maanantaina, syyskuuta 22, 2008

Reipastumisele kukin


Siili

Hauskan ja tekemisentäyteisen viikonlopun jälkeen tipahdan taas viikonalun ahdistuskuoppaan. Koko maanantai näyttäytyy tympeänä ja epäselvänä vuorena, tulevaisuus on täysi kysymysmerkki, solmitut suhteetkin varmaan pian katkeavat syystä tai toisesta, ja sitä rataa. Tähän vaikuttaa tietenkin edellisillan viinittely, sunnuntaipunkuissa on jotain ihanan dekadenttia (vähän kuten viikkobaareiluissa joskus nuorempana) mutta illalla nautitut serotoniinisävärit kostautuvat seuraavana yönä painajaisella, jossa saan kenkää sekä ihmissuhteista että työelämästä ja oivallan, ettei minulla ole mitään tsänssejä hoitaa kumpiakaan säällisesti. Unessa minulla on myös rintasyöpä sekä hedelmättömyys. Kaikki tuntuu hyvin sattumanvaraiselta ja omat vaikutusmahdollisuuteni äärimmäisen heikoilta. Huomaan hereilläkin suhtautuvani tiedossa oleviini faktoihin aivan eri synkeydellä kuin vielä eilen, on selkeästi sellainen antikokemus tunteelle ”jolloin velatkin tuntuvat saatavilta”.

Oikeasti minulla on ollut todella kivaa. Olen yöpynyt mökillä, laittanut hapsureunaisen tulppaanin sipuleita maan poveen, ollut teatterissa, nähnyt ystäviä useaan otteeseen, harrastanut liikuntaa, silittänyt eläimiä. Minun pitäisi selvästikin muistaa nämä hyvät asiat vielä maanantainakin eikä nähdä viikonalkua jonain tyhjänä paperina ja itseäni writers blockista kärsivänä runoilijana.

Jotta pääsisin yli itsesäälisestä rutinasta vaihdan aihetta ja kirjoitan mielenkiintoisesta ilmiöstä, jota lainaamani Skeematerapia-kirja saattaa valottaa lisääkin. Koska olen jo pidempään käynyt läpi tietynlaista itsetuntemusprosessia olen alkanut nähdä itsessäni (ja siten myös muissa) hyvin vahvana toimintamallin, jota tavataan kutsua esimerkiksi siilipuolustukseksi (sille on varmaan jokin tieteellisempikin nimi). Vahvin siilipuolustuksen piirre on siirtää omia riittämättömyyden ja itseinhon tunteitaan toisiin ihmisiin. Erityisesti riippuvuuksista kärsivillä malli saattaa saavuttaa absurdejakin piirteitä, olen aivan hiljattain todistanut tilannetta, jossa alkoholisti kiihdyttää itsensä jonkun viattoman ja asiaan liittymättömän kommentin seurauksena raivostuneeseen paranoiaan, joka kulminoituu vastuunsiirtoon, jossa oma alkoholiongelma on lopulta kommentin esittäjän ja oikeastaan kaikkien muidenkin vika. Keskustelusta omiin itseinhoisiin tulkintakehyksiin sopivasti poimittu toteamus (joka on todettu aivan toiseen asiaan) toimii raivostumisen polttoaineena. Samaa siilipuolustustahan käytetään myös keskusteluiksi verhotuissa riidoissa, silloin siitä tehdään olkinukke tyyliin ”feministinä olet tietenkin sitä mieltä, että miehiä pitäisi pitää kaulapannassa koirankopissa” jolloin järkiargumentit ovat jo ihan turhia, onhan vastapuoli päättänyt, mitä toinen asiasta ajattelee. Siilipuolustukseen on vaikeaa suhtautua rakentavasti. Siilipuolustautuja tekee itsestään yleensä naurettavan ja onnistuu ärsyttämään kanssaihmisiään äksyilyllään. Olen kuitenkin omista lähtökohtaisen piikitpystyssä-reaktioistani onnistunut paikallistamaan itsevihan ja toisaalta itsen suojelun, johon siilipuolustuksessa pyritään.

