Intoudun paljon pohdituttaneeseen aiheeseen kun sekä Veloenassa että Pagistaanissa on kirjoitettu siitä. Ennen kuin paljastan, mistä SIITÄ (ellette jo ole ehtineet klikata linkkejä tai päätellä asiaa otsikosta) näen aiheelliseksi pohtia sitä, miten bloggaajaan pitäisi viitata. Kirjoitin nimittäin ensin "Veloena ja Pagisija kirjoittivat" mutta sitten ajattelin erityisesti Pagistaanin viittaavan paikkaan, josta kirjoitukset tulevat. Kun tapasin Veloenan ensimmäistä kertaa, hän esitteli itsensä omalla nimellään ja sanoi kirjoittavansa Veloenaa. Oivalsin hämmästyneenä, että joku jonka on tottunut tietämään bloggaajana, onkin kolmiulotteisessa maailmassa paljon muutakin. Olenko minä Lupiini vai kirjoitanko Lupiinia? Vissiin kumpaakin.
Ainoana lapsena olen elänyt väistämättä jossain määrin yksinäisen lapsuuden. Leikin toki naapuruston lapsien kanssa, tylsänturvallisessa lähiössä oli melkoinen määrä samanikäistä porukkaa. Osoitin kuitenkin jo varhaisella iällä halua sulkeutua omaan huoneeseen piirtämään ja askartelemaan, tai sitten ratsastamaan sahapukkihevosella. Äiti yritti hätistellä minua sosiaalisemmaksi, hypersosiaalisena häntä selvästi ärsytti että olin tullut enemmänkin yksin viihtyvään isääni. Koulussa en ollut kovin suosittu, ajoittain minua kiusattiinkin, mutta jonkun tietyn itseriittoisuuden turvin selvisin siitä. Oli minulla toki ystäviä, etenkin yksi, luokan itseoikeutettu lapsinero jonka kanssa meillä oli intohimoinen rakkaus-riitely-suhde, jota kuormitti osaltaan juuri tämä lapsinerous. Meidän molempien suhde muihin ihmisiin oli ärsyttävän ylemmyydentuntoinen, harrastimme klassista musiikkia ja halveksimme tietysti kaikkia, jotka kuuntelivat "syntetisaattoreilla tuotettua epämusiikkia" (muistan tuon naurettavan ilmaisun jostain snobbailevasta päiväkirjastani). Olen myöhemmin pohtinut, kuinka paljon tuo tärkeä ihmissuhde määritti ylipäätään tapaani suhtautua ihmisiin, koska määrittelen itseni edelleen pitkälti poissulkemisten kautta ja vaadin ihmisiltä aika paljon.
Aikuisena minusta on tullut paljon sosiaalisempi, voisin kuvitella että joku saattaa pitää seuraelämääni vilkkaana (ainakin äiti tekee niin, viimeksi eilen kuulin tästä naputusta, absurdia kyllä, penskana äite kovisteli minua syrjään vetäytymisestä ja nyt liiasta liehumisesta) ja huomaan tuntevani usein outoa pelkoa huvien missaamisesta. Ahdistun tajutessani, etten ole tavannut jotakuta ystävää vähään aikaan ja alan uumoilla, että saatan unohtua häneltä kokonaan. Oikeastaan minulla on vain kaksi ystävää, joihin suhteeni on niin sisarellisen vakaanluottavainen (joskus ajattelen näitä kahta oikeastikin siskoinani) etten ikinä saa mitään "nyyh, me ollaan etäännytty"-skitsoja. Olen myös miettinyt, että neuroottisuus ystävyyssuhteiden syvyydestä on osaltani sekä itsekeskeistä että itsetunnotonta. Toissa keväänä hyvä ystäväni K luki kaikessa hiljaisuudessa pääsykokeisiin. Jossain vaiheessa, kun tuntui ettemme tavanneet melkein ollenkaan, aloin vonkua selitystä siihen, mitä MINÄ olen tehnyt kun me ei enää ikinä nähdä? K vastasi, että "sä oot kyllä mun hyvä ystävä, mutta muista, ettei kaikki aina liity automaattisesti suhun". Vastaus sai minut sekä purskahtamaan välittömästi nauruun, koska vasta sen myötä tajusin kuinka koomista oli kuvitella toisen kiireisyys jotenkin itseen suunnatuksi STATEMENTIKSI, että painamaan ajatuksen visusti mieleen. Kaikki ei aina liity minuun.
