Teatteritapauksia ja muuta keväistä hölinää

Olimme eilen katsomassa Tuntematonta sotilasta Kansallisteatterissa. Liput varasimme itsenäisyyspäivän tietämillä, samana päivänä kun näytelmää tituleerattiin Hesarissa ”vuoden teatteritapaukseksi”. Koska kaikki muutkin varasivat tietysti silloin paikkansa, pääsimme näkemään esityksen vasta eilen. Odotus kannatti ja odotukset täyttyivät. Tuntematon oli hyvin toiminnallinen, livekuvaa ja videota hyväksikäyttävä, hengästyttävän äänekäs teos. Alun ”Ihanaa Leijonat, ihanaa” oli nerokas biisioivallus taistelukohtauksiin, samaa nuorten miesten joukkoöyhötystä jääkiekkokaukalossa kuin sotatantereella. Tavattoman siistiä oli myös käyttää tummaihoista Henry Hanikkaa Rokan, tuon suurimman satu/sotasuomalaisen roolissa. Huomaan edelleen nauttivani täysin rinnoin kuvainraastamisesta ja instituutioiden häpäisystä, mikä vähän nolottaakin minua. Lopun ”Suomi on kuollut” -kohtaus ei millään muotoa kyllä shokeerannut, se vaikutti ”ihan tavanomaiselta punkkikeikalta”, kuten teatteriseuralainen sanoi. Paras kohtaus oli kyllä Koskelan känniurpoilu ja yleisön kiihdyttäminen laulamaan Punakaartin marssia. ”Joku se teitäkin kyykyttää”, taidatkos tuon paremmin sanoa. Suurin osa oikeasti lauloikin. Itse tykkään teatterissa interaktiivisuudesta, kunhan minun ei tarvitse osallistua siihen yksilötasolla, siksi parvipaikoilla olikin mukavaa.

Tuntematon muistutti monella tapaa toista hiljattain näkemääni esitystä, Ryhmäteatterin Saatana saapuu Moskovaan -näytelmää. Saatanassakin käytettiin paljon videokuvaa ja se oli tempoltaan yhtä transsimainen. On aina yhtä häikäisevää kun teatterissa saavutetaan immersio, yleisön ja näyttelijöiden rajat hämärtyvät ja katsoja unohtaa itsensä hetkeksi. Joidenki mielestä videokuvan käyttö teatteri-ilmaisussa on epäortodoksista, mutta minusta kaikki on sallittua mikäli tulos on hieno. Videolla voidaan kumota muutamia näyttämön perussääntöjä, kuten se, ettei näyttelijä saisi olla selin yleisöön ja kasvojenilmeiden pitäisi näkyä takariville asti.

Vapun aikaan alan aina pohdiskella omaa poliittisuuttani. Olen useasti huomannut määritteleväni itseni mielessäni ”karnevaalivasemmistolaiseksi”. Tämä karnevaalivasemmistolaisuus on pohjimmiltaan melko epäpoliittista ja liittyy tunnepohjaiseen ”yhtenäinen rintama” –ajatteluun, Agit Propin kuunteluun ja kommariestetiikan (kuten venäläinen posliini) ihasteluun. Miehenihän on ihan oikea vasemmistolainen sellaisella streitin käytäntölähtöisellä tavalla, hän kuuluu Vasemmistoliittoon ja lukee nykyvasemmistolaista faktakirjallisuutta. Itse en suurin surminkaan liittyisi mihinkään puolueeseen (en edes Vihreisiin), vaikka arvostankin koherenttia maailmankuvaa, en itse oikeastaan omaa sellaista. Pidän L:n vasemmistolaisuutta kyllä tavattoman coolina, joskua minua melkein ärsyttää se, miten kaikki intellektuelliin establishmentiin kuuluvat vaikuttajat Jukka Relanderista Kaarina Hazardiin ovat aina Vihreiden ehdokkaina vaaleissa. Ei sillä, niin itsekin tekisin, Vihreillä arvopohja on kuitenkin väljempi.

Pakkomielteinen rakkauteni työväenmusiikkiin nolottaa minua joskus, niissä biiseissä kuitenkin ihannoidaan natsihallinnon veroista järjestelmää ja uhotaan väkivaltaa vihollista vastaan. En ole keksinyt mitään hyvää puolustusta, paitsi että TYKKÄÄN niistä aivan sairaasti, olen helposti haltioituva ja innostuva ja työväenlaulut nyt vain soittavat minussa jotain sellaista kosketinta, mihin vaikkapa isänmaalliset laulut eivät ulotu. Ehkä niissä viehättää tavallaan sama kuvainraastaminen ja kyseenalaistaminen kuin Kansallisen Tuntemattomassa, tiedä häntä.

Nuorisolla on kuulemma jonkinlainen vappumarssi (tai vappuaattomarssi). Teemoina on, ylläri ylläri, prekariaatin asema sekä vissiin myös Stop töhryille-kampanjan vastustus ja se, että maksullinen joukkoliikenne haisee. Ei näköjään tarvitse elää kovin vanhaksi, kun alkaa jo olla aivan tutkalla nuorisolaisten touhuista. Vaikka Stop töhryille-kampanja onkin ollut kieltämättä aika fasistinen, en kuitenkaan mitenkään kykene hahmottamaan funkistalojen suttaamista mustilla tägeillä minään syvällisenä kannanottona. Itse asiassa näen sen silkkana urpoiluna. Nuorena tuli itsekin käytyä vappumarsseilla, huutelemassa nousukännissä iskulauseita ja samalla vähän hävettyä, itse asiassa ei ole montaakaan mielenosoitusta, jossa en olisi kulkenut enemmän tai vähemmän kiusaantuneena. Poikkeuksena ehkä nyt Irak- ja ydinvoimamarssit, joissa on niin paljon ja niin streittiä porukkaa, ettei olo tunnu ihan friikkikulkueelta.

Olen jo aika nousujohteisissa vapputunnelmissa. Tämä vappu on ahdettu täyteen toimintaa ja hyvä niin. Mikä tahansa vappu voi olla viimeinen nuoruusvappu, ja vaikka vauvanvaunujen työntely aurinkoisella torilla onkin varmasti omalla tavallaan hyvin ihanaa, tuntuu kuoharipäinen työväenlaulujen kailotus yhä edelleen omemmalta vaihtoehdolta.