Untelo

Herään viisitoista vaille yhdeksän puristaen kännykkää rintaani vasten. Torkutuspolitiikka on taas kerran pettänyt. L on eilen ottanut puheeksi sarastuslampun hankinnan (tosin ne ovat loppu joka paikasta) ja kannatan asiaa lämpimästi. Heräämisestä on tullut sietämättömän vaikeaa ja toisaalta illalla nukkumaanmeno ei houkuta. Väsymyspiikki tulee yhdeksän aikaan illalla ja sen jälkeen olenkin virkeä ja hölöttävä neiti (rouva) päivänsäde, kunnes nukahdan joskus pikkutunneilla, saatuani ensin pari "nyt sormeni irtoavat" tai "olen varmaan tullut sokeaksi"-tyylistä paniikkikohtausta. Oivalsin viime viikolla sen, ettei nukahtamispaniikeissa ole mitään tavatonta, niitä vaan tulee kun on aikuinen ja töissäkäyvä ihminen, pakotettu usein tekemään asioita joista ei välttämättä aina niin innostuisi, velvollisuudet, vaatimukset ja haasteet hartioita painaen ja niitä kipeyttäen. Viime viikolla elin myös vanhan kunnon päänsärkykauden, johon ei auta kuin kodeiini (jota en kauheasti haluaisi käyttää sen riippuvuutta aiheuttavuuden takia) ja joka saa kaiken maistumaan tympeältä ja aavistuksen kuvottavalta. Sain särkyyn myös jumppakuminauhan (jota kissa omaehtoisesti hieman lyhensi) joka kuulemma auttaa aivan ihmeteltävästi. Sitä odotellessa.

Uudet silmälasit tuntuvat päässä hieman kummallisilta, näkökenttä vääristyy sivuilta ja meikattuina ripset osuvat niihin. Mietin, jaksanko väännättää niitä vai tyydynkö vallitsevaan asiaintilaan. Töissä moni kehuu uusia lasejani, äiti sanoo hmmmjooihanookoo, eikä kukaan ystävistä huomaa mitään. Ei sillä että erikoisesti odottaisinkaan, tyyliini ei kuulu alkaa määkiä "kattokaa mikä mussa on uutta", koska itse olen vastaavien kysymysten kanssa ihan pulmissa, veikkaan lopulta jotain täysin överiä tyyliin "oletko ottanut silikonirinnat" ja saan vastapuolen huomiomattomuustuohtumisen sijaan nauramaan.

Ollessani jouluostoksilla, löydän levottoman ja oudonnimisen kaupan, jossa myydään hyvin halvalla kummallisia koruja. Ostan femmalla täysin outrageous kirjavan ja pimpulaisen Frida Kahlo-korun, liian härskin käytettäväksi, mutta vessakoristeeksi sopivan. Ostan kaupasta myös kaksi rintakorua, toisessa on strasseja ja harsoa, toisessa virkattuja palloja ja silkkinauhaa. Astuessani ulos tulen ajatelleeksi, että mikäli elämästäni tehtäisiin elokuva, sen lajityyppi olisi ehdottomasti komedia. Päivästä riippuu, olisiko kyseessä slapstick vai neuroottisen allenilainen filkka, komedia se joka tapauksessa olisi. Vaikka olenkin usein jotenkin haikea ja joskus pahoissa maailmantuskakeloissa, suhtaudun asioihin pohjimmiltaan jotenkin huvittuneesti. Ilahdun välähtävästä oivalluksesta, että humoristinen maailmankatsomus saattaa oikeasti pelastaa minut esimerkiksi masennukselta, tai on jo pelastanut.

Äiti on vihjailevasti antanut minulle nimipäivälahjaksi lupauksen maksaa ihonpuhdistus kosmetologilla. En ole ikinä ollut täysi-ikäisenä kosmeettisissa hoidoissa, kaksi kertaa meikkauksessa tosin. Ensimmäisen meikin voitin lukioni Artemis-gaalasta, olin 17 ja minulle tehtiin näyttävä, punainen juhlameikki ilman kulmakarvoja, saimi-tyyliin. Näytin mielestäni karsealta ja piirsin kulmat heti meikistä päästyäni ja lähdin punkkikeikalle. Toisen kerran minut meikattiin viime kesänä, häitäni varten, ja ihon pohjustusta lukuun ottamatta olisin itse pystynyt parempaan (ja korjailinkin meikkiäni jo heti taksissa hääpaikalle, samalla kun otin rohkaisua taskumatista ja kikatin levottomana Nassun kanssa). Koska kosmetologin valitseminen on vaikeaa ellei mahdotonta, ja mikäli sitä sekä toisaalta haluaisi mieluusti jonkun luonnonläheisen ekohoidon mutta kavahtaa kaikkea new age-sontaa annan kanta-asiakaskortin lopulta päättää asian puolestani. Varaan ajan Day Spa:sta, joka riemukseni on sitoutunut "hiljaisuuden filosofiaan". Mahtavaa, ei tarvitse keksiä tuskallisesti jotain sopivan neutraaleja keskustelunaiheita, kuten vaikka kampaajalla joskus käy. Eräs biseksuaali ja silloin naisen kanssa seurustellut ystäväni meni aikoinaan lyhennyttämään poikatukkaansa kampaajalle ja sai kuulla tuohtunutta päivittelyä Tarja Halosen Seta-historiasta ja muusta perverssiydestä. Itse menen tuollaisissa tilanteissa niin puihin, että alan myönnellä, kauheaa, ja sitten jälkeenpäin kiukuttelen itselleni omaa lepsuuttani.

Illalla syömme itsetehtyjä karjalanpiirakoita ja mustikkanugaata ystävän luona. Hän asuu 20-luvun ihanassa, jokaista ovennuppia ja vessapaperitelinettä myöten harkitussa kodissa, jonka rinnalla oma koti tuntuu yhtäkkiä jotenkin sekavalta ja prehjuiselta ja sitäpaitsi täysin jouluttomalta. Olemme hukanneet joulukoristeet muutossa, ja koska L ei erikoisemmin innostu kultapalloista (kissa taas innostuu mutta väärällä tavalla), en saa häntä värvättyä mukaan etsintöihin. Tänään ostan ainakin sypressin, saakeli! Ystävällä on vaaleanpunasuoninen amaryllis, anemoneja ja punamarjainen oksa.

Haluaisin laittaa vessaamme vihreät värivalot, mutta huomaan niiden olevan lähes kauttaaltaan palamattomat. Vain fakta, ettei vessassa edes ole töpseliä ja valojen virittäminen vaatisi monimutkaisen johtosäätämisen, pidättää minut ostamasta jotain halpoja ja sopivan mauttomia jouluvaloja kylmävesiputkea kietomaan. Vessan ilmastointiaukkoa koristaa kaksi punaista, höyhenpyllyistä karseanihanaa tipua, joita L:n täti on kommentoinut "ilolinnuiksi".

Tätä kirjoittaessani olen juonut kupillisen vehkeenmakuista parisiennea ja virkistynyt siinä määrin, etten muista enää untani kunnolla. Unessa allekirjoitetaan siirtolamökin kauppakirjaa, paetaan huvipuistoon ja eksytään hienostodiskoon. Muu alkaa painua unholaan, kuten unilla on tapana.