lauantaina, marraskuuta 10, 2007

Tragediaan reagoimisesta

Kun ensimmäisen kerran kuulen Jokelan turmasta, en osaa ajatella oikein mitään. Tietoni perustuu Hesarin verkkosivuihin, joita päivitän ohjelmistokurssin lomassa aina väliin. Koko tapahtuma tuntuu epätodelliselta ja absurdilta, kaukana tapahtuvalta elokuvalta jonka kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Illalla puhun Lumiksen kanssa puhelimessa ja kikatamme yhdessä esitetylle näkemykselle siitä, että Suojelupoliisin pitäisi nyt ihan todella alkaa valvoa kansalaisiaan enemmän, erityisesti huvittaa se, että sympatiamme ovat, harvinaista kyllä, Suojelupoliisin puolella. Käyn puhelun samalla kun katselen alepaitoja Foorumissa ja saan keski-ikäiseltä naiselta vihaisen mulkaisun. Nauru ja Jokelan turma yhdistettynä varmaankin loukkaavat naista ja minua alkaa hävettää, mutta toisaalta ärsyynnyn jo ajatuksen tasolla siitä, että tunnen huonoa omaatuntoa kyvystäni nähdä komiikka, joka väistämättä putkahtaa esiin aina tragedioiden sivutuotteena.

Myöhemmin tulee suru. Ammutun rehtorin kuva liikuttaa minua, naisessa on jotain yleisluontoisen tuttua, kasvot jo elämää nähneet, hyväntuuliset ikääntyvän naisen kasvot. Näen naisessa äitiäni ja tätejäni, presidenttiämme, tutun naisen kasvot. Muiden uhrien kuvia ei julkisteta, mutta oletan että iltapäivälehdet tulevat vielä rahastamaan heidän elämäntarinoillaan pitkään ja hartaasti.

Väkivallanteon kammottavuudesta huolimatta en kykene demonisoimaan Auvista. Ahdistuneen älykkölukiopojan ihmisvihaiset kirjoitukset kuulostavat hyvin tutuilta. Olen tuntenut samoin ajattelevia poikia paljonkin, samoja joista on tullut aikuisena hyväntahtoisia, oman tunne-elämänsä hyväksyviä ihmisiä. Teini-iän angsti yhdistettynä kaikkivoipaisuuskuvitelmiin (en oikeastaan usko, että Auvinen tajusi itse todella kuolevansa eikä hän välttämättä tajunnut muiden kuolevan) ja eri aatteista yhdistelty vihamielinen, oman heikkouden kieltävä ubermensch-ideologia aiheuttaa hirveimmillään verta ja kuolemaa, mutta useimmiten vihaisia purkauksia nettiin, purkauksia jotka parin vuoden päästä mieluiten pyyhkisi pois.

Niin sanottuna vaihtoehtonuorena totuin jo varhain siihen, että tragedioihin on noloa suhtautua tunteenomaisesti. Käytin itsekin esimerkiksi Estonia-turman yhteydessä suosittua argumenttia "Afrikassa vauvat kuolevat ripuliin ja täällä kollotetaan muutamia kuolleita suomalaisia" väittelyssä äitini kanssa ja annoin itsestäni epäilemättä aika empatiakyvyttömän kuvan. Kaikkien tragedioiden, niin WTC-iskujen kuin tsunaminkin kohdalla olen joutunut prosessoimaan tuota samaa ajatus- ja tunnekulkua, empatian jakamista. Itseeni asiat kolahtavat arvaamattomasti, esimerkiksi Anna Lindhin murhasta olin jostain syystä todella rikki, itkin koko päivän (varmaan osin siksi, että äitinikin otti asian raskaasti) mutta taas Myyrmannin isku ei järkyttänyt minua lainkaan niin paljon. Myyrmannin aikaan olimme L:n kanssa Krakovassa romanttisella syysmatkalla ja kuulimme "pommi-iskusta Suomessa", tuolloin pommi-iskut olivat niin ajankohtaisia että väistämättä kävi mielessä jonkinlainen terrori ja tieto yksittäisestä häiriintyneestä teinipojasta helpotti. Ehkä reaktioissani on samaa tämän Jokelankin suhteen, yksittäinen flipperiampuja ei järkytä niin paljoa kuin joku järjestäytynyt taho.