Tunnistettuani siilipuolustautumisen mekanismit itsessäni, olen alkanut lukea uusin silmin vaikeissa elämäntilanteissa olleiden ihmisten haastatteluita. Esimerkiksi lapsettomuudesta (luin juuri eilen kahvilassa lehteä jossa oli juttu lapsettomuudesta ja jossa todettiin, että naisen hedelmällisyys laskee kuin lehmän häntä ikävuosina 34-35, tästä johtui varmaan se hedelmättömyyspainajaiseni vaikka emme edes yritä lasta enkä edes tiedä HALUANKO sellaista, edelleenkään, ääh) kärsineet ihmiset kertovat lähes poikkeuksetta kuulleensa asiattomia ja julmia kommentteja lähipiiriltään. Kommentit ovat epäilemättä tuntuneet ikäviltä, mutta silti tulee mieleen, että halutaanko kommenteista kummunneella suuttumuksella jotenkin siirtää vastuuta omasta tuskasta muille. Koska kyllähän lapsettomuudesta kärsivät epäilemättä syyttelevät tilanteesta itseään, pohtivat miksi ”jättivät lapsenteon näin vanhaksi” (mikä on tietenkin aivan turhaa, mennyttä ei voi muuttaa eikä lapsien tekeminen varmuuden vuoksi nuorena on ihan absurdi ajatus, ei lapsia pidä tehdä jos ei siltä tunnu) tai pohtivat menneisyyden valintojen vaikutusta nykyiseen tilanteeseen. Tällaisessa kriisissä joku rauhoittavaksi tarkoitettu neuvo ”relatkaa, älkääkä yrittäkö hampaat irvessä” tuntuu epäilemättä julmalta ja ajattelemattomalta besserwisseröinniltä. Ja sitten lapsettomuussurun lisäksi elämää suhrustaa viilenneet välit ystäviin jotka ehkä kuitenkin omalla tökeröllä tavallaan ovat tarkoittaneet neuvonsa ystävällisiksi.

Olen itse edelleen melko huono ottamaan vastaan ”hyväätarkoittavia neuvoja” (ja ehkä tämän takia vältän antamasta muille neuvomisen aihetta) , haistan niissä pätemistä ja elämääni puuttumista, tosin onneksi vähenevässä määrin. Yritän luottaa ihmisten hyväntahtoisuuteen ja nähdä ehkä hieman torsona ulostulleen viestin takana aitoa välittämistä. Huomaan toimineeni joissain elämäni kriiseissä hyvin suojelevasti ja sulkeutuneesti vaikka en yleisesti ottaen ole sulkeutunut ihminen, oikeastaan aivan päinvastoin. Viime kuukausina olen kuitenkin tietoisesti rikkonut luomaani kuvaa muiden silmissä ja kertonut elämästäni myös vaikeita asioita. Reaktiot ovat poikkeuksetta olleet positiivisia, tekemällä tietoisesti luottamuseleen minulle on vastattu luottamuksellisesti ja olemme uskotun kanssa lähentyneet entisestään. On aina yhtä kummallista pakottaa itsensä sanomaan tai kirjoittamaan jotain vaikeaa ja huomata sitä tehdessä, kuinka helposti se kuitenkin tulee ulos suusta tai muotoutuu tekstiksi.

Siilipuolustus kumpuaa usein ennen kaikkea syyllisyydestä. Syyllisyyttä voi tuntea muiden silmissä aivan absurdeista jutuista, siitä, ettei löytänyt heti kaksikymppisenä oikeaa opiskelualaa tai siitä, että on kolmekymppinen, naimisissa oleva nainen määräaikaisessa työsuhteessa ja tietää olevansa hasarditekijä vakituisen työsuhteen kannalta. Mistä silloin pitäisi oikeastaan tuntea syyllisyyttä? Iästäänkö vaiko ajasta jossa elää? Vai siitä, että on löytänyt parisuhteen? Eihän siinä ole järjen hiventäkään, mutta se ei silti näköjään estä syyllisyyttä ja sen mukanaan tuomaa ärhäkkää reagointia tiettyihin puheenaiheisiin.

Etsiessäni linkkiä Skeemakirjaan klikkasin itseni sattumalta testaa tunnelukkosi-sivulle. Vaikka vieroksunkin kaikkia testejä (ja pidän suurta osaa testeistä aivan debiileinä ja johdattelevina, myös monia autorisoituja persoonallisuustestejä) yllätyin tunnistaessani testin kautta itsessäni tietyt kaavat. Minua ei esimerkiksi lainkaan yllätä se, että minusta pidetään (pitäisin itsekin itsestäni jos olisin kaverini ja pidän nytkin, olen oikeasti aika hauska ja empaattinen ihminen) mutta silti samaan aikaan pelkään hirveästi hylkäämistä, sitä, että rakkaat ihmiset äkkiarvaamatta kääntävät minulle selkänsä ja lakkaavat pitämästä minusta, tai sitten vammautuvat tai kuolevat. Inhoan tätä piirrettä itsessäni, on noloa inistä ystävälleen "ooksä alkanu vihata mua" vain siksi, ettei hän kiireiltään ole ehtinyt pitää hirveästi yhteyttä tai miettiä iltaisin vanhempien vanhuutta ja kuolemaa, mahdollista ärhäkkää syöpää tai sydänkohtausta lähipiiriin.

