Ystäväni K pääsi lääkikseen. Tosi hienoa! Lukutahti oli ollut enemmän kuin työpäivän verran kuutena päivänä viikossa, monta kuukautta. Maanantaina, näköalakallioilla asiaa juhliessa selasin lääkiksen pääsykoekirjaa. Turha varmaan sanoakaan, että olin maallikkona aivan ulalla heti parin lauseen jälkeen.
Lääkikseen pyrkiessä seulotaan luonnollisesti todella motivoituneet, ja niistäkin vielä se parhaimmisto. Täytyy ihailla sitä pitkäjänteisyyttä ja intoa, mitä hyvin vaikeasti päästäviin opinahjoihin pyrkijöillä on. Vaatimukset puolen vuoden megalomaanisesta paahtamisrupeamasta kuulostavat kuitenkin aika kohtuuttomilta etenkin tietysti niille, jotka eivät kaikesta puurtamisestaan huolimatta pääse. Itse en jaksaisi panostaa oikeastaan mihinkään asiaan niin paljoa. Luin ylppäreihin aikoinaan aika minimaalisesti (tosin olin silloin vastuuton hippi muutenkin) ja opiskeluaikoina tentteihin luku jäi edelliseen yöhön. Jotenkin mystisesti kaikki sinänsä kiinnostava muuttui pakkopullaksi, kun sitä piti päntätä. Minulla oli koko opiskeluajan päässäni kaunis haavekuva, jossa istun idyllisessä kahvilassa/puistonpenkillä/uimarannalla tenttikirjan kanssa nautiskellen oppimisesta, mutta käytännössä lopotin edellisenä yönä silmät ristissä ruokapöydän ääressä. Sinällään pidin tosi paljon opiskelusta, ja olin vanhempana jopa aika ihanteellinen oppilas: innokas ja yritteliäs. Tenttiin luvut vain eivät maistuneet. Onneksi en mennyt ikinä lukemaan kotimaista kirjallisuutta, kuten joskus haaveilin. Olisin varmaan alkanut ällötä romaanien pakkolukemista.
Pyrin aikoinaan Taikkiin tekstiilitaiteen linjalle, ja pääsinkin jatkovaiheisiin, mutta en sisään. Taidekouluihin pyrkimiseen liittyy vielä vaikeapääsyisyyden lisäksi vaikeastiennustetavuutta, kuten tuuria ja jopa henkilökemioita. Ja toki kuvallista lahjakkuutta, jota voi opiskella vain rajoitetussa määrin.
Äitini, intohimoinen arkistoija pyysi minua eilen karsimaan kansiota nimeltä Kallion Lukio. Kansio sisälsi useita opinto-oppaita, abi-infoa, lukujärjestyksiä ja lehtileikkeitä. Heitin suurimman osan surutta pois, niiden näkeminen vihlaisi oudosti. Jälkeenpäin harmittaa vilpittömästi, että hohhailin lukion läpi lintsaten milloin mistäkin syystä ja keskittyen maailmanparantamiseen. Tällä kypsyydellä ja tunnollisuudella olisin saanut lukioajoista irti noin sata kertaa enemmän. Toisaalta, turha harmitella kaatunutta maitoa ja sitärataa. Kaikesta oppii jotain. Kunnianosoituksena lukioajan äikänaineille päätänkin tämän postauksen noihin kahteen perättäiseen latteuteen :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!