Tuossa puolisen tuntia sitten unohdin, mikä minua vituttaa ja ajattelin, että kyse on vain normaalista maanantaivitutuksesta, onnitteluskumpan (mielenkiintoinen piirre työpaikassani on, että täällä tarjotaan alkoholia pienimmästäkin syystä, mikä on esimerkiksi perjantai-iltapäivänä hauskaa mutta maanantaiaamuna aivotpuurouttavaa) aiheuttamasta instant-laskuhumalasta mutta valitettavasti muistin hetimiten, että olen pettynyt, koska tämänkertainen puutarha-mökki-optio raukesi käsiin. Olen ärsyttävän skeptinen ja pessimistinen asian suhteen, viimeisin siirtolamökki oli niin hieno, että pelkään ainakin yhden meistä odottavan sisäsuihkua ja lasikuistia, jolloin emme ainakaan ikinä saa mökkiä. Ja se, jonka takana rahoitus on, toki päättää. Mör mör mör mör, en varmasti pääse ensi kesänäkään rapsuttamaan kukkapenkkiä vaan kuihdun kivierämaassa (kaikella kunnioituksella, rakas kivierämaa, olet suurimman osan aikaa lempipaikkani koko maailmassa).
Olimme Lumiksen kanssa viime viikolla katsomassa Persepolista. Tietoni Iranin lähihistoriasta olivat sitä ennen aika jäsentymättömät, muistin lähinnä että siellä on ollut levotonta koko elämäni ajan. Noiden lähi-idän maiden historiaan tutustuminen on oikeastaan aika tärkeää, koko islamilainen maailma on niin helppoa leimata väkivaltaiseksi ja täysin toisenlaiseksi, sivuuttaen länsimaiden öljysikailut ja -veljeilyt, ja toisaalta unohtaen niiden historian. Islam on monella tapaa vastenmielinen uskonto, mutta niin on kristinuskokin, kapitalismista nyt puhumattakaan. Islamia dumatessa tunnutaan myös usein unohtavan, että maailma on täynnä maltillisia muslimeita, esimerkiksi valtavan suuressa Indonesiassa lähes koko väestö on koostuu muslimeista, mutta maa on sekulaari. Naiset saavat opiskella ja käydä töissä, eivätkä ihmisoikeusloukkaukset oikeastaan kytkeydy uskontoon vaan hallituksen sikailuihin, mistä on kai itse asiassa kyse myös Lähi-idässä että "uskon"sodissa laajemminkin. Uskonto on ase ja excuse, mutta pohjimmiltaan on kyse rahasta ja vallasta.
Persepolis kertoo omaelämäkerrallisen tarinan älykkövasemmistolaisen teheranilaisperheen tyttärestä Marjanesta, joka lähetetään teini-iässä Wieniin turvaan levottomuuksilta. Palattuaan kotimaahansa hän masentuu, mutta nousee, alkaa opiskella, haksahtaa naimisiin ja lähtee lopulta Pariisiin. Nuorena naisena Marjane valitsee länsimaisen vapauden hunnun asemesta. Hunnunettuja naisia ja tyttöjä ei silti esitetä elokuvassa mykkinä ja alistuneina (islamilaisen naisen suhteellisen rikkumaton kuva mediassa ja mielikuvissa on mustaan kaapuun verhottu kasvoton ja nöyrä hahmo) vaan heitäkin kiinnostaa seksi, meikkaaminen ja opiskelu, hekin bilettävät salaa öisin ja polttavat tupakkaa. Hunnutusta ja yleistä suvaitsemattomuutta kritisoidaan komiikan kautta, taideopiskelijana Marjane turhautuu piirtäessään päästä varpaisiin kaapuunverhottua elävää mallia, jossa ainoa näkyvä osa on valtava nenä.
Näin turvallisen hyvinvointivaltion kasvattina sitä joskus haksahtaa kuvittelemaan, että sotien ja levottomuuksien repimissä maissa ihmisten kaikki voimavarat menevät selviytymiseen ja kaikki ovat ahdistuneita jotenkin ylevällä tavalla. Persepolis oli taas kerran hyvä muistutus siitä, että näin ei ole, diktatuurissa eläminen ei poista elämästä jasmiininkukkia eikä poikahuolia, ei arkisia kärhämiä kavereiden kanssa, ei eksistentiaalista masennusta eikä halua testailla viehätysvoimaa. Isot asiat eivät sulje pois pieniä. Anna-Leena Härkönen sanoi jossain haastattelussa, että häneltä on siskon itsemurhan jälkeen odotettu jonkinlaista seestyneisyyttä ja asioiden merkityksellisyyden tajuamista, läheisensä menettänyttä ei toisin sanoen saa vituttaa
katkennut kengänkorko. Ehkä tuossa on kyse jostain surun näyttämisen monopolista, soveliaista tavoista reagoida.