Höh, synkkää. Menen hammaslääkärille, ehkä hygieenikko rapsuttaa hammaskiven ohella pois myös ahdistukseni.

torstaina, syyskuuta 18, 2008

Kosmeettisista mielikuvista

Työni puolesta joudun väistämättä seuraamaan jonkin verran miehille suunnattua mainontaa ja brändäystä ja lähes aina näissä tilanteissa alan virnistellä epäuskoisesti. Suomalainen kosmetiikkafirma kuvittaa partavesipakkauksen nyrkki pystyssä ja suu ammollaan möyhöttävällä jalkapalloilijalla, ylikansallisen lafkan deodorantit on nimetty tyyliin victory, deep energy ja mach turbo. Tuotteet viestivät dynaamisuutta ja häikäilemättömyyttä, tässäpä kulkee maskuliinisen tuoksun ympäröimänä varsinainen naistenkaataja ja tiimitiikeri! Eräälläkin halpoja ja kamalanhajuisia partavesiä (tosin veikkaan, että noita partavesiä käyttävät nulikat joilla ei ole paljoa partaa mitä vesittää) myyvällä tuotesarjalla on mainoksia, joissa naiset poseeraavat huulet suklaassa kiimainen ilme naamalla. Dark Temptation, joopa joo, suklaa vai seksi vai kummatkin? Mieleen muistuu myös Marius –partaveden tv-mainos 90-luvulta, jossa naisen ääni voihki ”Marius! Marius!” ja autiolla kalliorannalla kohtasivat vaaleatukkainen hempukka ja tumma könsikäs... Jopa Body Shopin miestensarja on nimeltään activist (ostin aikoinaan parrakkaalle eksälleni aktivisti-partavaahdon ihan nimen takia, mainoksen uhrina), vaihtoehtokosmetiikkasarjassa miehille annetaan myös dynaaminen osa, mutta activistia poskiinsa läpsivä mies ajatellaan luultavasti poliitikkoja lobbaavana ympäristöfilosofina eikä niinkään tulosvastuullisena tahtotila-uraohjuksena.

Myös miestenkosmetiikan pakkauksissa painottuu dynaamisuus, teknisyys ja korostettu maskuliinisuus. Mustaa ja metallivärejä on paljon, vaikutteita on otettu autoista ja urheiluvälineistä. Miesten naamanruokkoamistuotteet ovat oikeastaan huipputeknologiaa, kemiaa ja fysiikkaa ja niiden käyttämiseen tarvitaan teknistä oivalluskykyä ja innovatiivista otetta jota kohdemiehiltä tietysti löytyy (niiltä samoilta, joille pesukoneen toimintaperiaatteet ovat täysiä mysteereitä).

On hämmentävää, kuinka typeränä ja hyväuskoisena ja täysin yksiraiteisena miehiin kohdennettujen brändien kuluttajia pidetään. Minun on vaikeaa uskoa että kukaan yli 15-vuotias kuvittelee partaveden toimivan jonkinlaisena kissamagneettina tai deodorantin sparraavan voittoon peleissä tai bisneksessä? Mainosten mies on öyhöttävä apinauros tai vaihtoehtoisesti piinkova voitontavoittelija tai sitten kumpaakin. Ehkä tähän tulee kiinnittäneeksi enemmän huomiota siksi, että miehet ovat mielikuvamarkkinoinnissa uudempi kohderyhmä kuin naiset (nyt kyllä unohdan automainokset, mutta olen aina sulkenut kaikki aistimisaukkoni nähdessäni niitä televisiossa tai lehdissä joten en oikein osaa sanoa niistä muuta kuin että ne pitäisi lopettaa kokonaan) ja vaikka naisille annetaan mainonnassa paljon typeriä rooleja, niistä löytyy enemmän variaatioita. Tietysti juuri kosmetiikkateollisuudessa naisille syötetään vaikka mitä pajunköyttä, kuten 70 prosenttia pidempiä ja paksumpia ripsiä (hei haloo!) ja ajan pysäyttäviä seerumeita (oletteko muuten huomanneet, miten joillain lehtien kansissa viihtyvillä naisilla tuo kosmetiikkapropaganda on selkeästi tehonnut: eräskin näyttelijätär leyhöttelee ilmaa tarantellanjalanpaksuisilla ja pituisilla paakkuripsillä ja teeveekuuluttaja meikkaa huulensa itsepäisesti yli rajojen siten, että huulipuna ulottuu myös huultenympärysiholle, kikka, joka toimisi ehkä teatterin näyttämöllä mutta ei lähikuvissa). Olen itsekin teininä langennut näihin lupauksiin, 15-vuotiaana ostin yli sata markkaa maksavan mascaran, jossa luvattiin olevan joutsenenuntuvia (sairasta!) ripsiä pidentämässä.

