tiistaina, elokuuta 14, 2007

Lemmestä ja sen hedelmistä

Olin viikonloppuna häissä Tammisaaressa. Juhlat pidettiin sulhasen suvun tiluksilla, paikka oli uskomaton. Kermanvalkea maakartano mäellä, merinäköala, hevosia ja lampaita, tallinylisille hahmoteltu juhlatila. Hirsikattoinen, pitkänomainen ex-heinävarasto sopi uuteen kutsumukseensa loistavasti, seiniin oli ripustettu öljylamppuja, ruiskukat ja päivänkakkarat koristivat pöytiä. Häissä oli mutkattoman maalainen ja samalla kuitenkin hienostunut tunnelma, hääpari sattuu olemaan sekä statukseltaan että ulkoiselta olemukseltaan varsin herraskainen. Erityisesti morsian vaaleansinisessä raakasilkkimekossaan ja helmissään hehkui sellaista viileän saavuttamatonta leidikauneutta jota ei edes osaa kadehtia, kunhan vain ihailee miten joku sitten osaakin olla niin puhtaan skandinaavinen ja hillitty. Pari siviilivihittiin ja kumpikin piti oman nimensä, molemmat seikkoja jotka saivat minut viihtymään häissä, tosin viihdyn häissä aina, mutta en aina voi estää pientä, vinoa hymyä kun muuten kirkossakäymätön pariskunta vannoo uskollisuutta Jumalan kasvojen alla ja kaunisniminen morsian muuttuu mulkkoseksi "koska se on tapana".

Vastanaineina saimme luonnollisesti osaksemme "noh, jokos on pullat uunissa"-painostusta, vaikka yritinkin hälventää odotukset mahdollisesta alkuraskaudesta (onhan häistämme jo yli kuukausi) tempomalla punaviiniä rivakasti (tämä kostautui sunnuntaina, jolloin makasin uikuttaen sängyssä ja luin Antikristan, joka huonoudessaan kyllä sopi raskassoutuiseen krapulapäivään). Vastailimme jälkikasvukysymyksiin mahdollisimman ympäripyöreästi, vaikka tavallaan koko kysely vitutti. Olen aina joskus fantasioinut mykistävästä vastauksesta tyyliin "syöpä on kärventänyt synnytyselimeni" tai "traumaattisesta lapsuudesta johtuen en kykene penetraatioon lainkaan" mutta kohteliaana ihmisenä alan selitellä jotain vasta-alkaneesta urasta (en oikeasti aio mihinkään uraputkeen, olen jo asettanut itselleni ylenemisrajan, katseltuani kuinka pitkää päivää AD:mme tekee, olen todennut ettei mikään palkka tai kunnia ole menetettyjen iltojen arvoista) ja halusta matkustella. Kaikkihan nuo ovat selkeitä tekosyitä, jos tosissamme haluaisimme lapsia, tekisimme niitä vaikka olisin työttömänä tai opiskelija. Vaikka hyvinvointivaltion alasajoa aina manailenkin, on Suomessa nähdäkseni mahdollisuus lisääntyä köyhänäkin, aikaisin poikineet ystäväni ovat olleet taloudellisesti melko tiukoilla, mutta pärjänneet kyllä. Lapsi ei tasapainoiseksi ja yhteiskunnan tuottavaksi jäseneksi kasvaakseen tarvitse tuhannen euron Emmaljunga-rattaita (kuulin viikonloppuna että merkkirattaat maksavat tuon verran, jeesus maria sentään) eikä välttämättä edes omaa huonetta.

Tuohon lapsiasiaan on aina yhtä hankalaa vastata. Olisi helpompaa, jos tietäisi aivan selkeästi, että ei aio hankkia lapsia, tosin silloinkin sen sanominen ääneen olisi luultavasti jotenkin kiusallista. Jotkut perheellistyneet tuntuvat ottavan vapaaehtoisen lapsettomuuden henkilökohtaisena loukkauksena ja heidän perhe-elämäntapansa aliarviointina. Mikä on sekä naurettavaa että aidosti todella pelottavaa ja liittyy joskus taannoin pohtimaani henkiseen kutistumiseen. Jos hyvin pro-vauva-henkilölle alkaa mutista epämääräisiä syitä työstä ja omasta ajasta, saattaa kuulla siekailemattoman "ei kuule kannattais sunkaan kauheasti enää lykätä, kello tikittää"-kehoituksen. Pidän oikeutenani ärsyyntyä tuollaisesta, vaikka en ärtymystäni sen kohteelle kykene näyttämäänkään.

