Kenkienoston zen

Koska minua on lähiaikoina siunattu kannustepalkkioksikin kutsutulla bonuspalkkapläjäyksellä (kannustepalkkiosta tulee Susi-Kustaa-olo, vaikka toisaalta onkin kiva saada ekstrarahaa), hellin itseäni käymällä kampaajalla. Tarkoitukseni saada tukkaani hieman luonnollisemman ja elävämmän sävyiseksi, kuparisia ja kullanvaaleita raitoja punaiseni sekaan. Homma näyttää onnistuneen ihan mukavasti, tosin olisin ehkä kaivannut hieman radikaalimpaa lopputulosta. Kampaajan jälkeen kivintä on yleensä muutos, vaikka muutos osoittautuisikin huonoksi (kuten 15-vuotiaana, kun leikkautin itselleni todella typerän näköisen viistokampauksen, vasemman puolen tukka oli korvan tasalla ja oikean olkapäällä, hyi KAMALA). On myös hauska leiskautella kampaajan puljaamaa, keveänkuohkeaa tukkaa ja miettiä, huomaavatko vastaantulijat minun käyneen juurikin kampaamossa, vai olettavatko he, että olen aina näin huoliteltu vai, mikä todennäköisintä, kiinnostaako heitä ylipäätään jonkun satunnaisen vastaantulijan tukkalaite.

Kampaamosta ajauduin kenkäkauppaan, jo toiseen vuorokauden sisällä. Haluaisin kevyet, sievät ja mukavat mustat kesä ja/tai välikauden kengät. Minulla on paha tapa sortua retuliineihin, kullanvärisiin ja oransseihin kenkiin. Ne puoltavat toki paikkaansa, mutta arkena, kun vaatetuksen pohjavärinä toimii kuitenkin musta, ovat mustat jalkineetkin varmin valinta. Pidän erityisesti niin kutsutusta Mary Jane-mallista, mutta moni niistä ei taas pidä jalastani, vaan asettuu jotenkin latuskamaisesti varpaiden päälle ja pingottaa jalanrintaa ulos. Kenkäkaupassa sovittelin myös kangaskenkiä (joita olisi saanut melkeinpä kahdet yksien hinnalla) ja olin jo vähällä antaa periksi, mutta päätinkin kuunnella järjen ääntä. En halua parinkympin kangaskenkiä, joihin ensimmäinen kevätkurakeli kirjoo lähtemättömät jälkensä. Enkä varsinkaan kaksia sellaisia, kenkähylly pullistelee jo liitoksistaan epäesteettisesti. Läksin pois tyhjin toimin, happamana. Tulokseton shoppailu on kaikkein turhauttavinta, on hukannut aikaansa pyörimällä kaupoissa ja tietää, että homma pitää vielä uudistaakin.

Vaikka säilyin ostoksitta, koin taas sen vaikeastieriteltävän shoppailuahdistuksen ailahduksen. Jo pitkään shoppailu on aiheuttanut minussa ilon lisäksi kuristavaa tunnetta. Onkohan ekologinen ajattelu todella syöpynyt minuun näin hyvin vai onko kyse jostain vielä syvemmällä olevasta? Kotimatkalla kävellessäni Kallion yhä harvalukuisemmiksi käyvien pikkukauppojen ohi ajattelin, että niissä asioiminen ahdistaa taas aivan toisella tavalla. Alan sääliä myyjää, jolta markettiketjut nielevät elintilaa, ostan myötätunnosta jotain tarpeetontakin. Huomasin pohtivani ihan vakavissani automarkettien hyviä puolia. Ensiksikin, niistä saa kaiken puutarhaletkusta sushimattoon ja siltä väliltä, toiseksi, niissä kaupankäynti on miellyttävän persoonatonta (jotkut pitävät palvelusta, minä oikeastaan en, koen sen aina jollain tasolla tyrkytykseksi) ja ostelulta viedään glamour. Kun samalle jättiliukuhihnalle ladotaan vessapaperi ja pitsirintsikat (jälkimmäiset tosin kassahenkilö tunkaisee hedelmäpussiin), tarve tulee tyydytettyä, siinä kaikki. Ei pikantteja, kultanauhakantimisia paperipusseja eikä yrityksen logolla kirjailtua silkkipaperia ylellisenä hörsönä tuotteen ympärillä.

Kohderyhmät ja kustomointi tuntuvat olevan nykykuluttamisen avainsanoja. Kun design-shopista ostaa pannunalusen, ostaa samalla muutakin, fiiliksen siitä, että on luova ja taiteellinen itsekin, ei mikään massaihminen, joka hamstraa kiinalaisia halpispannunalusia (ivani kohdistuu tässä itseeni, oma pannunalusemme on nimittäin ostettu juuri tuollaisesta paikasta). Luomuruokarinkiin kuuluminen, johon liittyy netistä tilaaminen ja tuotepaketin ekokaupasta hakeminen, tyydyttää aivan eri tavoin kuin Alepassa käynti. En kuitenkaan voi olla pohtimatta, onko kulutuksesta saatava nautinto jotenkin lähtökohtaisesti matalamielistä? Että pitäisikö sekin aika kuluttaa kohottavien kulttuuriharrastusten parissa, noin esimerkiksi? Toisaalta kyllä pidän näitä pohdintojani aika epäolennaisina, enkä yhtään nolostele sitä, että odotan innolla jokalauantaista visiittiämme Hakaniemen halliin.

Kuluttaa täytyy, muuten ei pysy hengissä eikä kengissä eikä vaatteissa. Voihan asian nähdä myös niin, että mikäli kuluttamiseen pystyy liittämään iloa löytämisestä, elämänlaatu paranee. Sitten kun vielä pystyisi manipuloimaan itsensä tuntemaan iloa kauppaan jätetyistä korviksista, siitä, että on voinut nauttia niistä ilman että ne on pakko omistaa, olisi jo pitkällä.