sunnuntaina, joulukuuta 02, 2007

Kahdessadas kirjoitukseni

Mikä onnekas sattuma: kirjautuessani sisään Lupiiniin pähkäilin, mitä ihmettä laittaisin tällä kertaa otsikoksi (elikkä nimekkeeksi, kuten suomenkielinen bloggeri asian haluaa ilmaista) kun samainen aparaatti kertoi minun julkaisseen tähän mennessä 199 kirjoitusta. Tämä on siis kahdessadas. Yleensä päätän otsikon etukäteen ja vaihdan sen tekstin valmistuttua huomattuani, että olen eksynyt aasinsiltojen viidakkoon alkuperäisestä aiheestani. On kuitenkin jossain määrin tärkeää kirjoittaa otsikkoriville JOTAIN jo heti aluksi, se selättää valkoisen paperin kammon. Ellen sitten kirjoita wordiin, jossa on helpompaa aloittaa suoraan leipätekstistä.

Perjantaina hahmottelin ajatuksia tehoeläintuotantovideoista ja niiden aiheuttamista reaktioista, mutta kiireen takia teksti jäi muutaman lauseen raakileeksi. Tarkoitus oli jatkaa aiheesta iltasella, mutta päivä(ilta)unien jälkeen olin niin pöhnäkoomassa, etten kyennyt muuhun kuin katsomaan Goodbye Leninin. L näki elokuvan ensimmäistä kertaa, itselleni kerta taisi olla jo kolmas. Elokuva on kertakaikkisen lämmin kuvaus vakaumuksellisen sosialistiäidin ja hänen hyväätarkoittavan poikansa suhteesta ja toki Saksojen yhdistymisestä. Poika luo sairaalle äidilleen kuvan ihanneyhteiskunnasta, jossa kapitalismin kurimukseen kyllästyneet länkkärit rynnivät joukolla sosialismin auvoon, jossa kaikille riittää työtä, lämpöä ja rakkautta. Olisipa tuollainen ideaalisosialismi olemassa, muuttaisin sinne heti olettaen, että lihantuotanto olisi lopetettu, työpäivä maksimissaan kuusituntinen, kansalaispalkka mahdollistaisi vetäytymisen työelämästä, yksityisautoilua ei olisi ja öö... ilmastonmuutos olisi pysähtynyt mutta siitä huolimatta elettäisiin välimeren lämpötiloissa, kerrostalojen katoilla olisi appelsiinipuita ja sitä rataa.

Kävellessäni eräänä päivänä ruuhkaista Aleksis Kiven katua mietin uhkailun tehokkuutta valistusmenetelmänä. Luin taannoin jostain lääketieteellisestä julkaisusta kuinka nuorille diabeetikoille oli kerrottu inhorealistisin yksityiskohdin kaikkein pahimmista vaurioista, johon heidän sairautensa voi hoitamattomana johtaa. Harva valistetuista oli muuttanut elämäntapaansa amputointi- ja sokeutumisuhkauksista huolimatta. Sama tuntuu pätevän myös ilmastonmuutosvalistuksessa, ihmiset tietävät näinä päivinä aivan hyvin, että heidän henkilökohtainen SUV:insa saastuttaa, puhumattakaan vuosittaisista etelänlomista. Silti toiminta ei muutu. Miksi? Samaa voisin kysyä itseltäni, ostan luomumaitoa mutta suosimani kevytfeta (niitä harvoja kevyttuotteita jotka eivät maistu paskalta) on sekä tehty kiusatusta lehmästä että roudattu ulkomailta. Silti ostan sitä, heitänpä vielä roskiin kovamuovipakkauksen, jota voisi periaatteessa käyttää pakastukseen. Tällä tiedolla minun pitäisi ihan oikeasti olla vegaani, mutta en ole sitä. En myöskään likimainkaan aina suosi luonnokosmetiikkaa enkä reilusti tuotettuja/käytettyjä vaatteita. Miten asioista voisi tiedottaa siten, että se aidosti koskettaa? Ilmeisesti vetoaminen jälkipolviin ei tehoa, juuri lapsiperheet tuntuvat kaikkein suruttomimmin oikeuttavan itselleen kerskakulutuksen (toki poikkeuksia on). Tehoeläintuotannon epäkohdista kertova A-studio ilmeisesti herätti joitakuita, kyynikko minussa tosin ajattelee, että eiköhän dokkarista järkyttyneille ole koskaan ennen tullut mieleen missä olosuhteissa heidän päivittäinen sikanautansa on kasvanut, että onko joku näinä päivinä tosiaan niin naivi ettei tajua tehotuotannon brutaaliutta, etenkin kun kaikki tieto olisi saatavilla parilla hiirenklikkauksella. Mutta toisaalta tajuan toki, että omaa mielenrauhaa ei haluta järkyttää ikävillä asioilla, teenhän itsekin kompromisseja päivittäin (jos en tekisi, minusta tulisi ihan oikeasti Susi-Kustaava, paitsi etten metsästäisi susia vaan citymaastureita).

