Luokatonta menoa

Kävin eilen kesken päivän hammaslääkärissä Hakaniemessä. Arki-iltapäiväinen Kallio hämmensi hetkittäin, tuntui, kuin kaikki vastaantulijat olisivat olleet jotain yhteiskuntamme paariaporukkaa, maahanmuuttajia, teiniäitejä, alkoholi- tai huumeriippuvaisia. Huomasin syyn katseltuani ympärilleni: samalla kadulla on A-klinikkasäätiön vinkki, sosiaalitoimisto ja kaupungin vuokra-asuntojen neuvontapiste ja toki Ympyrätalo, jonka kulmilla (hehheh, kulmilla) riittää pöhinää vuoden- ja vuorokaudenajasta riippumatta. Turhauduttuani kunnallisessa hammashuollossa yleiseen amatöörimäisyyteen ja valtaviin jonoihin (ja ahdistuttuani lievästi, kun sekä atk-laitteiston että lyijyliivien kanssa perusteellisesti sohlannut hoitaja kytki pääni radioaktiivisesti säteilevään röntgen-härveliin ja häippäsi itse, kuten röntgenhoitajan tietysti kuuluukin tehdä, häipätä proseduurin ajaksi huoneesta) kaavailin parin minuutin ajan kääntyväni viisaudenhampaineni yksityisen hammashuollon puoleen. Työterveydessä sitä oppii nopeasti hämmentävän hyvälle: ajan saa samana päivänä, EKG:hen ja muihin hypokondrikon lempilaitteisiin pääsee heti ja jonottamatta, asiat otetaan vakavasti. Sitten tulin ajatelleeksi, kuinka nurinkurista on, että kun onnistut vihdoin luiskahtamaan työelämään, elämäsi helpottuu muutenkin: saat ilmaisen terveydenhuollon, tuettuja lounaita, erilaisia henkilökuntaetuja, liikuntalippuja, firman pippaloita, mahdollisuuden lukea lehtiä, ilmaista automaattikahvia ja vastaavaa. Joillain on vielä auto- tai asuntoetukin.

Niillä Hakaniemen kulkijoilla, silmiin asti hunnutetuilla somalinaisilla ja huonohampaisella pikkuskinillä ei ole mitään vastaavaa, eikä luultavasti tule olemaankaan. Oma rutina alkoi tuntua hyvin epäoikeudenmukaiselta. En osaa uskoa, että oma kohtuullinen pärjäämiseni on hirveästi omaa ansiotani. Tietyt elämän valttikortit, perusturvan ja rauhallisen kodin olen saanut aivan sattumalta, ilman omaa vaikutustani. Rauhallisen kodin antaman mallin avulla olen oppinut muodostamaan kestäviä ihmissuhteita, perusturvan ja taloudellisen tuen olen voinut opiskella ja hakea paikkaani. En silti hetkeäkään kuvittele olevani "voittaja", jossain mielessä (tämä kuulostaa keskiluokkaisen pullamössöaikuisen suusta varmaan ärsyttävän falskilta) samastun yhteiskunnan pudokkaisiin, hulluihin ja huoriin. Siksi mölisevät sekakäyttäjät eivät yleensä hirveästi käy hermoilleni (paitsi ehkä Hesarilla joskus), enkä oikeastaan ole ikinä ostanut "kaikki on susta itestä kiinni!"-filosofiaa. Kaikki ei ole minusta kiinni, asiat ovat kiinni menneisyydestäni ja myös yhteiskunnasta, joka on tukenut minua ilmaisella koulutuksella, vieläpä antamalla rahaa siitä hyvästä, että perehdyn Goethen väriteorioihin ja nouvelle vagueen.

On tapana sanoa, ettei Suomessa ole yhteiskuntaluokkia. Moneen muuhun maahan verrattuna ei välttämättä olekaan, Suomesta puuttuu peruskoulun ansiosta niin sanottu underclass, lumpenproletariat, joita ymmärtääkseni on edelleen esimerkiksi nykypäivän Englannissa. Hädin tuskin lukutaitoista, varhain poikivaa ja kuolevaa joukkoa, jonka lähin kosketus yhteiskuntaan on siltä saatu sosiaaliavustus. Juuri hyvinvointivaltio koulutus- ja terveydenhuoltomahdollisuuksineen on estänyt sen synnyn. On joskus hassua törmätä näkemyksiin, joissa perustellaan hyvinvointiin panostamisen paskuutta sen tasapäistämisellä, luin joskus ulkosuomalaisen mielipiteen siitä, kuinka äitiyspakkaukset ovat FASISMIA, pukevathan ne pikkuvauvat samanlaisiin potkupukuihin, nuo pikku yksilöt, joiden omia tarpeita ja persoonallisuutta kurahaalareiden ja touhurukkasten pitäisi jo heti vauva-asteella alkaa manifestoida.

