Käsittämätön joulu on

Helmetin varaussaapumisviesti pompsahtaa sähköpostiini yhtä uskollisesti kuin eräpäivämuistutukset, gmail kertoo kellonajaksi aamuneljän, joku aparaatti kirjaston järjestelmässä lähettää viestit poikkeuksetta nukkuaikoina. Olen varannut Mehiläispaviljongin, Joulupukin juhannusyön ja Buena Vista Social Clubin. Maailmasta parhaan tv-sarjan, Mullan allan viimeisen tuotantokauden dvd:tä ei vieläkään ole saatavilla, olen jonottanut sitä kohta vuoden, mutta ei se mitään, kohta on joulu ja sen jälkeen Kuuba, ei aikaa väijyä välkkyvää ruutua tuntikaupalla. Noudan varaukset palauttaessani hieman myöhässä olevan Valeria Munarrizin loistavan levyn, maksan pienen sakon ja varausmaksun. Rakastan kirjastoja ja koko kirjastojärjestelmää (ja vastustan sydänverellä niinistöläisiä maksullinen kirjasto-ehdotuksia) maksaen ilolla omat pikku uunohdukseni, ajatellen, että tällä kirjastoaktiviteetilla voikin joskus vähän sakkoja maksella, tosin samaan aikaan pohtien, harrastavatko kirjastovirkailijat oikeasti ns italialaista lakkokäytännettä. Koska en ole kirjastoalan lakosta kuitenkaan kuullut, spekuloin vain mielessäni, että tässä on taas laitettu humanisti asiakaspalveluun, hiturointi ja untelous on vain luonteenomaista, eikä minulla ole mihinkään kiire, kirjastossa ei kuulukaan olla. Milloin sitä olisi muka mennyt kirjastoon hakien vain varatun teoksen, eksymättä matkalla ties mille hyllyille, lopulta sokoksen kosmetiikkaosaston minipussi notkuen romaaneita.

Olen herännyt aikaisin, ensimmäisen kerran neljältä johonkin omalaatuiseen uneen. Vähäinenkin alkoholinkäyttö häiritsee nykyään muutenkin hiukan ongelmallista untani, herään joka yö tarkkailemaan vierustoverin hengitystä (olen hiljan kuullut lukioaikaisen luokkatoverin täysin ennakoimattomasta äkkikuolemasta). Olemme olleet vanhan/uuden ystävän tupareissa naapurissa, fiilistelleet tulomatkalla Torkkelinpuistossa, hehkuttaneet Kallion nopeaa muuttumista vielä entistäänkin ihanammaksi. Varsinaisen heräämisen jälkeen alan siivota, vanha ja harvoin tavattu tätini, äidin sisko on tulossa kylään. L lähtee halliin ostoksille, itse hinkkaan tahroja kaapeista ja peileistä, imuri tukkeutuu ja havunneulasia ryöppyää joka paikkaan, kun otan hyllyn päältä vihreästä ruskeaksi muuttuneen, roskiksen päältä löytyneen kuusenoksan. Tungen oksan vittuuntuneena sekajätteeseen (biopussi hajoaisi heti) miettien samalla pöytäliinan ja serviettien kuntoa, hopeita ei ainakaan kehtaa laittaa, kaupunki-ilmassa ne täyhkääntyvät parissa kuukaudessa mustiksi, aika ei riitä kiilloitukseen. Onneksi Skypejoululauluun hankittu valkoinen hyasintti sekä tuoksuaa että puskee kahta uutta kukkaa hämmästyttävällä innolla, sypressikin saa uuden asun, kun joulukoristelaatiko löytyy täysin äkkiarvaamatta jääkaapin päältä.

Täti on hauskaa seuraa, äärettömän skarppi ja hyvämuistinen kasikymppinen. Kuuntelen äidin ja tädin muistoja suvun ravintola-ajoilta, pikkupaikkakunnan upseerikoulun komeiden solttujen flirttejä ja perheen kissan sisäsiistiä tapaa sontia keittiön lavuaariin. 20-luvulla syntynyt täti muistaa sodat, kuinka kaksi pulskaa sukulaistyttöä päättää ensin istua stoalaisen tyynesti kahvipöydässä ilmahälytyksen tullessa hannaten lopulta pöydän alle. Pyydän saada kuulla sen saman jutun, joka oli suosikkini lapsena. Naapurin rikkaalla tytöllä oli Helsingistä asti tuotu lasten sateenvarjo, joka tippuu sikalan ylisiltä suoraan possujen karsinaan. Kun poikkeuksellinen metakka lopulta huomataan, noutaa tytön veli sikalasta yltä päältä sontaisen ja rikkirevityn sateenvarjon ja levittää sen auki. Kaikki nauravat katketakseen, paitsi naapurin tyttö, joka itkee niin, että tädin äiti, eli mummoni huutaa ikkunasta: "Kenenkäs päätä siellä tällä kertaa leikataan?".