Näistä asioista on tavallaan pelottavaa kirjoittaa. Lupiini ei ole kovin poleeminen blogi, tiedän nettiväittelyiden armottomuuden aivan liian omakohtaisesti, että haluaisin lähteä niihin vakavissani mukaan. Joskus maailmantila kuitenkin ahdistaa siinä määrin, että tunnen tarvetta paasaamiseen, vaikuttakoon se sitten oman hännän nostamiselta tai tuomitsemiselta.

Koska sain juuri päätökseen Jean Rhysin Siintää Sargassomeren, jonka luin pre-karibiatunnelman luomiseksi tosin tietäen, kuinka paljon ahdistun Rhysin kirjoista, olin pakotettu nauttimaan terveellisenä ja iloisena välipalana pari Raul Roineen satua. Kirja on ihana, muistan sen olleen mukana kun olimme perheen kanssa Neuvosto-Latviassa suunnilleen vuonna 1983, kuolasin Rudolf Koivun pursuilevia prinsessakuvituksia ja odotin näkeväni kultakalatanssin riigalaisessa baletissa. Lempisatuni on Ihmo, tarina taikurista, joka tekee itselleen apurin piirtämällä tapettiin ihmisen kuvan. Kuvaan on roiskahtanut verta ja sen ansiosta apurilla on inhimillisiä tunteita. Hän lähtee maailmalle etsimään kaltaistaan, turhaan. Lopulta Ihmo sulautuu takaisin seinään ja tulee osaksi luonnon kiertokulkua. Mikä Blade Runner/A.I.-tarina lapsille, filosofinen ja monitulkintainen. Toinen suosikkini kirjasta on tarina kurpitsasta, joka näkee unta olevansa intialainen maharadja ja pohtii samalla onko hän kenties maharadja joka uneksii olevansa kurpitsa... flirttaillen hereillä ollessaan kauniille syysomenalle. Sadun kurpitsan muhoileva muhkeus tuo mieleen Veloenan monet, pronssinkarvaisena kiiltelevät erilajiset kurpitsat.

Osallistuin tällä viikolla suhteellisen tylsään tilaisuuteen, jossa ei ollut oikein muuta tekemistä kuin möllöttää ja tehdä muistiinpanoja. Muistiinpanoni olivat erilaisia listoja (kuten lista kasveista, joita haluaisin hypoteettiseen puutarhaan). Luettelin joululahjottavia ihmisiä ja päässäni oli pelkkä tyhjä reikä. En yhtään millään voinut visioida mitään hauskaa lahjaa kellekään, ei ole aikaa askarrella kaikille ja moni lahjottavista omistaa tavaraa kodin täydeltä ja tuskin kostuisi taholtani enkelisaippuasta tai pöytäliinapidikkeestä. Sitten muistin toisenlaiset lahjat ja päädyin jo Suomen Pakolaisavun lahjaideoihin. Kirkon Ulkomaanapukin tekee kunnioitettavaa työtä, mutta omista syistäni valitsen mieluiten uskonnollisesti sitoutumattoman tahon. Mahtavaa, ei enää tuskallista viime hetken haahuilua tavarataloissa tai joulumyyjäisissä (niin ihania kuin jälkimmäiset ovatkin).

Huominen on aktiivisunnuntai herätyksineen kaikkineen. Siispä unten maille!

6 kommenttia:

  1. "Tällä tiedolla minun pitäisi ihan oikeasti olla vegaani, mutta en ole sitä. En myöskään likimainkaan aina suosi luonnokosmetiikkaa enkä reilusti tuotettuja/käytettyjä vaatteita."

    Oon miettinyt ihan samaa. Mutta jos oikeasti meinaisi elää sovussa omantuntonsa kanssa, pitäisi viljellä ja kasvattaa kaikki ruokansa itse...mikä ei taas oikein luonnu jos asuu yksiössä Hellsingissä.

    Joten nyt tehdään mitä voidaan.

