Lapsuuden leikkikunnailla

Olimme viikonloppuna Porvoossa yötä, koska saimme tädiltäni häälahjaksi hotelliyön Porvoon aikoinaan ainokaisessa hotellissa. Nyttemmin, Porvoon oivallettua turistipotentiaalinsa, hotelleja on enemmänkin (ja kaikki luultavasti viihtyisämpiä kuin tupakanhajulla kyllästetty 70-luvun laatikkohotska). Kyseinen hotelli on sikäli muistorikas paikka, että kävimme siellä aina syntymäpäivänäni syömässä, ensimmäisen kerran jo varmaan parivuotiaana. Ilmeisesti syntyvuosinani lasten ravintolassakäyttämistä ei dissattu samaan tapaan kuin nykyään. Ei silloin tainnut olla lasten omia ruoka-annoksiakaan, eikä ainakaan Porvoossa yhtäkään Happy Meal-mestaa. Olin jo lapsena (tai erityisesti lapsena) kova nolostelemaan ja soimaamaan itseäni, muistan nelivuotiaana, leikkinurkkauksen leluista inspiroituneena menneeni väärään pöytään selittämään jotain mahtavaa juttua ja havahtuneeni ventovieraan perheen hyväntahtoiseen nauruun. Jälkeenpäin olen tajunnut, että olin silloin niin pieni että olisin aivan hyvin voinut mennäkin selittämään omia aivoituksiani vieraille, siis jos olisin ollut joku muu kuin minä, ja ettei siinä ollut taatusti mitään kummallista eikä noloa. Olin kuitenkin koko syntymäpäiväni ihan mutkalla häpeästä.

Koska meillä oli käytössämme auto, ajelutin L:a ympäri vanhoja huudejani. Lapsuudenkotini laho, vihreä aita oli purettu ja tilalle istutettu pinjoja. Pinjat näyttivät ihan kivoilta (tosin niillä on tapana raiskiintua Suomen talvessa joskus ihan ruskeiksi) mutta lievästi järkyttyneenä huomasin, että ikkunastani näkynyt ihana vaahtera, Viki-hamsterin ja lukuisten akvaariokalojen haudan lempeä varjostaja oli kaadettu. Itse asiassa koko nurmikko oli hävinnyt ja tilalle laitettu laattaa. Jos minulla olisi omakotitalo (mitä ei ole eikä tule, mummonmökki voisi tosin kesäisin olla ihana) pitäisin sen parhaina puolina juuri nurmikko-optiota. No, kaippa laattoja on sitten helpompaa pitää siistinä tai jotain.

Vietimme luonnollisesti suurimman osan ajasta Vanhassa Porvoossa. Jokikadulla on luultavasti aina (ainakin 30 vuotta) sijainnut yhdistetty antiikkiliike-antikvariaatti, josta on ostettu monet tyttökirjat ja vanhanaikaiset postikortit. Kun täytin 13, sain äidiltä lahjaksi kyseisestä liikkeestä ostetut orvokinmuotoiset hopeakorvakorut. Ne sopivat silloin loistavasti Laura Ashley-tyyliini, ja olinkin kovin harmissani onnistuttuani hukkaamaan ne. Onneksi antiikkiliikkeestä löytyi toinen, samanlainen pari. Kun myöhemmin aloin punkahtavaksi hipiksi ja suosin alumiinisia jättirauhanmerkkejä (voi yök) aloin vieroksua pikku orvokkeja, ja ajan saatossa uusikin pari hukkui maailman tuuliin. Elin ilman orvokkeja viitisentoista vuotta, muistellen niitä aina silloin tällöin. Nyt päätin, hetken mielijohteesta kysäistä liikkeestä, löytyisikö orvokkeja vielä kolmas pari. No, löytyihän niitä, mutta "nää on sitten sistat", kuten ikivanha antiikkikauppias varoitti. Kuten kuvaan sopii, meinasin hukata vielä nämä kolmannetkin parit. Hotellihuoneesta lähdettäessä loin ympärilleni yleissilmäyksen, ja koska kaikki tuodut tavarat näyttivät olevan mukana, tsekkasimme ulos. Kun L oli painamassa kytkintä, nousivat käteni kouristuksenomaisesti kiinni korvalehtiini. Kumosin meikkipussini ympäriinsä eikä korviksia löytynyt sieltä, ei liioin lompakon kolikkotaskusta. Pyysin respasta huoneemme avaimen ja huh! pikku orvokit lepäsivät hopeisina hopeanvärisen lampunjalan päällä, jolle olin ne edellisenä iltana huolekkaasti asettanut.