Perjantaina skypejoululaulettiin meillä Kalliossa, kiitos kaikille osallistuneille. Laulaminen on aina ihanaa, erityisesti yhteislaulu. Tekniset ongelmat olivat moniaat, mutta Vompatti selvitti ne ainakin jossain määrin, syntikka soi kauniisti eri äänivariaatioin. Illalla virisi idea myös vappuskypelauluista, mikä nyt tällaiselta vanhalta työväenlaulufanilta saa ainakin täyden kannatuksen. Ja joukossa voisi olla vaikka maakunta- ja juomalauluja. En tiedä, olisinko kaksikymppisenä voinut kuvitella laulavani porukalla joululauluja, etenkään niitä, joissa puhutaan Jeesuksesta ja jumalanäidistä? Luultavasti olisin ollut liian anarko ja omasta mielestäni "liian vanha" siihen, ainakin olisi pitänyt juoda kauheasti ja kuunnella välillä Chumbawambaa. Yksi merkittävä piirre niin sanotussa aikuistumisessa tuntuu olevan asioiden ja tekemisten häpeämisen lopettaminen vain siksi, että niillä on porvarillisia tai uskonnollisia sivumerkityksiä. Vaikka en oikein edes tiedä, mitä aikuistuminen tarkalleen on ja onko se todellakaan tavoiteltavaa, joitain tiettyjä piirteitä tuntuu sekä tarttuvan mukaan että karisevan pois vuosien varrella. Pääosin kehitys tuntuu kulkevan hyvään suuntaan, jonkinlainen itsetuntemus ja itsearvostus kasvavat siten, että antaa itselleen oikeuden esimeriksi valita seuransa.
Joululauluteema jatkui vielä sunnuntaina, kun kävimme Viin kanssa kuuntelemassa Addictio-kuoroa Pyhän sydämen kappelissa Kalliossa. Kappeli on pieni ja kaunis, Jugend-tyyliä, koristettu orjantappuroin ja sydämin. Mariaa kuvaavissa seinämaalauksissa oli jotain Klimtmäistä. Kuoro oli ihana, rento ja iloinen ja taitava, eikä niillä ollut tummansinisiä kauhuhalatteja vaan mustat oman tyylin vaatteet punaisin yksityiskohdin. Eikä kuoro pelännyt laulaa uudempiakaan joululauluja ja johtaja hymyili ja eläytyi joka solullaan. Viereisessä penkissä istui minua nuorempi pariskunta tiiviisti käsi kädessä. Jouluyö Juhlayön kohdalla nuori mies liikuttui ja pyyhki kyyneleitään avoimesti, tyttö puristi hymyillen hänen kättään rakastuneen näköisenä, eikä mikään ihme, jos minut yrittäisi rakastuttaa, varmin keino olisi näyttää liikutuksensa eikä esimerkiksi hakata halkoja tai uhota snägärijonossa. Paitsi etten tietysti aio rakastua kehenkään, rakastumishommelit on omalta osalta hoidettu. Luultavasti on kyse jostain käsitteellisestä ristiriidasta, mutta huomaan joskus lievästi ärsyyntyväni, kun pitkään yhdessä ollut pariskunta väittää olevansa umpirakastunut. Rakastuminen on hormonipöllyinen huuma, jolloin ei nukuta eikä nälätä. Se ei kestä viittä vuotta, eikä se ole tarkoituskaan. Itse asiassa olen lukenut jostain hyvinkin kliinisestä julkaisusta, että rakastuminen jatkuu niin ja niin monta yhdyntää. Eli jos pariskunta elää etä- tai salasuhteessa, rakastuminen voi kestää montakin vuotta, mutta normatiivisemmin etenevä parisuhde muuttuu parhaassa tapauksessa rakastumisesta rakkaudeksi ja vähemmän onnekkaassa tapauksessa vain laantuu. Siksi en ole myöskään ikinä tajunnut rakastumishuumassa tehtyjä merkittäviä sitoutumiseleitä, kuten pika-avioliittoa (tämä tuntuu olevan in ja pop suomalaisessa poliitikko- ja yritysjohtoskenessä) tai rakkausvauvaa (rakkausvauva on ymmärtääkseni eufemismi vastarakastuneena käyneelle vahingolle, kun ajatus rakkaimman siittämästä hedelmästä omassa kohdussa on tuntunut sekä hurmaavalta että eroottiselta ajatukselta ja ehkäisy siinä sivussa unohtunut). Treffailu ja yökyläilyhän on ihana vaihe suhdetta, miksi lakkauttaa se ennen aikojaan villasukka-arjeksi? Villasukka-arjeksi se nimittäin tulee päätymään kuitenkin, nimittäin jos hyvin käy. Vaikka kukin kai tyylillään, niin kauan kun hommassa ei vahingoiteta toisia.
Joululahjat alkavat olla pulkassa. Olemme sopineet pitävämme kaiken lahjonnan ihan minimissä, L:n kanssa meillä on yhteinen talous, johon ei enää paljoa mitään mahdu, paitsi luultavasti kirjoja, oletan meidän antavan toisillemme sellaiset. Sukulaiset saavat liitutauluja, kanoja ja aapisia, ystävät pääosin jotain pientä ja kivaa ja ekoa. Viime vuonna tein L:lle isotöisen aamutakin, mutta tänä vuonna joululahja-askartelu ei ole huvittanut. Ja onnellista kyllä, vuosi vuodelta sitä huomaa ottavansa yhä vähemmän paineita jostain joululahjariehasta ja alkaa yhä aidommin tajuta ihmisiä, jotka tekevät lahjattomuussopimuksia keskenään. Tätä seesteisyyden tilaa vastaan tosin sotii se, että viime viikolla juoksin perserkkinä kaupasta toiseen etsien pieniä alumiinivuokia joulumakeisille, seikkaillen vihdoin Stokkalla sulkemissaikaan, myyjien lähetäessä minut milloin mihinkin kerrokseen, löytäen vuoat vasta kahta yli yhdeksän omituisesta pikku käytävästä Akateemisen ja Herkun välistä. Eikä joulumakeisista tullut edes lainkaan niin sydäntäsärkevän suloisia kuin lehdessä, vaan joko lerahtaneita tai kupsahtaneita, pinnallaan nonparellipaketin risat ja roskaiset jämät. Mutta maussa ei ollut mitään vikaa kyllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!