Bloggaan mieheni koneelta, näppiksen space-näppäin sekä b- ja d-kirjaimet voisivat toimia paremminkin. Huomattavasti paremmin. Tavallaan on sekä tervettä että helpottavaa olla tilanteessa, jossa sekä tietokoneen käyttö että television katselu ovat kiven takana. Töissä on legitiimi mahdollisuus lätkyttää nettiä vähintään kahdeksan tuntia päivässä, ja telsusta olen joka tapauksessa luopumassa. Olen varmaan aikaisemminkin maininnut, että olen naimisissa tv-dissailijan kanssa. Dissaan toki itsekin television katselua aivot mädättävänä viihteenä, mutta tulee sieltä toki hyviäkin juttuja. Kuten eilinen elokuva Rakkaudella Maire, josta olen ilmeisesti kirjoittanutkin noin vuosi sitten. Sinkkuelämästä nyt puhumattakaan, kyseinen sarja kuvastaa kaikessa pinnallisuudessaankin aika universaaleja ihmissuhdekeloja, joista kirjoittanen heti, kun tekstintuottaminen ei vaadi neuvostotraktorimaista junnaamista näppämistön kanssa.
Olimme Lenin-puistossa kaveri(toveri)porukalla ja päädyimme kalliolaiseen ravitsemusliikkeeseen. Varsin miellyttävä kokemus kävellä baarista kotiin, sen sijaan, että yrittäisi viimeiseen Espoonbussiin tai ottaisi siivottoman kalliin taksin. Hengasimme Lenin-puiston harjalla, Linnamäen portin vieressä, siellä mistä näkee vuoristoradassa matkaavien ilmeet ja kuulee sen mystisen, ilmaansingauttavan laitteen osanottajien kauhun- ja riemunkiljaisut. Tunsin vilpitöntä iloa siitä, etten ollut yksi kirkujista, en saa aikuisenakaan oikein mitään kiksejä pelkäämisestä. Kun viime kesänä olimme Lintsillä, suostuin menemään ainoastaan Helsinki-pyörään (sielläkin karmaisi) ja muuten tyydyin lukemaan puistonpenkillä, kun pojat hassasivat rahojaan pelikoneisiin. Ja ai nin, sorruin ostamaan kananmuotoisen Petz-koneen, joka meni heti miten jumiin.
Puhuimme L:n kanssa siitä, kuinka helppoa on sopeutua takaisin kaupunki-modeen. On niin luontevaa olla käyttämättä reittiopasta vaan mennä lähimmälle sporapysäkille tai kävellä mestoille. Eilen shoppailin äksynä naulakkoa, katselin kelloa ja mietin, kuinka paljon aikaa tähän konsumerismiin taas tuhlasinkaan. Mutta eipä mitään, kun kotimatka kesti seitsemän minuuttia. Ei toki sillä, että alkaisin puoltaa keskustashoppailua, naulakko oli vaan pakko hankkia.
Pihallamme hengaa musta, möreästi maukuva jättikissa. Se tervehtii minua aamuisin, kun olen matkalla töihin. Otan sen usein hetkeksi syliin ja jutustelen sen kanssa. On ollut hassua tottua siihen, että laukussa ei paina matkalukemiskirja eikä meikkipussi. Työmatkalla ehti korkeintaan juoda aamukahvin termoskupista ja tsekkailla divari-ikkunoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!