Kun täti on lähtenyt, summeri soi ja ovella rapisee (ovikellomme on taas vaihteeksi painunut sisään). Menen rappuun (ja päästän kissan siinä ohessa luikahtamaan, onneksi kumpikaan ulko-ovista ei ole auki) ja huhuilen, mutta ketään ei näy. Sen sijaan ovea vasten nojaa kassi, jossa on kaksi kukkapukettia. Ne ovat toiselta tädiltä, isän siskolta, siltä, joka asuu satakunnassa ja jota en ole tavannut vuosikausiin. Puketit on osoitettu minulle ja L:lle sekä vanhemmilleni. Papereiden alta kuoriutuu ihana, vaaleanpunainen amaryllis punakultaraitaisessa suojaruukussa. Olen hämmästynyt ja iloinen, olemme lähettäneet syksyllä tädille hääkuvamme ja vanhempamme ovat vieneet hänelle kesällä yhden tauluni, ilmeisesti kyseiset eleet ovat poikineet tämän. Viime kuukausi on ollut muutenkin varsinaista suvun reunionia, olen tavannut fiksun ja viehättävän pikkuserkkuni ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen, ja nyt nämä kaksi tätiyhteyttä saman päivän aikana.

Illalla ystävät tulevat kylään. Juomme glögiä ja punaviiniä, kuuntelemme loistavaa, nimeltämainitsemattomasta automarketista (joka kertoo olevansa sitoutunut kestävään kehitykseen, en tiedä ivatako sitä viherpesusta vai kiittääkö vaikuttamisesta, onhan totta, että sinne automarketstatuksesta huolimatta pääsee todella näppärästi julkisilla ja että minulla on ikäänkuin osani k.o. yrityksen brändiin, minkä vilpittömästi iloiten ja samalla nolostuneena paikan päällä havaitsen) hankittua tuhmien laulujen levyä sekä niitä ainoita oikeita joulubiisejä. Puhumme Väinö Linnan teosten kanonisoinnista ja muistelemme aktivistiskenen huippuhetkiä. Kaikki meistä ovat omalta osaltaan oivaltaneet, kuinka vähän merkitystä mielenosoituksilla on todellisen vaikuttamisen kannalta, ja miten mukamas tosi topakkana ja aatteellisena hippinäkin sitä suhtautui tiettyihin aktioihin jo vähän nolostellen. Armeijan käyneenä L huomaa nasevasti, miten aktivismi- ja armeijamuistelot muistuttavat toisiaan. Puhuvathan jotkut "Prahan ja Göteborgin veteraaneista" viitaten 2000-luvun alun globalisaatioliikeeseen, itse en kyllä ikinä kehtaisi pönöttää niin pahasti että olisin VETERAANI, vaikka noissa Euroopan jättimielenosoituksissa aikoinaan reissaisinkin.

Huomenna pitäisi mennä halliin, vaikka siellä onkin epäilemättä aikamoinen bordelli (kuten isäni asian ilmaisee) käynnissä. Ja sieltä vielä siirtolamöksää katselemaan. Rosolliaineita pitää hankkia, rakastan rosollia, se on ehkä kaikin tavoin terveellisin, reiluin ja fennovegaanisin jouluherkku mitä kuvitella voi. Jotta en kuulostaisi turhan hurskaalta, kerron, että nautin rosollini graavilohen (kalan murha!) ja smetanan (lehmän kiusaus!) sekä perunoiden (hiilareita!) kanssa. Ja toki punkun, joka on paitsi kiistattomasti alkoholia, myös roudattu jostain kaukaa, ei toivottavasti kuitenkaan Euroopan ulkopuolelta.

Hyvää x-masta nyt kaikille kun talossa on!