Tästä pääsenkin Jokelan turmasta virinneisiin keskusteluihin. Nahkurin orsille ollaan vaadittu vähän kaikkea aselaeista karkkiautomaatteihin ja rakkaudettomiin perheisiin. Vaikka noin yleisesti ottaen tykkäänkin syyttää yhteiskuntaa ja mediaa (aiheellisesti) monista maailmamme epäkohdista, en itse tässä kyseisessä tapauksessa usko syyllisten kaivamiseen. Auvisella oli boheemi mutta keskiluokkaiset puitteet täyttävä perhe, hän menestyi koulussa ja oli haastattelujen perusteella viime aikoihin asti ihan normaalin oloinen nuori, joka symppasi ääriaatteita kuten monet tuossa iässä. Mielestäni juuri "kodin rakkaudettomuus" ja "lapsille ei anneta aikaa" -tyyppiset argumentit eivät tässä nimenomaisessa tapauksessa ole kovinkaan relevantteja. Vanhempien syyllistäminen ja ylipäätään jonkun yhden, ison syyllisen hakeminen tuntuu turhalta. Olkoonkin, että huonot lapsuudenolot lisäävät mielenterveysongelmia, mutta hyvätkään eivät niitä poista. Ilmeisesti tapauksen satunnaisuus ja pohjimmaisen syyn puuttuminen ovat yleisessä keskustelussa vaikeita hyväksyä. Toki kannatan itse aselakien tiukentamista (ja mieluiten aseiden kokonaisvaltaista kieltämistä, mutta tämä on jo utopiaa) ja "enemmän aikaa, vähemmän krääsää"-filosofiaa, mutta en usko näiden näkemysteni liittyvän kyseisiin turmiin.

Jokela-keskustelussa minua on toisaalta ärsyttänyt sekä pakonomainen syyllisen hakeminen että toisaalta maalailu ”kukkahattutätien” masinoimista kielloista ja rajoituksista. Skenaariot internet-sensuurista tuntuvat liioitelluilta ja tavallaan myös väärin kohdistetuilta, eikö suurin tragedia kuitenkin ole, että ihmisiä kuoli, eikä se, että tapauksen takia mahdollisesti tiukennetaan aselakeja? Se, että tapausta on käytetty oman agendan, nais-tai miesvihan ajamiseen tuntuu varsin ylimitoitetulta ja väärin kohdistetulta, oliko Auvinen at-mies, joka nettityttöystävän hylkäämisen takia ajautui tappamaan, vai oliko Auvinen juuri samanlainen naisia vihaava tumputtaja, jotka kaikki salaa haaveilevat väkivallasta. Myös maalailu sensuurista ja sananvapauden rajoittamisesta liittyy tähän oman näkemyksen ajamiseen, kuten myös vaatimukset kansalaisten valvonnan ja yleisen poliisivaltiomeiningin lisäämisestä.

Ivallinen puhe ”massaihmisten” reaktioista, kollektiivisen surun leimaaminen sosiaalipornoksi ja mässäilyksi arveluttaa minua. Olen, kuten aiemmin mainitsin, itsekin harrastanut samaa, ihmetellyt, miten lapsityövoimalla tuotettuja vaatteita ja tehokasvatettuja broilereita kuluttavat tavikset nyyhkivät kun ihmisiä tapetaan. Enää en kuitenkaan halua sortua muiden tunteiden ylemmyydentuntoiseen vähättelemiseen, koska juuri ylemmydellä ja ”massan” pilkkaamisella syyllistyisin tavallaan samaan ajatteluun kuin Auvinen kaunaisissa teksteissään. Ystävä on kirjoittanut tästä osuvasti. Vaikka sukupuolisotaa välttääkseni en suosi mies-nais-tyylisiä termejä, ”kyyninen setä” on hyvin naseva vastapooli ”kukkahattutädille”.

