turhalta. Olkoonkin, että huonot lapsuudenolot lisäävät mielenterveysongelmia, mutta hyvätkään eivät niitä poista. Ilmeisesti tapauksen satunnaisuus ja pohjimmaisen syyn puuttuminen ovat yleisessä keskustelussa vaikeita hyväksyä. Toki kannatan itse aselakien tiukentamista (ja mieluiten aseiden kokonaisvaltaista kieltämistä, mutta tämä on jo utopiaa) ja "enemmän aikaa, vähemmän krääsää"-filosofiaa, mutta en usko näiden näkemysteni liittyvän kyseisiin turmiin.

Jokela-keskustelussa minua on toisaalta ärsyttänyt sekä pakonomainen syyllisen hakeminen että toisaalta maalailu ”kukkahattutätien” masinoimista kielloista ja rajoituksista. Skenaariot internet-sensuurista tuntuvat liioitelluilta ja tavallaan myös väärin kohdistetuilta, eikö suurin tragedia kuitenkin ole, että ihmisiä kuoli, eikä se, että tapauksen takia mahdollisesti tiukennetaan aselakeja? Se, että tapausta on käytetty oman agendan, nais-tai miesvihan ajamiseen tuntuu varsin ylimitoitetulta ja väärin kohdistetulta, oliko Auvinen at-mies, joka nettityttöystävän hylkäämisen takia ajautui tappamaan, vai oliko Auvinen juuri samanlainen naisia vihaava tumputtaja, jotka kaikki salaa haaveilevat väkivallasta. Myös maalailu sensuurista ja sananvapauden rajoittamisesta liittyy tähän oman näkemyksen ajamiseen, kuten myös vaatimukset kansalaisten valvonnan ja yleisen poliisivaltiomeiningin lisäämisestä.

Ivallinen puhe ”massaihmisten” reaktioista, kollektiivisen surun leimaaminen sosiaalipornoksi ja mässäilyksi arveluttaa minua. Olen, kuten aiemmin mainitsin, itsekin harrastanut samaa, ihmetellyt, miten lapsityövoimalla tuotettuja vaatteita ja tehokasvatettuja broilereita kuluttavat tavikset nyyhkivät kun ihmisiä tapetaan. Enää en kuitenkaan halua sortua muiden tunteiden ylemmyydentuntoiseen vähättelemiseen, koska juuri ylemmydellä ja ”massan” pilkkaamisella syyllistyisin tavallaan samaan ajatteluun kuin Auvinen kaunaisissa teksteissään. Ystävä on kirjoittanut tästä osuvasti. Vaikka sukupuolisotaa välttääkseni en suosi mies-nais-tyylisiä termejä, ”kyyninen setä” on hyvin naseva vastapooli ”kukkahattutädille”.

Mitäs muuta tälle viikolle? Olen hukannut tärkeän paperin, saanut tarkastusmaksun unohdettuani piipata korttia (koska kävelen työmatkat en ole vieläkään omaksunut lipunleimaamisrefleksiä), vittuuntunut siihen, ettei työpaikallani enää myydä reilua kahvia ”koska sitä on moitittu kitkeräksi” , huomannut sekä aikaisemmin minua päivittäin ilahduttaneiden tilataideteoksen että Funkis-bensiksen katoamisen parkkihallin tieltä, syönyt jotain hemmetin irtokarkkeja ja katsonut typeriä elokuvia. Mahtava viikko siis noin ylipäätään. Tänään ostimme vihdoin jalkalampun sen bileissä musertuneen tilalle. Jalkalampun pohjaan oli liimautunut jossain ostamisen tai kuljetuksen vaiheessa käytetty pikkuhousunsuoja, jolla kissa ehti leikkiä melko pitkään kunnes tajusin, mikä tahrainen paperimöntti onkaan alkuperäiseltä kutsumukseltaan. Toisaalta olen myös sijoittanut taiteeseen eli ostanut työkaverin siskon tekemän ihanan, Kallio-aiheisen grafiikanlehden siivottoman halvalla, saanut koiraterapiaa ja kikattanut kolmiyhdyssanoille.