Aikuisiällä huomaan suhtautuvani kosmetiikan vaikutuksiin pääosin varsin kyynisesti. Olen lakannut ostamasta kalliita hoitoaineita, koska ensiksikin hiuksilla tuntuu olevan täysin oma tahto, mitä pörröisyyteen tulee ja toiseksi sitä samaa rasvaa on niissä halvemmissakin aineissa. On oikeastaan hassua ajatella, että hiuksia pestessä ensin jynssätään tukasta rasva pois ja sitten lisätään sitä uudestaan (vähän kuten ne jogurtit, joista on otettu lisätty sokeri pois, mitä kummaa, miksi se sitten muka alun alkaenkaan on LISÄTTY siihen??) ja suikussa pestään kropasta pois suojaava kuonakerros ja lutvataan sen jälkeen kosteusvoidetta. No onhan toki niin, että samalla kropasta ja tukasta pestään pois lika ja tuoksu ja nuhruinen tunne. Nykyään, kun harrastan liikuntaa peräti kolme kertaa viikossa (hurraa, hurraa, ensimmäinen kerta elämässäni sitten 15-vuotiaan wannabe-anorektikkoaikojen jolloin harrastin sitä joka päivä verenmakuisesti) tukkaakin pitää pestä useammin kuin haluaisin ja siten kuontaloparka puolustautuu alkamalla heti kehittää uutta talia poistetun tilalle, jolloin se pitää pestä hetimiten uudestaan ja niin edelleen. En myöskään usko voiteiden ryppyjä ehkäisevään vaikutukseen paitsi kosteutusmielessä, ryppyjä nyt vain tulee tulemaan, ei sille hirveästi voi. Käytän kyllä silti jotain ikääntymistä hidastavaa silmänympärysvoidetta, koska kosmetiikkaliikkeestä ei muuta löytynyt. Meikki sen sijaan on loogista ja tehokasta, kunhan unohtaa loruilut kymmensenttisistä ripsistä. Jos naamaan sutii puuteria, kiilto katoaa ja tilalle tulee tasainen väri. Ripset muuttuvat harmaista mustiksi, huulet ihonvärisistä kiiltäviksi ja punaisiksi. Pidän erityisesti huulipunan laittamisesta, siinä on jotain hämmentävän eroottista etenkin aamuisin, kun huulet ovat nukkumisen jäljiltä hieman paisuksissa (nukun naama kiinni tyynyssä ja näin kolmikymppisenä sen alkaa huomata aamuisin). Saatan sivellä huulipunaa parikin kerrosta ja ihastella samalla kasvojani peilistä (tässä ei ole mitään itserakasta eikä tämä liity siihen mitä muut ajattelevat tai miltä näyttää muiden silmissä tai ns objektiivisesti, päin vastoin, kyse on puhtaasti itseen liittyvästä, voimaannuttavasta hetkestä, nähdä itsensä kauniina ja aistillisena hopeapeilin pinnasta, aamuhämärässä keittiössä) ja kävellä sitten melko hyväntuulisena töihin.

maanantaina, syyskuuta 15, 2008

Ehkäisystä

Ehkäisypillereiden sivuvaikutuksista on ilmeisesti tehty taas joku tutkimus, koska Hesari uutisoi asiasta. Artikkelissa veikattiin, että moni nuoresta asti e-pillereitä käyttänyt nainen tottuu ärtyneeseen oloon siinä määrin, että alkaa pitää sitä normaaliolotilana. Joku gynekologi tai vastaava spekuloi ärtymyksen johtuvan myös siitä, että lapset tehdään nykyään myöhään eikä silloin kun keho olisi altteimmillaan hedelmöitykselle (en ihan ymmärtänyt lankaa tämän faktan ja hormoniperäisen ärtymyksen välillä, kärttyileekö 22-vuotiaan kohtu silkasta tyhjyydestään omistajalleen?) mutta kyllähän monet pillereiden sivuvaikutuksista ovat omallekin kaveripiirille tuttuja. Itse en ole koskaan käyttänyt ehkäisypillereitä, alun alkaen jonkun epämääräisen ”en halua hormoneja kehooni”-hipahteisen ajatusketjun takia (ja myös lihomisen pelosta, kuten kyökkipsykologisen teoriani mukaan huomattava osa pillereistäkieltäytyjistä, tuo pelkohan verhotaan moneen eri pukuun ja on aina ilahduttavaa kun joku sanoo, miten asia oikeasti on, vähän kuten se, että joku tunnustaa pelkäävänsä hiukan vauvantekoa koska mahanahka rupsahtaisi on aina jotenkin ihan äärettömän VIRKISTÄVÄÄ, että edes joskus se monimutkainen naisten vartalosuhteen kudos ja erilaiset defenssit sen käsittelemiseen tempaistaan hetkeksi syrjään ja MYÖNNETÄÄN, että okei, olen odotusten ja kuvien uhri vaikka pyristelenkin).