Tarvitsen ihmisiä, olen heistä riippuvainen. Toisaalta, koska tosiaan määrittelen itseni usein poissulkemisen kautta, koen väistämättä ulkopuolisuuden tunnetta. Oma ulkopuolisuuteni on, jos rehellisiä ollaan, myös ylemmyydentuntoa ja oman erityislaadun korostamista. Juuri äsken tunsin suurta ja itsetyytyväistä ulkopuolisuutta työpaikan kahvitilassa, kun naislauma alkoi kunnon "EIKÖ KUKAAN AJATTELE LAPSIA"-pastorinrouvamaisen vouhotuksen jostain vantaalaisesta, hypoteettisesta pedofiilista (olen aivan sairaan kypsä näihin helppo vihollinen-vouhotuksiin, huumeet ja pedofilia etunenässä, en suostu enää edes kauhistelemaan henkkamaukan alusvaatemainoksia saati teinien pukeutumista, ettei minua niputeta näihin pasiivisiin päivittelijöihin). Näin aikuisena tuo ulkopuolisuuden tunne voikin olla nautinnollista, kun elämään kuuluu kuitenkin paljon rakkaita, samanhenkisiä läheisiä. Muistan kuitenkin teini-iästä sen, miten raastavaa oli tuntea itsensä vääränlaiseksi joka paikassa uumoillen, että mitään sukulaissieluja ei edes ole olemassa.
Eniten ihailemiini ihmistyyppeihin kuuluvat kyllä yksin viihtyvät omantienkulkijat. En ole koskaan kuvitellut yksinoloa omasta sosiaalisesta epäkelpoudesta johtuvaksi, vaan tietoiseksi valinnaksi. Yksin viihtymisen automaattinen tulkitseminen ujoudeksi on myös jotenkin hassua. Ujous on muuten sekin kovin monitahoinen juttu; useimmat tuntemani ihmiset ovat ujoja tietyissä tilanteissa. Monet onnistuvat huijaamaan muuta maailmaa taitavasti, vasta paremmin tutustuessa saattaa paljastua, että sekin ihanaääninen ja iloinen keskipiste jännittää sosiaalisia tilanteita valtavasti. Itsestäni en osaa vieläkään sanoa, olenko ujo vai en. Pelkään toki uusia ihmisiä, mutta toisaalta nautin esiintymisestä ja tutustun mielelläni muihin (tietyin reunaehdoin). Olen mieluusti hiljaa etenkin seurassa, jossa en koe samanhenkisyyttä muiden kanssa, mutta toisaalta saatan uskoa varsin intiimejäkin asioita puolitutuille tai olla äänekäsnauruinen hauskuttaja.
Joskus saan itseni kiinni ajatuksesta, että suoritan sosiaalisuutta. Jos näen ystäviä tietyn määrän viikossa, voin määritellä viikon onnistuneeksi, vähän kuten onnistuneeseen viikkoon kuuluu kulttuurin harrastaminen, liikunta ja sen sellainen. Nautin kyllä noista edellä mainituista asioista todella paljon (paitsi liikunnasta yleensä lähinnä jälkeenpäin) ja onnelliset hetket tapahtuvat yleensä jonkinlaisessa seurueessa. Ehkä kyse on muistojen keräämisestä, nostalgikkona talletan tätä aikaa muisteltavaksi sitten, kun kaikki ovat käpertyneet koloihinsa eikä mitään ex tempore-puistopiknikkejä enää ole mahdollista järjestää.
Sosiaalisuuteni puolesta puhuu kyllä rakkauteni juhlia kohtaan. Odotan intsinä synttäri-tupareitani, mietin tarjoomuksia, pukeutumista ja niitä kaikkia ihania, jotka tulevat paikalle. Omissa juhlissa kivointa on huomata, että kaikilla on hauskaa, kuulla naurunhumahduksia eri huoneista, painella summeria ja avata ovea tuleville ihmisille. Ja sitten yöllä, laskuhumalaisen tyytyväisenä keräillä pulloja muovikasseihin ja täyttää tiskikonetta ja tuntea kaikinpuolista mielenrauhaa siitä, että taas on hankittu onnellisia hetkiä.
Tuo olisi voinut pääpiirteittän tulla suoraan omasta kynästäni.
VastaaPoistaHirmuisen paljon tulee Lupiini sun kirjoituksista itselle tuttuja juttuja esiin!
VastaaPoistaMun täytyy pitää mahdolliset ylemmyyden tunnot tarkasti laskussa tässä uudessa tilanteessa, jossa paikalla on paljon melkein 10 vuotta nuorempia. Olla nöyränä (muttei nöyristelevänä), sillä samalla viivalla tässä aloitellaan ja muilta voi oppia paljon mielenkiintoisia asioita.
Mä koen, että maailmassa on paljon ihmisiä, joita voin ymmärtää. Hyvin monen kanssa tulen myös juttuun, eli kaveruussuhde on mahdollinen. Hyvin harvassa ovat ne ihmiset, joiden kanssa voin sanoa olevani sisaria (vaikken tuota sanaa koskaan osaa itse käyttääkään), niitä on mullakin kaksi kappaletta. Toisaalta, nämäkään suhteet eivät ole täydellisiä sielujensukulaisuus suhteita, vaan sisältävät silloin tällöin esiin pulpahtelevia konflikteja. Onko sellaista ystävyyttä edes olemassa, jossa näin ei olisi?
