Artsua ja demotusta

Kesä päätti tulla takaisin, oi onnea. Olin eilen L:n ja äidin kanssa galleriakierroksella. Kuvataideakatemian kirpputorilla oli hämmentävästi yhdistetty taidetta ja myytävää tilpehööriä. Muu ry:n galleriassa oli viimeistä päivää Art For Sale-näyttely. Kaikki esillä oleva taide oli paitsi myynnissä, myös hinnoiteltu näkyvästi neonkeltaisin tähdin. Mielenkiintoinen linjanmuutos, täytyy sanoa. Nykytaiteen kentässä kuulee joskus näkemyksiä, jonka mukaan taidetta ei tavallaan edes kuuluisi myydä tai hinnoitella. Kaunis ja kohottava ajatus, mutta käytännössä taiteilijaa ei itseään varmaan kauheasti kohota jatkuva apurahojen kerjääminen ja penninvenyttäminen. Ystäväni mies on video- ja kollaasitaiteilija. Hän oli taannoin tilanteessa, jossa korvamerkitty apuraha meni tietokoneohjelmiin ja vastaavaan taiteentekomateriaaliin, mutta antibiootteihin ei ollut rahaa. Video- tai performanssitaidetta on toki vaikea edes myydä, ainoa taho joka ensinmainittua ostaa, on museot. Itse lähdin kuvataiteilijaksi kouluttautumiseni jälkeen, päätä seinään pariin otteeseen lyötyäni, suosiolla opiskelemaan graafista suunnittelua. Eikä asia ollut minulle edes mikään myönnytys, huomasin että olen parempi graafikko kuin maalari, muun muassa.

Tänään näin E:tä, pitkästä aikaa kahdestaan. Bongasimme sattumalta mielenosoituksen, ja vanhoina demottajina emme voineet muuta kuin liittyä joukkoon. Mielenosoitus oli suunnattu Israelin Libanonissa sikailua vastaan, ja siellä oli ilahduttavan paljon maahanmuuttajia. Aikoinaan, kun Antifa vielä vietti kristalliyön muistopäivää mielenosoituksin, ei hippien joukossa näkynyt montaakaan, joita arkipäivän rasismi oikeasti koski. Ruohonjuuritason kansalaisjärjestöt ja maahanmuuttajat kohtaavat varsin harvoin. Mielenilmauksen jälkeen istuimme eduskuntatalon puistossa (tosin ilman puna- tai valkoviiniä) ja analysoimme poikaystäviä ja oikeastaan lähes kaikkia tuntemiamme ihmisiä. Analysointia ei pidä sekoittaa ikinä pahanpuhumiseen, vaikka sen kestäessä käsitellään myös negatiivisia asioita. Kun hermoillekäyviä piirteitä pohtii ja puntaroi, ne usein lakkaavat mystisesti ärsyttämästä. Saa uusia näkökulmia, ja joskus silkka "v*ttu että taas ärsytti"-puuskahdus saa harmistuksen koko lailla ulos, ja muistaa taas, miksi rakastaa ärsytyksen kohdetta.

Kissaveitikka kakki sänkyyn, se hallitsee tosiaan protestikulttuurin. Se on myös oppinut murtautumaan kaikkiin keittiön kaappeihin missennappuloiden perässä. Aamulla Riikaan, ihanaa ihanaa, kissatalo ja koiratalo ja jugend-taloja monen monta!