torstaina, huhtikuuta 03, 2008

Kun mikään ei riitä

Henkilö ei nuku öitään kunnolla. Hän on jo jossain määrin tottunut jokailtaisiin paniikkohtauksiin, muttei unenhoureissa täysin osaa asettaa niitä oikeaan lokeroonsa, vaan pelkää aina hetken kuolevansa. Hän tekee sitä, tätä ja tuota, mitä eteen kannetaan. Työajan loppuessa hän saa tehtävän ja pyynnön "tee se huomisen aikana". Kun hän seuraavana aamuna saapuu töihin, häneltä tivataan, eikö se ole jo valmis?

Hän menee valkoisen sohvan kotiin, jossa meikkaillaan ja kuunnellaan poppia. Sieltä hän päätyy juhlatilaan, jossa ex-missi juontaa teema-asussa. Hän käyttää juomalippunsa, humaltuu ja tilittää työasioita. Lopulta hän poistuu paikalta ennen bändin aloittamista, purskahtaa ovella itkuun ja soittaa ensin ystävälleen ja sitten äidilleen. Kotiin päästyään hän vuodattaa saman epistolan miehelleen. Kaikki kannustavat, sanovat, ettei se ole sinun syysi. Hän ei kuitenkaan usko, hän TIETÄÄ että syy on hänessä, viis peruspunavihreästä "syytä systeemiä"-filosofiasta, viis rauhan ja kiireettömyyden ihanteesta.

Hän ajastaa herätyskellon soittamaan ennen seitsemää, tarkistaa buranan ja maitokahvin saatavuuden. Hän tietää, että syy on yksinomaan hänessä, hän on sopimaton, ulkopuolinen, väärä.

6 kommenttia:

  1. Anonyymi8:45 ap.

    Etkä ole. Tervetuloa palkansaajaksi, se että itkuttaa on minusta hyvä, siis toivoisin tietenkin ettei siltä tarvitsisi tuntua ollenkaan eikä ikinä työn takia - itkuväsyneeltä - mutta keskimäärin, jos saat pahan olon instant-purettua ja vielä lähimmäisille niin hyvä niin. Se on kaikki pois sisäänpäinkasvavasta kaikkivoimat vievästä möykystä jonka reunoilla kasvaa burnout, been there.

    Voimaantumisia, en kertakaikkiaan osaa epäillä ettetkö olisi hyvä siinä mitä teet. Ja tänään on viikonloppu, ehkä pääset mökkipuutarhaan?

    Hal, vii

    VastaaPoista
  2. Kiitos sanoista :)

    Nyt tuntuu jo paremmalta, sellainen lievän krapulan pehmentämä, leppeä olo. Tiedän sitäpaitsi, että jossain vaiheessa helpottaa, nyt on vain tiukka vaihe.

    Se, että uskalsin vollottaa äidille asiasta, yllätti minut. Äidit ovat usein "hampaat irvessä sinun pitää leipäsi ansaitseman"-sukupolven kasvatteja, mutta oma äiti olikin tosi ymmärtäväinen ja sanoi, että asioihin pitää puuttua eikä itseään saa rikkoa työllä. Ihana äite!

    Sitä ahdistuksen patoamista ja kasvattamista yritän välttää, siitä tulee helposti muuri itsen ja ilon välille ja sitä mukaa jonkinlainen normiolotila, vähän kuin katselisi kaikkea jonkun savulasin läpi.

    Ja jee, viikonloppu ja kevät ja heräävä maa!

    VastaaPoista
  3. Elämä tuntuu olevan monessa suhteessa liian suuri vaatimus eläjälle. Tiedän.

    *halaus* Ja hyvänviikonlopuntoivotus! :)

    VastaaPoista
  4. Niinhän se on, Purzi-kulta! Onneksi elämässä on epästressaaviakin juttuja, kuten vaikka nukkuvat kissat ja oma tyyny ja kivat ihmiset.

    Yritin muuten toistuvasti commenteerata teitsin blogia, mutta ei onnistunut... harmillista, mutta ehkä se vielä pompsahtaa esiin, kuten Vuodatuksessa joskus tapahtuu :)

    VastaaPoista
  5. Kukahan meistä nukkuu kunnolla? Eilen taistelin töissä itketystä vastaan koko päivän ja tunsin itseni liiskaovimatoksi. Kummallista, kuinka päivät vuorottelevat: toiveikkaat minähän-pusken-vaikka-seinän-läpi -päivät ja sitten nämä yhyy byhyy, antakaa minulle raitiovaunu ja kävelen sen alle -päivät.

    Jos saisi edes joku yö nukuttua kuusi, seitsemän tuntia!

    VastaaPoista
  6. Joo, aaltoliikettä tämä elämä. Ja mikä siinä on, kun nukkumisesta on tullut niin vaikeaa? Tuntuu, että useampi kuin joka toinen kärsii uniongelmista...

    Mutta onneksi on niitä harjalla-päiviäkin, jolloin hymyilyttää ja huikaisee!

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!