Mitäs muuta tälle viikolle? Olen hukannut tärkeän paperin, saanut tarkastusmaksun unohdettuani piipata korttia (koska kävelen työmatkat en ole vieläkään omaksunut lipunleimaamisrefleksiä), vittuuntunut siihen, ettei työpaikallani enää myydä reilua kahvia ”koska sitä on moitittu kitkeräksi” , huomannut sekä aikaisemmin minua päivittäin ilahduttaneiden tilataideteoksen että Funkis-bensiksen katoamisen parkkihallin tieltä, syönyt jotain hemmetin irtokarkkeja ja katsonut typeriä elokuvia. Mahtava viikko siis noin ylipäätään. Tänään ostimme vihdoin jalkalampun sen bileissä musertuneen tilalle. Jalkalampun pohjaan oli liimautunut jossain ostamisen tai kuljetuksen vaiheessa käytetty pikkuhousunsuoja, jolla kissa ehti leikkiä melko pitkään kunnes tajusin, mikä tahrainen paperimöntti onkaan alkuperäiseltä kutsumukseltaan. Toisaalta olen myös sijoittanut taiteeseen eli ostanut työkaverin siskon tekemän ihanan, Kallio-aiheisen grafiikanlehden siivottoman halvalla, saanut koiraterapiaa ja kikattanut kolmiyhdyssanoille.

8 kommenttia:

  1. Anonyymi11:48 ap.

    Tämä postaus on erityisen upea. Kielellisesti, sisällöllisesti. Aihe puhuttaa ja käsitteletkin sitä hirmuisen monipuolisesti ja mikä upeinta: lähinnä omista tunteistasi käsin, tekemättä olettamuksia oikeasta ja väärästä. Ja samalla, elämä jatkuu, kaurapuuroa syödään tänäkin aamuna, kuten viimeisestä kappaleesta koskettavan selvästi käy ilmi. Olet hieno kirjoittaja Lupiini!

    VastaaPoista
  2. Oikeastaan tätä lukiessani tulin taas miettineeksi sitä seikkaa, kuinka hemmetin kummallista on tämä tunnevihamielisyys ja tunteidenpiilottaminen, johon meitä opetetaan. Se alkaa hyvin varhain ja tylysti ja on jokseenkin universaalikäytäntö Suomessa. (Sinänsä kuvittelisin minäkin, ettei tuon surmaajan kotioloissa ole mitään poikkeavaa - suomalaisessa kontekstissa!) On kovin kummallista, että me kaikki tai ainakin melkein kaikki tunnistamme tuon kipristelevän ajatuksen, että pitäisi jotenkin pysyä etäällä ja tunteettomana. Murrosiässä, jossa vahvimmin poimii ympäristön signaalit ja on valmis vaikka leikkaamaan päänsä irti sopiakseen joukkoon, tuo tunnelma vahvistuu entisestään.

    Luultavasti "normaali perhe" tarkoittaa täkäläisittäin jonkinasteista lasten tunteiden laiminlyöntiä anyways. Ainakin se kirja, jota toimitin kesällä, avasi jotenkin raisusti silmäni sille tosiseikalle, että lapsen (ja myös eläimen) näkökulmasta heitteillejättö on aivan toista kuin aikuisen, koska lapsi tietää olevansa henkensä ja toimeentulonsa puolesta riippuvainen vanhemmasta ja hänen on pyrittävä miellyttämään tätä hinnalla millä hyvänsä. Kun sen jotenkin tajuaa, ja kuuntelee sitten, miten ihmiset lapsilleen puhuvat kaduilla ja sporissa, tulee aika ontto olo.

    "Älä viitsi olla tollanen itkupilli!", esimerkiksi. Sitä pidetään ihan normaalina vanhemman ja lapsen välisenä kommunikaationa, mutta mitä se käytännössä on? Lapsen surun ja hädän mitätöimistä. Joskus ehkä paikallaan, mutta ei sellaisena automaattivastauksena, kuten sitä näkee usein käytettävän. Ei ollenkaan ihme, että monet pääsevät käsiksi omiin tunteisiinsa ja oppivat hyväksymään ne vasta hemmetti vie kolmikymppisinä. Huh. Jos silloinkaan.

    Tuntuu niin kummalliselta, että ensin pitäisi etäytyä tunteistaan ja sitten osata empatia tuosta noin vain. Mutta seuraako tästä Jokela-asiasta mitään kunnon kulttuurikeskustelua? Tuskinpa vain.