Ensimmäisessä avoliitossa en muista kuin kerran peläneeni raskautta, silloinkin aivan turhaan, mutta spärdäreillä pulaaminen loppui siinä vaiheessa kun vähän myöhemmin paloin niin kutsutusti pohjaan ja tajusin, että ne vitsit coitus interrruptuksen toimimattomuudesta sisältävät vankan todellisuuspohjan. Kätilöopiston lääkäri tyrkytti minulle ehkäisypillereitä, mutta pysyin jostain syystä tiukkana (ehkä siksi, että ne nostavat verenpainetta ja elin tuolloin huomattavasti villimpää aikaa kuin nykyään, poltin askin päivässä ja kävin viikolla baareissa ja muuta siinä iässä ihan normaalia hurvellusta) ja sain neuvoteltua itselleni hormonikierukan, joka voidaan aivan hyvin laittaa synnyttämättömillekin. Siitä alkoikin aivan uusi luku omassa seksuaaliterveydessäni, huolettomuus ja pitkän tähtäimen rahansäästö, kaapin perällä pölyttyvät terveyssiteet. En enää edes muista, millaista oli laskeskella kuukautisten alkamista tai kärsiä tajunnanseisauttavista vatsakivuista (kipuja on toki hiukan vieläkin, mutta ei ikinä sellaista joka ihan vakavissaan haittaisi, en esimerkiksi uneksisikaan ottavani särkylääkettä nykyisiin tuntemuksiin).

Kuten useimpiin asioihin, suhtautumiseni myös e-pillereihin on monitahoinen. Pillereiden vastustajien argumentit ovat mielestäni usein kestämättömiä: niissä vedotaan siihen, että on haitallista käyttää hormoneita suurin osa elämäänsä ja puhutaan luonnollisuuden puolesta. Minkä luonnollisuuden? Vuoden välein syntyvien vauvojenko? Vaiko varmojen päivien laskeskelun ja siitä seuraavan halujen taltuttamisen (etenkin kun enitenhän nyt panettaa juuri ovulaation aikaan, kuten loogista on)? Puhutaan naiseuden medikalisoinnista, siitä, että hedelmällisyysikäinen nainen (ja itse asiassa myös vaihdevuotinen nainen) on lähtökohtaisesti hiukan rikki ja vaatii lääketieteellistä korjaamista. Tajuan kyllä tuon logiikan, mutta silti kyse on mielestäni lähinnä määrittelykysymyksestä. Jos elämänlaatu paranee huomattavasti päivittäin napattavalla pillerillä, en oikeastaan näe syytä vastustaa sellaisen ottamista, kunhan elämänlaadun paranemista tosiaan tapahtuu, eivätkä sivuvaikutukset jyrää kaikkea alleen. Pidän nk länsimaista lääketiedettä suurena siunauksena ja suhtaudun siihen pääasiallisen luottavaisesti nähden sen parantaneen juuri naisten elämää huomattavasti (itse en muuten olisi saanut edes alkuani enkä myöskään syntynyt elävänä ilman länsimaista lääketiedettä). Äitini on vasta lähemmäs seitsemänkymppisenä luopumassa hormonikorvaushoidosta ja sanoo keinotekoisesti jatkettujen kuukautisten parantaneen hänen elämänlaatuaan ja terveyttään huomattavasti. Vanhempien kotialbumissa on ajatuksia herättävä kuva minusta, äidistäni ja mummostani. Olen itse kuvassa ehkä neljän, äiti hehkeä nelikymppinen ja mummo köyry, harmaahiuksinen ja tikkujalkainen (tiedättehän sellaiset mummojen lihaksettomat tikkusääret, jotka levenevät ylöspäin suppilomaisesti pyöristymisen sijaan) kuusikymppinen, tekarit suussa. Mummo oli maatalon emäntänä tietysti tehnyt raskasta ruumiillista työtä suurimman osan elämäänsä, mutta se ei selitä kaikkea. Eikä noissa hormonikorvaushoidoissa ole kyse ulkonäön säilymisestä nuorekkaana tai edes ikääntymisen kieltämisestä, vaan elämän säilyttämisestä vireänä ja kivuttomana.