Kiitos muuten ihanista kirjoituksista, täältä saa aina hyvää mielenravintoa!
Täytyy munkin sanoa, että monista kirjoituksistasi tulee omat kokemukset mieleen, esimerkiksi tuosta tietyllä lailla ylemmyydentuntoisesta ulkopuolisuudesta ja muistojen keräilystä. Sinä vaan osaat omalta kohdaltasi kirjoittaa ne niin hyvin auki, että lukiessa sitä tajuaa jotain uutta itsestäänkin. Ja sehän on hyvän kirjallisuuden tunnusmerkkejä:)
VastaaPoistaKirjoittamassasi oli niin paljon tuttua, itsekin olen kokenut melkoisen muodonmuutoksen epäsosiaalisesta ja ulkopuolisuudentunteesta (puhumattakaan siitä ylemmyyden tunnosta)kärsivästä teinistä, välillä melkein liiankin sosiaalista ja hektistä elämää viettäväksi aikuiseksi. Näin aikuisena olen onnellinen monista erittäin hyvistä ystävistäni (niitä on useampi kyllä kuin kaksi) ja avoimuudestani, mutta olen myös huomannut tarvitsevani paljon enemmän omaa rauhaa ja yksin oleilua kuin monet muut...
VastaaPoistaNuoruuden erakkovaihe ehkä kuitenkin kasvatti sen verran itselliseksi ihmiseksi, että en koe olevani niin riippuvainen muista. Enkä myöskään odota ihmisiltä liian paljon, eri ihmisten kanssa kohtaa erilaisissa asioissa, mutta täysin sukulaissieluja ei voi olla, vaikka aika lähelle kuitenkin, ja se riittää. Eikä silloin tällöin esiin nouseva ulkopuolisuudentunne varmaan ikinä täysin jätä, mutta sen on oppinut hyväksymään osana omaa persoonaa.
Se on tavallaan aika veikeä ajatus, miten lähes kaikki ovat tunteneet vahvaa ulkopuolisuutta ja erityisyyttä. Että mitä ne ihmiset sitten ovat, jotka solahtavat kuin kala veteen kaikissa seuroissa. Erehdyin eilen katsomaan Big Brotheria (en ikinä katso sitä yleensä koska alan vahvasti epäillä ihmiskunnan olemassaolon oikeutusta silloin) ja oivalsin heti, että itse olisin vastaavassa tilanteessa se peiton alle käpertyvä itkeskelijä, enkä iloisesti minglaava seuranainen. Ylipäätään ajatus Big Brotheriin joutumisesta tuntui suunnilleen yhtä hirvittävältä kuin lapsuuden kesäleirit (vihasin luontoleiriä lukuun ottamatta kaikkia kesäleirejä syvästi ja jouduin niille aina).
VastaaPoistaTuo ikäjuttu on kans jännä, kun opiskelin, osa ihmisistä oli minua joskus viisikin vuotta nuorempia (itse olin about 25 silloin) ja ensin oli nihkeän vaikeaa suhtautua "teineihin". Sittemmin ikäjuttu hälveni ja nykyään sillä ei ole hitsinkään merkitystä, tämä on myös oman vanhenemisen hyviä puolia, ikäerot menettävät merkityksensä.
Sielunsisaruuteenkin mielestäni kuuluvat konfliktit, tai itse asiassa ainakin omat "sisareni" ovat myös niitä, joiden kanssa ehkä luontevimmin voi myös olla erimielinen. Minulla on onneksi monta rakasta ystävää, mutta useimpien kohdalla noudattaa kuitenkin tiettyä varovaisuutta ja ehkä jonkinlaista status quo:ta, joka on tavallaan hassua mutta ehkä leimallistakin tietyille suhteille. On myös tärkeää tajuta, että eri ihmisiltä saa/antaa eri juttuja, ettei vaadi kaikilta sellaista kaikenkattavaa henkistä bondausta. Olen tajunnut tämän vasta vähän aikaa sitten oikeastaan itse.
Itsellisyys on kyl hyvä juttu, pitää osata arvostaa omaa seuraansa. Ja ulkopuolisuuden tunne voi tietysti olla sellaista oman erityislaatuisuuden kokemusta, etenkin kun tajuaa, että hitsi, suurin osa varmaan tästäkin porukasta jossa tunnen ulkopuolisuutta, kokee sitä samaa tahoillaan.
Kiitos ystävällisistä ja ajatteluttavista kommenteista :)