Uskonasioita

Alun alkaen oli tarkoitus kirjoittaa uskonnosta otsikolla ”my personal Jesus”, kävimme nimittäin eilen tyttöporukalla mielenkiintoisia uushenkisyys- ja buddhalaisuusaiheisia keskusteluja Rytmissä kun taustalla alkoi soida kyseinen kappale Johnny Cashin karheana versiona, sattumalta (vaikka uskoisinkin jumalaan, en olettaisi hänellä olevan aikaa valkkailla baarissa teemaan sopivia biisejä). Yritän aina tapella omaa fatalismiani vastaan, koska fatalismi taas sotii omaa maailmakäsitystäni vastaan perustavanlaatuisella tavalla. Uskon kaiken olevan tuuria ja sattumaa, kohtalonomaiset tunteet luodaan omassa päässä. Kun olin rakastumassa mieheeni, koimme jatkuvasti mystisiä telepatiakokemuksia. Ne olivat ihania ja hellyyttäviä, mutta järjellä täysin selitettävissä. Siinä, että kumpikin pitää puutarhanhoidosta tai Jugend-taloista tai on omistanut samanlaisen puumäyräkoiran lapsena, ei ole mitään kohtalonomaista. Niitä voidaan käyttää vahvistamaan rakastavaisten keskinäistä sidettä ja myöhemmin naurahtaa suoranaisille symbioosikokemuksille suvaitsevan huvittuneesti.

My personal Jesus olisi sikälikin ollut harhaanjohtava otsikko, että vaikka historiallista Jeesusta monella tapaa coolina tyyppinä pidänkin (etenkin sitä kohtaa Raamatussa, jossa Jesse hätistää kaupustelijat temppelistä huuthelvettiin), minulla ei ole henkilökohtaista Jeesus- tai jumalasuhdetta, eikä oikein koskaan ole ollutkaan. Lapsuuteeni ei pakollisten uskontotuntien ja päiväkerhojen lisäksi kuulunut uskontoa lainkaan. Äiti liittyi kuulemma kirkkoon juuri saadakseen minut seurakunnan iltapäiväkerhoon (ja kai mukana oli sosiaalista painettakin, pikkukaupungissa 80-luvun alussa), muistan omat ristiäiseni (juoksin karkuun pappia ja minulla oli äidin Tunisiasta tuoma aasikoru rinassa). Isä ei ole kirkkoon 70-luvun jälkeen kuulunut, ja nyt äitikin on taas eroamassa. Riparin kävin (tuolloin ei ollut Protu-leirejä tai ainakaan en ollut kuullut niistä), yritin vähän rypistellä itseäni uskoon, mutta koska se ei selkeästikään onnistunut, päädyin 15-vuotiaana ateismiin. Lukion alussa erosin polleana kirkosta ja kävin ET-tunneilla. Ilmaisutaidon lukiossa eeteeläisiä oli paljon, meillä keskusteltiin etiikasta, filosofiasta ja politiikasta. Noista tunneista on jäänyt luultavasti enemmän itseen kuin mistään veren maku suussa juostuista, traumoja kaivelevista turkkahenkisistä näyttämöilmaisun tunneista, joita opin vihaamaan jo ensimmäisellä lukioluokalla. Lukiovuosina muodostin maailmankuvani, joka ei sittemmin ole merkittävästi muuttunut, olen toki varmaankin konservativisoitunut ja rauhoittunut, mutta perusta on sama. Tähän maailmankuvaan kuuluu niin sanottu luontainen ateismi. Luontaisella ateismillani ei oikeastaan sinällään ole mitään tekemistä muun poliittisen ajatteluni kanssa. Se on riippumaton äänestämis- tai kulutustottumuksistani ilmaisten enemmänkin jonkinlaista pohjimmaista asennettani olemassaoloon. En PYSTY uskomaan mihinkään korkeampaan voimaan, en, vaikka haluaisinkin. En ole ikinä vakavissani halunnutkaan, mutta ymmärrän hyvin ihmisiä, jotka hakevat uskonnosta lohtua ja tietyssä mielessä pelkään tulevia pahoja asioita (niiltä ei kukaan välty) joita en pysty pehmentämään minkäänlaisella kohtalonuskolla tai taivaan odotuksella. Osasyy jatkuvaan kuolemanpelkooni on luultavasti juuri luontainen ateismini. Sen lisäksi, että en kykene valehtelemaan itselleni olevani millään muotoa kohtalon erikoissuojeluksessa, tiedän myös, ettei kuoleman jälkeen tule mitään. Elämä päättyy, muut jäävät suremaan.

Olen miettinyt, menetänkö jotain tämän luontaisen ateismini takia. Monet varmaan säälivät minua siksi, ettei minulla ole uskonnon yhteyttä, mutta itse näen, että pyhyyden kokemuksia voi saada ilmankin. Se pyhyys, jota haltioitumiseksikin voi kutsua, näyttäytyy minulle koko lailla usein, minulla on luullakseni kyky saada kiksejä arkielämän pienistä tapahtumista, auringonlaskuista, nauruista ja kauniista taloista, kirkon takaseinästä ja yhtäkkisistä kumppaniin kohdistuneista hellyysaalloista. Se, että kokee olevansa osa luonnon suurta kiertokulkua ja linkki sukupolvien ketjussa ei ole uskontosidonnainen. Viimeksi tänään, sukujuhlissa saimme tiedon suvun uuden jäsenen saapumisesta. Tekstari vauvan syntymästä sai minut kyynelehtimään kaksi kertaa, mikä hassusti sekä nolotti että ilahdutti. En olekaan kyyninen paska jota joskus pelkään olevani, pystyn asettumaan rationalisoinnin (no se laskettu aikahan oli jo eilen, sitähän osattiin odottaa) yläpuolelle ja tuntemaan ihan oikeasti, kuinka kaunista ja iloista syntymä on. Ja toki pohtimaan näitä asioita myös omakohtaisesti, omia mahdollisia jälkeläisiä. Mutta se onkin jo toinen juttu.