    Ilmastonmuutos ei taas isommin hetkauta. Aion kuolla alle 40 vuodessa lapsettomana, joten mua ei vaan jaksa kiinnostaa mitä porukat tekee pallollaan. Korkeintaan keskisormen nostan ja viritän hampaattoman hymyn, sillä ihmisten ahneus on kuitenkin loputon, samoin piittaamattomuus. Miksi mun pitäisi välttää siitä, millaisen planeetan NE jättävät jälkikasvulleen? NIIDEN kuuluu välittää siitä, eivätkä ne välitä, joten asia on mun puolesta saletti sillä.

    VastaaPoista
  2. Minua ahdistaa ainoastaan ihmisten vakaa uskomus siihen että he oikeasti voivat yksilöinä vaikuttaa käytännössä mihinkään ja että se mitä heille lehdessä kirjoitetaan pitää paikkansa. En luota pätkääkään median ilmastonmuutoshysteriaan, vaikka sen vaikutukset ovatkin hyvät; ei ole mitään haittaa siitä jos ihmiset koittavat säästää. Naurettavaa siitä tekee ainoastaan se, että he ilman muuta uskovat olevansa syypäitä, vaikka selkeästi sitä ei ole missään todistettu ja vaikka olisivatkin syypäitä, he eivät asialle mitään voi.

    Oma elämäni ei muutu mihinkään. Sähköä en juuri kuluta, koska kotona käyn lähinnä suihkussa ja nukkumassa, ajokorttia en omista ja roskaakin teen melko vähän koska syön enimmäkseen ulkona. En myöskään kulutusjuhli tai sisusta. Olen läpeensä pragmaattinen. Ainoat omistamani huonekalut ovat sänky, pöytä ja kaksi tuolia, joista tuskin luovun koskaan. En usko että ikinä koskaan milloinkaan tulen liikkumaan tämän maan rajojen ulkopuolelle minkäänlaisella härvelillä kuin ehkä helikopterin kyydissä rinkka selässä ja rynkky kädessä, ja silloinkin vain helvetin hyvästä syystä.


    Ihmisen fasistiseen pahuuteen en ota kantaa, koska meissä on potentiaalia mihin vaan ja suurin määrittävä tekijä on adaptaatio. Uskon että pystymme elämään vaikka mörön persiissä, tapahtui mitä tahhaa. Joten antaa tulla vaan vaikka maailmanloppu, siinähän se sitten nähdään kuka täällä kävelee loppupeleissä. Jos kukaan.

    Evoluutio on aina revoluutiota vahvempi ja jokaisessa sivilisaatiossa kasvaa oman tuhonsa siemen.

    VastaaPoista
  3. purrrrina4:52 ip.

    Samaa aihetta pohtii Purtsikin kovasti. Meillä on kierrätysbuumi, mutta silti paljon uupuu vielä todellaisesta ekologisesta elämäntavasta. Olen harakka: kaikki mikä kiiltää, täytyy hamstrata. Aivan täysin perseestä sellainen luonteenpiirre tai luonteenhalukkuus - mikä lie. Jotenkin sitä esteetikkona sallii itselleen koristautumisen, vaikka samaan aikaan lajittelen omatunto kilisten&kolisten jätteitä. Ja niinpä, tiedän minäkin, että uusien vaatteiden sun muiden epähyöykkeiden ostaminen se vasta kuluttaakin. Eritoten ihmistä itseään.

    VastaaPoista
  4. Noin pääsääntöisesti kyllä pyrin ajattelemaan, että efortti se on pienikin efortti. Ja että ekologisessa mielessä kestämättömät teot (vaikka satunnainen röökaus tai turhakkeisiin törsääminen) eivät ikäänkuin mitätöi kestäviä tekoja.

    Purzi, se kiiltävä tavara, ah, sen haalimisesta on niin vaikeaa luopua! Hiuspinnit ja korvarenkaat ja kärpäsenmuotoiset korurasiat <3

    VastaaPoista
  5. Oletko muuten lukenut Abilio Estevezin kirjan sinun on valtakunta? Erinomainen kirja Kuubasta! VOin lainata :) (tosin siinä on alleviivauksiani mut ei kai se haittaa)

    VastaaPoista
  6. Vee, en ole lukenut, muistan kyllä kuulleeni kirjasta ja kävin heti lunttaamassa Kumppanin sivuilta kirjailijan haastattelun. "Kuubalaiset elävät nostalgiassa", kuulostaa lupaavalta :)

    Lainaan siis tosi mielelläni kirjan, sovitaan tarkemmin spekseistä että missä ja miten ja milloin vaix meilitse tahi FB:n kautta!

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!