Koska en käytä pillereitä, kuulun kuitenkin johonkin imaginääriseen pillerittömien naisheimoon ja ajoittaisessa hiukan falskissa erottautumisentarpeessani myös samastun heihin/meihin (liiraan aina vähemmistöjen ja marginaalin suuntaan, ehkä tämä johtuu oikeasti vai siitä, että olen vasenkätinen ja täten mukulasta saakka joutunut aina ottamaan vähän eri kasasta kuin useimmat). Koska etenkin nuorempana sain kicksejä miesten provosoinnista (tämäkin juontaa lapsuuteen) sain kerran vihamielisen täyslaidallisen eräältä pojalta, jonka tyttöystävä ei suostunut käyttämään ehkäisypillereitä. Minut siis pillerittömänä ikään kuin vastuutettiin siitä, että poika joutui käyttämään kondomeita (muistaakseni keskustelussa vedottiin myös kondomien MAHTUMATTOMUUTEEN, joka sai minut hymyilemään itsekseni, vaikka saattaahan tuo olla ihan oikea ongelma). Tässä keskustelussa keksin tuhat ja yksi hyvää argumenttia pillereitä vastaan, mutta nyt en keksi oikeastaan yhtään (koska en laske tähän kroppakohtaisia pillerisopimattomuuksia) paitsi nuo sivuvaikutukset ja sen, että hormonijäämiä ajautuu viemärijärjestelmien kautta meriin. En silti ikimaailmassa aio alkaa itse käyttää ehkäisypillereitä, minulla on käytössäni niin briljantti ehkäisymenetelmä, että olen oikeastaan äimistynyt siitä, ettei tästä kuule enempää. Pitkällä tähtäimellä edullinen, matalahormoninen, kotimainen (keksittykin Suomessa), ekologinen ja ennen kaikkea tehokas kuin mikä, kukaan suomalainen nainen ei vielä ole tullut hormonikierukalla raskaaksi.

Eikö sana ehkäisy olekin muuten hassu? Jäljitän sen automaattisesti sanaan ehkä, mikä ei kyllä anna kovin luotettavaa kuvaa. Ehkä (!) se pohjaa aikaan, jolloin ehkäisy tosiaan perustui varmoihin päiviin ja keskeytettyyn yhdyntään, jolloin oli ehkä mahdollisuus olla pamahtamatta paksuksi, mutta aivan varmasti asiaa ei voinut tietää?

maanantaina, syyskuuta 08, 2008

Possaria vaikka väkisin

Oikeastaan minun piti tänään kirjoittaa Anna Kontulan haastattelusta eilisessä Hesarissa, mutta koska siipeni on maassa, keskitynkin torjumaan surkeuttani Minhin opein.

Lauantaina oli ihan huippua. Heräsin ilman krapulaa, koska olen asettanut itselleni sääntöjä alkoholinkäytön suhteen. Lähdin vesijuoksemaan tyhjään uimahalliin ja siitä Hakaniemeen syömään Silvopleehen L:n kanssa. Ruoka oli ihanaa, aivan heikottavan hyvää ja silti ähkyynnyttämätöntä, jo paikan kalliit hinnat pitävät kauhakäden maltillisena vaikka onkin kuumottavaa, kun kerrankin pöydässä on kahtakymmentä sorttia joista kaikkia voi syödä ilman pelkoa piilevästä lihasta. Syömisen jälkeen lähdimme Hakaniemen halliin, minä ihastuttavaan nappikauppaan pitsiostoksille, L ostamaan leipää ja juustoa. Kasvikset ja sienet ostimme Hakaniemen torilta ja istuimme sitten torikahvilaan nautiskelemaan intiaanikesän lämmöstä ja venäläisestä viuluorkesterista, joka soitti Kummisedän rakkauslaulua niin kauniisti, etten voinut puhua, koska olisin saattanut purskahtaa itkuun. Lähtiessä annoin ryhmälle kaksieuroisen (miksen enempää, hitto?) ja yritin näyttää mahdollisimman kiitolliselta.

Vaikka olin ollut uimassa, päätin kuitenkin hetken mielijohteesta lähteä saunaan, kun kerrankin olin kotona saunavuoromme aikana. Vaikka kellarisaunamme on pieni ja tavanomainen sähkösauna, on siellä kuitenkin aina hauskaa käydä. Kerrostalossa asuessa unohtaa helposti, että oikeastaan muukin kuin asuttamansa kaksio on tavallaan omaa, kellari ja pesutupa, pihan kovapuiset tuolit ja orvokkiruukut. Ja ikuisesti kanelilta tuoksuva rappu.

Illalla hillosin luumuja koristeellisiin lasipurkkeihin, hillosta tuli aivan tummanpunaista ja kirsikkaista, tyystin erilaista kuin siitä torttuhillosta joka kuulemma tehdään kuivatuista luumuista. Sain puuhasteltua kaikkea muutakin, sellaista, joka kiireisen viikon aikana oli jäänyt väliin. Sunnuntaina hillosin lisää, kerättyäni luumuja ja omenia pehmeänharmaassa ilmassa. Käänsin myös hyötykasvipenkin, keräsin loput yrtit ja pavut. Kurpitsoita näyttäisi vielä tulevan vaikka halla lytisti taannoin lehdet pehmeiksi ja tummiksi. Tuvan tomaattipensaassakin on pari punervaa, pistokkaasta kasvattamani pelakuu kukkii väsymättä lohenpunaisia ryöppyjä. Perennapenkissäkin oli iloinen yllätys: asteri oli kasvattanut valkoisen kukan viereen toisen, heleänpinkin tupsakkeen.