Luokkia meillä silti on (ainoa maa, jossa en ole hirveästi nähnyt yhteiskuntaluokkia on Kuuba, jossa kaikki ovat köyhiä, [vaan eivät kurjia] paitsi puoluepamput), niitä on vain vaikeampi määritellä, kuin ennen. Akateemisuus ei takaa työpaikkaa saati hyväpalkkaista ja nousujohteista uraa. Omassa ystäväpiirissäni koulutusaste tuntuu korreloivan rahatilanteen kanssa juuri siten, että mitä enemmän oppia, sen vähemmän hynää. Esimerkiksi tietokoneorientoituneet ovat ajautuneet työelämään monasti jo opintojen alkuvaiheessa, eivätkä likimainkaan aina valmistu. Graafisen alan peruskoulutuksen hankkineilla alkaa ikäisenäni olla jo kymmenen vuoden työkokemus takanaan, eläkesäästöjä ja vuorotteluvapaita ja asuntolainakin melkein maksettu, ja lisäksi muikea titteli, josta taidekorkeakoulusta kolmekymppisenä valmistunut pitkään vain haaveilee. Juuri omalla alallani olen nähnyt akateemisen ja ei-akateemisen koulutuksen erojen hataruuden. Olen vasta hiljattain alkanut itse korostaa sitä, etten oikeastaan ole itsekään akateeminen, minulla on alempi korkeakoulututkinto. Hassua kyllä, minulle kerrotaan tällöin, että hei, sun alallesihan on tosi vaikeaa päästä, siihen vaaditaan LAHJAKKUUTTA, ei se ole yhtään sama asia kuin vaikkapa sairaanhoitaja (no ei olekaan, sairaanhoitajat tekevät merkittävää työtä, minä taas työtä josta tykkään ja samalla kritisoin, ilman omaa ammattikuntaani maailma ei taatusti olisi nykyistä huonompi paikka). Lahjakkuuspointti on tavallaan totta, mutta sellaisessa tsemppaavassa asenteessa on jotain alentuvaa, ikäänkuin tarvitsisin vakuutteluja asiasta (joita olen pitkään tarvinnutkin, omien ammatillisten alemmuudentunteitteni eli lähinnä taannoisen työttömyyden takia).

Ylipäätään jaottelu akateeminen-amis on aivan naurettava. Suurin osa porukasta on siltä väliltä, käynyt lukion ja jonkin kolmevuotisen koulutuksen sen jälkeen, ehkäpä ajautunut työelämään heti lakin saatuaan, omaksunut matkalla joltisenkinlaisen perussivistyksen. Ja monet akateemiset ystäväni ja tuttavani ovat työnsaannin epävarmuuteen turhauduttuaan tietoisesti hakeutuneet niiden aitojen ammatti-ammattien pariin, kokeiksi, puutarhureiksi, hierojiksi, rakennusten entisöijiksi. Akateeminen vs amis-dikotomia on samankaltainen illuusio kuin uraäiti-kotiäiti, useimmat naisista käyvät normaalissa, ei-nousujohteisessa perustyössä varmasti osin taloudellisesta pakosta ja osin siksi, että molempien sukupuolten töissäkäynti Suomessa on ikäänkuin oletus. Oma äitini on työuransa ajan ollut juuri tällainen tapaus.

Itse en osaa samaistua oikein mihinkään luokkaan. Perheeni on keskiluokkaa, meiltä ei ole tullut paineita akateemisuuteen eikä toisaalta erityiseen työelämälähtöisyyteen, on lähinnä toivottu minun löytävän paikkani yhteiskunnassa. Uskoisin vanhempieni kunnioittavan valintaani, mikäli olisin päätynyt ns proleammattiin, kunhan vain olisin itse tyytyväinen. Äiti on esittänyt hienoisen toiveen, etten jatkaisi opiskeluja, koska "kello tikittää", mutta oletan sen olleen osin vitsi ja sitä paitsi kuulen kelloni parhaiten itse. Jonkin falskin määritelmän mukaan kuulunen niin kutsuttuun luovaan luokkaan, mutta koko termi saa minut yökäten nauramaan. Mutta mielummin tietysti luovaan kuin juovaan luokkaan, kuten joku ystävä taannoin lausahti.