Huppariaikuisia

Sain käsiini Laura Honkasalon Tyttökerhon. Olen pitänyt kovasti Honkasalon edellisistä, Sinun lapsesi eivät ole sinun-romaanista ja Lumen saartama kahvila-novellikokoelmasta. Honkasalon tyyli on jotenkin itseäni puhuttelevaa visuaalista ja herkkää, tuntevaa tekstiä. Honkasalo on sanonut inhoavansa kylmänironista satiiria ja haluavansa kirjoittaa lämmintä proosaa. Ironisella satiirilla on paikkansa, joo, mutta Honkasalon tyyli vetoaa ihanalla aseistariisuvuudellaan.

Tyttökerho oli kuitenkin lievä pettymys edellisten jälkeen. Se pyöri rasittavuuteen saakka päähenkilön "haluan rivarin ja vauvan, vaikka se onkin noloa eikä sovi cooliin imagooni"-vatuloinnin ympärillä. Myös Honkasalon edellisten kirjojen vahva eettinen, poliittinenkin sanoma oli tyystin poissa. Ei sillä, kirjan tyylin pitäminen kantaaottamattomana oli varmasti tietoinen valinta, mutta itseä on viehättänyt Honkasalon edellisissä kirjoissa luontevasti esiintyvät eettiset valinnat, kuten reilun kaupan tuotteet, kasvissyönti, mielenosoitukset jne.

Tyttökerhon päähenkilö Katri rakastuu huppariaikuiseen, mieheen joka ei halua ottaa vastuuta mistään, etenkään parisuhteesta. Mies imee Katria emotionaalisesti tyhjiin, sikailee, pettää ja oikeuttaa pettämisensä "ystävyydellä". ´Vasta kun Katri pääsee miehestä yli, tämä tajuaa mitä on menettänyt. Kuulostaa tutulta, vai? Vaikka oma kokemukseni viihteellisestä naiskirjallisuudesta on vähänlainen (lasketaanko Bridget Jones?), kuvio on ymmärtääkseni vähintäänkin tuttu.

Katrilla on paljon itsellekin tuttuja ajatuskulkuja parisuhteesta, perheellistymisestä ja ystävyydestä. Hän pelkää tiiviin tyttöporukan hajoavan parisuhteiden myötä. Itse olen murehtinut joskus samaa, mutta niin ei laajassa mittakaavassa tunnu käyneen. Naispuoliset ystäväni kykenevät seurustelevinakin puhumaan muustakin kuin remonteista tai raskaustesteistä, luojan kiitos! Tyttökerhossa parisuhde tuntuu olevan yhtäläisyysviiva tylsälle rivariaikuisuudelle, ja keinulaudan toisessa päässä onkin täysin vastuuton, tietokone- ja fuckbuddypelien täyttämä huppariaikuisuus.

Katrin vihamielinen kateus ystäviensä onnea kohtaan tuntuu myös aika kauhealta. Katrilla on muutamia, läheisiä naisystäviä, joiden onnea ja onnistumista hän ei kestä. En tiedä kuinka paljon Honkasalo on luodannut Katrin angsteihin omia päänsisäisiä kelojaan, mutta ajatus siitä, että haluaisi parhaan ystävänsä olevan aina onneton, yksin ja kyyninen, on ihan perseestä. Puhumattakaan kirjan alkupuolella esiintyvästä Katrin miehiin kohdistamasta naurettavasta, säälittävästä roikkumisesta ja kynnysmaton asemaan asettumisesta. Katri pesee huppariaikuispoikaystävänsä pyykit, sillä aikaa kun tämä hässii muualla "eroottisia ystäviään".

Hienoa Tyttökerhossa, kuten muissakin Honkasaloissa, on kirjoittajan kyky kuvata surua, yksinäisyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta. Ja oikeastaan muutenkin tunnetiloja, vilpittömästi ja vailla kyynisyyttä.