Porvoossa on havaittavissa vähän sama efekti kuin Tallinnassa. Vanhan kaupungin pääkadut ja vanha raatihuoneentori kuhisevat porukkaa, samoin kirkon edusta. Mutta heti poiketessa ensimmäiselle kirkonvieruskujalle tuntee tulleensa johonkin outoon unimaahan, jossa on värikkäitä taloja, pitsi-ikkunoita ja mukulakiviaukioita mutta ei ihmisiä. Joltain sisäpihalta saattaa kuulua vaimeaa ruohonleikkurin ääntä tai koiran haukkua. Viistossa iltapäivävalossa tunnelma on suorastaan de Chiricomainen. Vanhan kaupungin kauneus on myös samalla tavalla jotenkin ällistyttävää kuin Tallinnan, sitä ihmettelee mielessään että näin yhtenäinen alue onkin voinut säilyä, ettei mikään uudistusvimma ole jyrännyt sitä kahdeksankaistaisen moottoritien alle.

Porvoon niin kutsuttu iltaelämä olikin sitten aivan oma lukunsa. Useimmat ruokaravintolat ovat siivottoman kalliita eikä niistä saa välttämättä ollenkaan kasvisruokaa. Olisi ollut kivaa syödä etanaravintola Timbaalin söpöllä terassilla, mutta parikymppiä alkupalasta (koska kasvispääruokaa ei ole) oli liikaa. Söimme siis tylsästi ja turvallisesti keskihintaisessa S-ryhmän ravintolassa, minkäs teet, siellä oli sentään niin monta veggie-vaihtoehtoa että valitsemiseen kului aikaa ja kortilla sai alennusta (pilkkasimme toki itseämme moisesta keskiluokkaisuus-näkökohdasta). Joenrantabaarissa punaviinitilaukseni herätti kanta-asiakkaassa kovasti hilpeyttä ja meitä tuijotettiin ärsyttävästi, tapa jonka muistan omilta Porvoon-ajoiltani, silloin tuijotukseen riitti värikäs huivi tai hennattu tukka. Loppuillan yömyssyt nautimme hotellimme valtavassa, teatterisavun, värivalojen ja tanssihittien täyttämässä discossa ainoina asiakkaina. Katselimme ikkunapöydästä autiota toria ja ihmettelimme, missä kaikki oikein ovat, ehkä kotipihoillaan grillaamassa?

Itse asiassa paras osa Porvoon-reissua oli vierailu Sipoon Nikkilässä, vanhalla mielisairaala-alueella. Puistoisan vehreä Jugend- ja Funkistaloista koostuva alue on nykyään bopojen asuinalueena, pihalla kirmaili onnellisia lapsia ja jackrusselinterrierejä. Talot olivat kerrassaan ihania, niissä oli isoja takorautaparvekkeita ja erkkereitä ja kaikkea aivan huippua. Koin kuitenkin samantyyppisen elämyksen kuin Porvoossakin, ihailin paikan viihtyisyyttä tajuten samalla, etten ikinä haluaisi itse elää näin. Kerrostalossa peltojen keskellä, riippuvaisena yksityisautoista, lähikauppana KKK-market. Ihanuus-puolena Nikkilässä oli myös Artborg 35 -taidekeskuksen Prinsessa Mieli ja puoli valtakuntaa -näyttely, joka esitteli Nikkilän potilaiden taidetta. L Onervan tuijottavat omakuvat oli anonymiteetin takaavista nimetpeittävistä lapuista huolimatta helppo tunnistaa. Näyttelyssä oli paljon hienoja töitä, joista (ainakin kun asian tiesi) välittyi tekijän "hulluus", esimerkiksi tietty, maaninen ja hyvin kirjava ornamenttien käyttö ja siekailematon seksuaalisuus. Monissa töissä näkyi kiehtovasti Nikkilän taideterapeuttina 60-luvulla toimineen Rafael Wardin vaikutus. Monet töistä olivat selkeästi ammattitaiteilijoiden käsialaa, mikä ei sinällään yllätä, hoidettiinhan Nikkilässä myös alkoholisteja. Syyllistymättä kovin pahaan stereotypisointiin voinee väittää viinanpirun olleen taideväen ammattitauti aika mittavissa määrin, suorastaan kuuluneen uskottavaan taide-imitsiin.

Sunnuntaina kävimme vielä Pernajassa, vanhaa harmaakivikirkkoa katsomassa. Agricolantie (ollen tyystin erilainen kuin Agricolankatu) näytti johtavan lähinnä pellolle, joten suuntasimme renaultin nokan kohti kivitalokotikaupunkia.