Muutama hajamiete antropomorfismista

Olimme eilen Pihlajasaaressa, siinä meni taas yksi impeys. Ensikosketus oli tuulinen, kallioinen ja suolainen, sekä kummitustuomien reunustama. Tänä kesänä tuomenkehrääjäkoit ovat olleet erityisen aktiivisia, se taitaa mennä jotenkin sykleissä? Merivesi oli ensin hyytävää, meinasin jo nynnyillä ja kääntyä takaisin, mutta kun ohi meni pilvien ja afrikkalaisten eläinten koristama Tallink, en voinut olla hyödyntämättä niitä mielettömiä aaltoja. Veskin edessä helotti uljaita horsmia. Muistan viimeksi lapsena poimineeni horsmia maljakkoon niiden hehkeyden takia, myöhemmin olen sivuuttanut ne pelkkinä rentunruusuina. Oivalsin kuitenkin uudelleen niiden poikkeuksellisen upean värin, koon ja sinnikkyyden. Pitäisi osata irrottaa horsma horsmakontekstistaan, ja nauttia siitä kauniina luonnonvaraisena kasvina. Tänä keväänä jäi taas väliin horsmaparsan teko, wokkasin kyllä horsmanlehtiä, mutta aika leimillä menestyksellä.

Hesarissa oli puhetta perämeren Veeti-valaasta, joka on "utelias ja leikkisä". Valaan nimeämisestä ja veikeästä kuvailusta tuli mieleen muitakin kivoiksi miellettyihin eläimiin liittyviä kesäuutisia vuosien takaa. Milloin nähtiin kengurua Espoossa, milloin leijonaa Ruokolahdella. Puhumattakaan nyttemmin pehmoleluksikin päätyneestä Bruno-karhusta. (Susista ei samanlaisia kevyitä viihdeuutisia ole ikinä veistelty.) Siinä vaiheessa, kun useille näyttäytynyt villieläin nimetään, aletaan siihen liittää inhimillisiä piirteitä. Karhu on soma nalle tai uljas otso, särkänniemen väärinpidetyillä delfiineilläkin on nimet ja luonteenpirteet, vaikka ei kunnollisia elinolosuhteita. Karhun inhimillistämisellähän on Suomessa pitkät perinteet, karhu nähtiin sekä metsän kuninkaana, että ihmisenä että jopa ihmistä viisaampana (osasi lukea ajatuksia), josta juontuvat myös sen monet lempinimet. Karhua, kuten ei jumalaakaan, kannattanut turhaan ääneen mainita.

Aikoinaan kettutyttöjen väitettiin syyllistyneen antropomorfismiin vapauttaessaan disneymäisen söpöjä ja vääryyttä kärsineitä kettupalleroita häkeistä. Muistutettiin, että oikeasti ketut ja minkit ovat verenhimoisia petoja. Näin syyllistyttiin ihan samaan, jaotteluun ”hyviin” ja ”pahoihin” eläimiin. Vaikka eläimen tärkeä rakastettavuuskriteeri on ulkonäkö, sen tiedetty petomaisuus (esimerkiksi lihansyönti) voi ylittää söpöyden ja tehdä eläimestä ei-sympattavan. Myös kissoihin liitetään niiden peto-ominaisuuksien takia vahvoja negatiivisia piirteitä, niiden uskotaan olevan pahoja ja juonittelevia ja kieroja. (Sanon kissuamme vähän väliä itsekin pahaksi palleroksi ja pehmopedoksi, mutta toki rakkaudella).

Toisaalta antropomorfismi on tietenkin hyvin ymmärrettävää ja joskus sympattavaakin. Eläinten inhimillistäinen auttaa usein tuntemaan empatiaa niitä kohtaan. Korkeasaaressa lopetusuhan alaisina olleiden paviaanien pelastamiseksi syntyi kansanliike. Jenkeissä ei kuulemma saa merkitä supermarkettien lihaosastoilla eri lihatuotteita possun- tai kanankuvin, ettei ihmisiä ala itkettää Nassun kohtalo. (Itse kannattaisin inhorealistisia värikuvia lihatiskeillä :P)

Merkittävä osa lastenkulttuurista rakentuu ihmismäisiä ominaisuuksia kantavien eläinten ympärille. Vanhan kansan eläinsaduissa eläimillä on yleensä yksi oleellinen luonteenpiirre tai kyky. Onko koskaan kuultu Mikko Repolaisesta, joka pelaisi reilua peliä ja antaisi karhulle mahdollisuuden voittaa mittelön? Aku Ankassa hahmoilla (ankkoja ja paria muuta keskushenkilöä lukuunottamatta) on eläimyytensä merkkinä pelkkä musta kuono, muuten ne ovat täysin ihmisiä. Itse muistan murehtineeni lapsena moneen kertaan, ettei puhuvia lampaita ole olemassa. Olisin kovasti halunnut sellaisen. Onneksi minulla on nykyään puhuva kissa, tosin en aina tiedä mitä kulloinenkin kurrkurr tai miiii tarkoittaa. (Yleensä se tarkoittaa ”anna ruokaa heti”:)