Perjantainakin oli hauskaa, lyhyen blogitapaamispiipahduksen jälkeen katselin Lumiksen ja L:n kanssa ilotulituksia ja Viin liityttyä seuraan menimme vielä yksille tsekkiläiseen. Ilotulitukset olivat spektaakkelimaisia saturnuksia ja kultasateita, hymynaamoista en niin välittänyt mutta niistäkin tuli upeita savukiehkuroita. Perjantaina pääsin nauttimaan myös kuluttajailosta ostamalla ihanan, tumman petroolinsävyisen paidan jota pidän nyt neljättä päivää (tänään se pitää kyllä hylätä pyykkikoriin, koska siinä on kauramaitotahra) sekä turkoosit sukat, joissa on hopeisia raitoja.

Sitten kun vielä saisi koko mukavan viikonlopun kantamaan maanantaihinkin. Olisi tyytyväinen levänneisyydestä eikä mulkoilisi tulevaa viikkoa pelkkien velvollisuuksien ja pakotteiden täyttämänä vuorena vaan viihdyttävänä ja tapahtumarikkaana yhdistelmänä työtä ja huvia.

maanantaina, syyskuuta 01, 2008

Kipeänä olon idyllisyydestä

Turisuttaessani nenääni musta-ruskea-ruudulliseen, valkoiseen puuvillanenäliinaan tulin ajatelleeksi mielikuviani sairastamisesta. Tähän alkuun jo kerrottakoon, etten turisemisesta huolimatta ole itse kipeä, työpaikkani ilmastointi on vain sen verran kuivakka, että limakalvoni reagoivat etenkin viikonlopun jälkeen nuhisemalla. Tämän ja jonkin tyttökirjapohjaisen, alitajunnassa piileskelevän syyn takia kannan aina mukanani silitettyä kangasnenäliinaa (kumma juttu, miten eri tavoin anaalisuus eri ihmisissä oirehtiikaan, minulla se näkyy nenäliinojen silittämisessä viivasuoriksi pinoiksi) johon on sitten hyvä pyyhkiä nenä ja joskus silmätkin, jos jotain itkun aihetta ilmenee. Pidän kangasnenäliinoista myös siksi, että paperi hiertää nenän nopeasti kamalannäköiseksi kärsäksi ja sitä paitsi kangasnenäliinat voivat olla sieviä ja hauskoja, kuten nyt vaikka L:n mummolta peritty peikkokuvioinen lastennnenäliina tai ystävän mummon jäämistöistä saatu ruiskukin kirjottu (ruiskukkiin niistäessäni kuvittelen niistäväni Kokoomukseen... no ei vaiskaan) liina.

Idylliseen mielikuvaani sairastamisesta liittyvät olennaisesti kangasnenäliinat. Muita mielikuvia ovat pehmeä sänky, hyvä romaani ja höyryävä mukillinen mustaviinimarjamehua sekä ehdottomasti kauniinmuotoinen, turkoosi höyryhengityslaite (ja nykyään myös sarvikuono-nenäkannu). Limakalvojen tuskallista narinaa tai ruumiin linkkuun lyöviä yskänkohtauksia ei sairausmielikuvaan kuulu, korkeintaan lievä kuume, joka tekee olemisesta pehmoista ja pumpulista. Näissä mielikuvissa sairastaminen on yhtä kuin menovaiheessa oleva flunssa, ei todellakaan esimerkiksi oksennustauti tai rauhaskuume (mikä se rauhaskuume nyt sitten onkaan). Itse olen ollut kipeänä viimeksi vuosi sitten syyskuussa (jolloin olin kuitenkin liian terve olemaan saikulla), mikä on normaali flunssailutahtini. En myöskään ikinä saa kuumetta, joten ei ihme, että illuusioni sairastelusta ovat hiukan epärealistiset. Alan jollain tasolla kaivata kipeänä olemista aina, kun stressitaso ylittää tietyn rajan, joka ilta on tekemistä, harrastuksia ja tapaamisia eikä möllötykselle jää lainkaan tilaa. Kipeytyminen pakottaisi möllöttämään, makaamaan peiton alla ja katsomaan leffoja. Käytännössä olisin varmaan kuitenkin aivan hiilenä joutuessani tollistelemaan sisällä kauniilla ilmalla tai sitten reagoisin jotenkin kummallisesti, kuten viime keväänä ollessani kolmen päivän sairauslomalla jännetulehduksen takia. Viimeisenä saikkupäivänäni rikoin henkilökohtaisen nukkumisennätykseni heräämällä ensimmäisen kerran yhdeltätoista nukahtaakseni kahdeltatoista, toisen kerran heräsin kahdelta nukahtaakseni puoli kolmelta. Lopulta nousin sängystä kuuden jälkeen illalla ja silloinkin vain siksi, että olin menossa katsomaan balettia (vieläpä Prinsessa Ruususta!).