    VastaaPoista
  3. Purzi, kiitos :) Positiivinen palaute tuntuu erityisen lämmittävältä juuri silloin kun on tehnyt typeriä virheitä kuten minä kuluneella viikolla...

    Vee, tunneumpiointiin kasvattaminen on kyllä hämmentävää ja ilmeisesti jossain määrin juuri suomalainen piirre. Tässä mielessä on paljon helpompaa olla nainen, meille on sentään sallittu itku, höpsöt ihastumiset ja ailahtelevuus. Aloin aika hiljattain itkeä töissä (naisseurassa)kiperässä tilanteessa ja näin tilanne laukesi ja olimme kaikki heti jotenkin paljon paljaampia ja rooleistamme vapaampia. On vaikeaa kuvitella miestä itkemässä samassa tilanteessa.

    Luin hiljattain artikkelin, jossa analysoitiin tyttöjen ja poikien erilaisia keinoja säilyttää/voittaa vanhempien rakkaus (artikkelissa käsiteltiin jotenkin dysfunktionaalisia perheitä, rajanveto tuossakin lienee vaikeaa). Tyttöjen yleisiksi keinoiksi mainittiin miellyttäminen ja mielialojen heijastelu, poikien taas huomion kerääminen uroteoilla ja vallattomuuksilla. Kyseessä olivat toki yleistykset, mutta juuri se rakkauden ansaitsemis -juttu jotenkin riipaisi, lapsen täydellinen riippuvuus vanhemmista.

    Murrosiässä melkein kamalinta oli se kun piti esittää kovista ja maailmannaista ja kyynistä ja seksuaalisesti kokenutta, vaikka oikeasti olisi halunnut mennä yöpaidassa äidin viekkuun juttelemaan ja juomaan maitoteetä.

    VastaaPoista
  4. Kyynisistä sedistä... Setiähän melkein kaikki kunnon "massojen yläpuolelle asettuvat" besserwisserit loppujen lopuksi ovat. Ei ainakaan meikäläiselle tule vieläkään mieleen yhtään naispuolista esimerkkiä.

    VastaaPoista
  5. Erittäin hyvä kirjoitus.

    Minä olen miettinyt sitä miten kovin lapsellista, mutta inhimillistä syyllisten etsiminen ulkopuolelta ylipäätään on. Ei vaan voida tajuta että vika ei välttämättä ole missään muussa kuin tekijässä. Että ihmisyydessä on potentiaali myös hänenlaisekseen. Olen varma että se on liian pelottava ajatus monelle. Ajatus siitä että joku syntyy hänenlaisekseen.

    Minä ymmärrän sitä raivoa ja ajatusmaailmaa joka ajoi tuohon tekoon oikein hyvin (en kylläkään niiden massamurhaajamulkkujen ihailemista, mutta muuten osa niistä teksteistä muistutti ihmisvihassaan suoraan minua 10 vuotta sitten. Tai miksei välillä nykyäänkin.).

    Selvin erottava tekijä on mielestäni kykyni empatiaan ja emotionaalinen rehellisyys.

    'Huonon' perheen häiriökäytöksinen lapsi on emotionaalisesti rehellisempi kuin 'hyvän' perheen kiltti.

    VastaaPoista
  6. voi tyhmäke, blogi hukkas kommenttini johonkin. no ei tässä nyt mitään sen ihmeempiä ollut, kiitin ja totesin itsekin nuorena joskus uponneeni misantropiaan ja suunnitelleeni noin ajatuksen tasolla kaikkea materiaan kohdistuvaa sabotaasiketta... sellasia tulee mieleen kun asuu kaupungissa jossa ei ole kunnon näytelmäkerhoa!

    VastaaPoista
  7. Anonyymi5:14 ap.

    I think this is one of the most important information for
    me. And i am glad reading your article. But wanna remark on some general things, The
    web site style is ideal, the articles is really great : D.
    Good job, cheers

    Also visit my web-site: click here

    VastaaPoista
  8. Anonyymi3:19 ip.

    dr ho for tennis elbow

    Feel free to surf to my web page :: tennis elbow treatment protocol

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!