Ei uskoisi-iässä

Kolmekymppisyyden, juhlaviikkojen ja työpaikan rapujuhlien tuoma sosiaalisen elämän tihentymä on tehnyt elämästäni hetkellisesti niin hetkistä, etten ole ehtinyt edes blogata vaan kalenterini takasivuilla on mystisiä suherruksia tyyliin "kaupunki-mainokset-taide" ja "kansallism. onnelline". Teen tätä aina silloin tällöin, tallennan erilaisia muistisanoja, joiden pohjalta voisi myöhemmin olla jotain kirjoitettavaa. Valitettavasti näitä ideoita tulee mieleen usein pimeässä/illalla/juhlimassa/ilman kunnollista kynää, jonka seurauksena muutenkin surkea käsialani näyttäytyy täysin lukukelvottomana, tai sitten en saa enää ajatuskulusta kiinni.

Työpaikan rapujuhlissa sain kuulla, ettei minusta uskoisi että olen kolmekymppinen. Kiitin tietysti (sanoja oli aika lärvit rutussa) mutta oikeasti en ollut vähimmässäkään määrin imarreltu. Ensiksikin, kehuksi tarkoitettu kommentti sisälsi viittauksen siihen, että kolmekymppisyys olisi jotenkin negatiivista, kyöpelinvuoren alarinne, rupsahtamista ja keski-ikäistymistä. En ole kokenut asiaa lainkaan siten. Olen kolmekymppisenä kypsempi, varmempi ja viisaampi kuin parikymppisenä. Ulkonäköni ei ole kokenut merkittäviä muutoksia, paitsi olin kymmenen vuotta sitten hoikempi kuin nyt, joka sekään ei mitenkään liittynyt ikään vaan hyvään kohtaan syklissä (syklinsä kullakin) ja pukeuduin astetta epäsiistimmin ja harrastin joskus mauttomia shokkivärejä hiuksissa plus olin aika väljäkätinen kajaalin käytön suhteen. Mitä mahdolliseen kolmekymppistä nuoremmalta näyttämiseen tulee, olen kirjoittanut siitä hiljattain, mutta nähdäkseni juuri nyt olen iässä, jolloin voi pukeutumisesta ja käytöksestä riippuen vaikuttaa kaksi- tai nelikymppiseltä. Enkä missään nimessä HALUA näyttää kaksikymppiseltä, mutta koska minulla ei ole hajuakaan siitä, miltä keskimääräinen kolmekymppinen näyttää, saatan jonkun jakkupukuihmisen silmissä näyttää ikäistäni nuoremmalta. Minulta on myös kyselty mahdollisesta kolmenkympin kriisistä, johon olen kategorisesti vastannut, etten tarvitse kriisin kehittämiseen mitään päivämäärää, niitä on niin helppo kokea muutenkin. Eli toisin sanoen, olen ollut iloinen uudesta, kauniinmuotoisesta ikänumerostani, se sopii hyvin uuden sukunimen ja asuinpaikan jatkoksi.

Taiteiden yö oli paras tähänastisista. Alkuillasta kuuntelimme L:n kanssa veikeää Out 'n Loud-kuoroa Karhupuistossa. En ihmettele, miksi jotkut heteromiehet kadehtivat homoja, onhan heillä tavallaan paljon väljemmät roolit, vähän kuten naisilla. Homomiehet voivat esimerkisi laulaa falsetissa ilman nolostelua. Myöhemmin tapasimme porukalla Kasarmitorilla, jossa MA Nummisen johdolla torillinen ihmisiä lauloi Krokotiili Genan syntymäpäivää (paras syntymäpäivälaulu, sopi hetkeen loistavasti) ja Maritta Kuula veti Lauran kanssa ihanan keikan.

Unioninkadulla, funkis-talon kuusikulmaisessa pihakuilussa kaksi naista, harpisti ja huilisti soittivat unenomaista keijumusiikia. Katujen yläpuolelle oli ripustettu roomalainen kuja-tyylisesti eri värisiä mekkoja ja hameita. Ihmettelimme ystävien kanssa moneen otteeseen, kuinka Kasarmitorin kaltainen paikka onkin jäänyt niin syrjään kaikesta meiningistä. Toriahan ympäröivät suorastaan kulissimaisen upeat talot, meri on korttelin päässä, samoin Espa.

Lauantai, itse syntymäpäivä oli tarkoitus viettää proosallisesti kotia laittaen ja vasta illalla hipaten, mutta saimmekin yllätysvieraita vastanaineen pariskunnan ja pompahtelevan villakoiran muodossa. Vanhempien kanssa käytiin syömässä merenrantaravintolassa ja illalla suunnattiin Noloimmat lempilaulut-keikalle Manalaan. Oli absurdia laulaa koko salillisen voimin Neon kakkosen "Mannapuuroa ja mansikkaa", inhosin kappaletta pistävästi yläasteella, mutta nyttemmin se on jalostunut puhdasveriseksi kitsch-hitiksi. Storyvillen terassilla oli yölläkin lämmintä, kansallismuseo oli valaistu kauniisti (ekoihmisenä minun pitäisi varmaan paheksua rakennusten valaisemista, mutta en voi, se tekee kaupunkikuvasta aivan erilaisen, jännittävän ja teatterimaisen) ja Eduskuntatalon kalliota alas lirisi pieni vesiputous.

Vaikka juhlinkin kolmena perättäisenä iltana, onnistuin välttämään krapulan ja sen henkisen lamaannuksen, joka juhlien jälkitilaan usein kuuluu. Alkoholi toimii minulle, kuten kelle tahansa depresanttina, ja olen siksikin tyytyväinen omaan itsehillintääni. Oikeastaan krapulat liittyvät nykyään tilanteisiin, joissa alkoholia on tarjolla hyvinkin kahdentoista tunnin ajan. Vaikka ei missään vaiheessa olisi vahvassa humalassa, kertyy tissutelusta aika monta alkoholiannosta. Pahaksi onnekseni olen (myös) alkoholin suhteen valikoiva, en nykyään pidä muusta kuin punaviinistä ja cavasta. Tai siis, en ole ikinä pitänyt, mutta aikaisemmin olen raha- yms. syistä juonut jopa kaljaa, jota oikeasti ällöän. Jotkut leikkaavat punkun vahvuutta kolajuomalla, mutta se kuulostaa kyllä aika brutaalilta. Ehkäpä joku hapan marjamehu toimisi?

Sain syntymäpäivälahjaksi John Irwingin Kunnes löydän sinut sekä Aulikki Oksasen Pushkinin hevosen. Vaikka muuton jälkeen uhosinkin, että alan välttää kirjojen haalimista OMAKSI, näkyyhän kirjastokin hitsi ikkunasta, lahjat muodostavat toki poikkeuksen. Harkitsen parhaillaan vakavasti elämäni ensimmäisen fanikirjeen kirjoittamista, kirjoittaisin sen Aulikille.