Kipeilyidyllimielikuvani juontavat itse asiassa 90-luvun alkuun, yläasteaikoihin. Seiskalla meille tuli uusi tyttö, Suvi, lumoava tapaus, josta olen kai ennenkin kirjoittanut. Suvin perhe oli boheemi ja jännittävä, vanhemmat taiteellisella alalla, hipinnäköisiä ja pieniä, pienempiä kuin muut aikuiset. Kun nyt mietin asiaa, eivät Suvin vanhemmat varmaan olleet kovin montaa vuotta vanhempia kuin minä nyt. Suvin äidillä oli usein pistaasinvihreä silkkinauha lettinsä päässä ja hän kävi kaupassa paljain jaloin (aivan kuten minä voisin tehdä nykyään, kukaan ei vain 2000-luvun Kalliossa pidä sitä mitenkään ihmeellisenä, toista oli pikkukaupungissa lama-aikana), Suvin isä saattoi tulla kotiin mukanaan heräteostona hankittu venäläinen, 36-osainen käsinmaalattu teeastiasto. Kerran Suvin isä yllätti meidät juomasta vuosikertakonjakkiaan, mutta ainoa moite asiaan liittyen tuli siitä, että olimme tietämättömyydessämme valinneet tavalliset mehulasit emmekä konjakkilaseja. Suvi perheineen asui hurmaavassa, vihreässä empirepuutalossa koulun lähellä. Asunnossa oli säännötön pohjapiirros, puuleikauksin koristeltu kolmiomainen parveke, kummallisia, syviä kaappeja ja valtava seikkailu-ullakko. Suvin kodista pääsi toiseen, yhtä boheemiin kotiin keittiössä olevan kapean tampuurin kautta. Siinä kodissa asui toimittaja tyttärineen ja kilpikonnineen. Toimittajan tytär Ani oli meitä muutaman vuoden nuorempi, mutta siinä määrin hauska ja varhaiskypsä tapaus, että pidimme häntä lähes vertaisenamme (tuolloin ikäerot olivat verisen totta, etenkään nuorempiin ei voinut suhtautua oikein vakavasti).

Keskitalvella Suvi oli poissa koulusta useita päiviä. Loppuviikosta menimme ruokatunnilla viemään Suville läksyjä (tai siis höpöttämään ja nauttimaan hetkellisestä vapaudesta). Suvi ei ollut omassa kodissaan (jonne piti kiivetä narisevat puuportaat) vaan naapurissa, valtavassa parisängyssä potemassa flunssaa Anin kanssa. Sängyn vieressä oli kuumaa mehua ja appelsiineja, aurinko paistoi ruutuikkunoista lakanoille. Televisiosta tuli parhaillaan Norjan kuninkaan Olavin hautajaiset (mahtavaa, pystyn netin avulla paikallistamaan tarkan PÄIVÄNKIN jolloin kipeilyidyllimielikuvani sai alkunsa) ja tytöt olivat täysin hysteerisessä kikatushepulitilassa seurattuaan hautajaisia useita tunteja (tuohon aikaanhan teeveestä ei tullut normaalisti päivisin mitään). Nauru tarttui meihin ja vietimme ruokatunnin ulvomalla kaksinkerroin, läksyjä tuskin vaihdettiin. Samalla pääsin katselemaan hiukan ympärilleni ja ihastelemaan Toimittajan sisustusratkaisuja, kuten isoja lasipurkkeja, joiden sisällä oli erilaisia eksoottisia käpyjä ja siemenkotia eri puolilta maailmaa (lienee sanomattakin selvää, että jokaisessa kodissani on ollut eksoottisia käpyjä lasipurkissa ja simpukoita kukkaruukkujen juurella). Tytöillä oli yöpuvut ja villasukat, he makasivat lämpimien peittojen alla ja heillä oli niin hauskaa ja turvallista, että olisin ottanut vastaan pahankin lentsun päästäkseni sinne kikattamaan. Vaikka olikin toki selvää että tyttöjen tauti oli loppuvaiheessa, flunssan ärhäkimpinä päivinähän sitä välttää etenkin nauramista viimeiseen saakka, se sattuu aivan liikaa.

Ehkä kipeilyidylliin liittyy samaa lämmintä kotoisuutta kuin kynttilänvaloisiin syysiltoihin teemukin ja hyvän romaanin kanssa? Sitä haluaa koristella ja pehmustaa pohjimmiltaan tympeän asian. Semminkin kun ainakin omalla kohdalla syysillat tulee usein vietettyä ilman sitä kynttilää, netissä roikkuen, korkeintaan pussiteetä lipitellen.