Olen kyllä tässä vauva-asiassakin aika ambivalentti ja päättämätön. Jos L haluaisi lapsia todella kovasti ja propagoisi asian eteen, luultavasti taipuisin piankin ja innostuisinkin vauvantekohommiin. Olen jo kauan sitten tajunnut, ettei minulle tule tulemaan vauvakuumetta vaan lapsenteko tulee olemaan järkijuttu (sikäli kun nyt lisääntymistä voi JÄRJELLÄ perustella hirveästi). Olen viime aikoina mietiskellyt adoptiota, mutta samasta syystä, siksi, etten ole varsinaisesti lapsi-ihminen, en luultavasti ikinä jaksaisi nähdä sitä kohtuutonta ja epäoikeudenmukaiseltakin tuntuvaa odotuttamisprosessia, mikä adoptioon kuuluu. Ja sitäpaitsi, kuulemma adoptiolautakunnalle ei kannata esittää syyksi globaaleja ja eettisiä näkökohtia, vaan se oma, henkilökohtainen ja kaikennielevä lapsenkaipuu on paras perustelu. Enpä usko että lautakunta tykkäisi myöskään perustelusta "en halua kukkani repeävän neljään suuntaan" mikä on yhtenä adoptiota puoltavana näkökohtana käynyt myös mielessäni.

Oikeastaan olisin hirveän tyytyväinen jos voisin julistaa suoralta kädeltä, etten halua lapsia. Mutta en kuitenkaan jotenkin voi, olen nähnyt miten mielettömän onnellisia ihmiset ovat lastensa kanssa puuhaillessa, miten täydellisen kaunis lapsenkeho on, miten sukupolvien ketju täydentyy. Tapasin viikonloppuna myös maailman herttaisimman tummakiharaisen pikku oliivipojan, jonka herkeämätön nappisilmätuijotus ja tomera käsienläpytys hellyyttivät minut melkein visioimaan omaa pienokaista. Vaikka näillä geeneillä pitäisi tummakiharapään saadakseen todella adoptoida lapsi, omalle tulisi luultavasti outiheiskasmaisen vitivalkoinen hampputukka, joka sekin kyllä näyttäisi lapsella aika veikeältä.

Hääparille siteerattiin lukuisia Kahlil Gibran-sitaatteja. Vaikka Gibran on banalisoitu etenkin rakkauden kiteyttäjänä todella tehokkaasti, onnistuivat korvani poimimaan tunnetusta rakkausrunosta omaa rakkausideaaliani aika hyvin kuvaavan vertauksen: Ja seiskää yhdessä, mutta älkää liian lähekkäin. Sillä temppelin pylväät seisovat etäällä toisistaan. Eivätkä tammi ja sypressi kasva toistensa varjossa. Pohjimmiltani läheisriippuvaisena ihmisenä olen joutunut koulimaan itseäni tietoisesti itsenäiseen ja omilla jaloilla seisovaan suuntaan esimerkiksi näissä rakkausasioissa. Ensimmäisessä pitkässä parisuhteessani olin aika takertuva ja riippuvainen, muistan miten hajosin kun kumppani lähti kolmen yön Viron-reissulle tai ei tullut sovittuna kellonaikana kotiin (silloin ei ollut kännyköitä). Jotkut eksän kaverit pitivät minua pirttihirmuna, vaikka kyse ei ollut niinkään hallinnanhalusta vaan jostain atavistisesta hylkäämisenpelosta. Vaalin noita hylkäämispelkoja joskus edelleenkin, mutta parisuhteessa minusta on tullut varsin luottavainen, koska olen jotenkin perustavanlaatuisesti havainnut, että juuri väärä yhteenkasvaminen ja täydellinen riippuvaisuus toisesta aiheuttavat ennen pitkää parisuhteelle hallaa. Joskus tuntuu, että rakkauden määrän ja syvyyden mittana pidetään sitä, kuinka tiiviisti pariskunta viettää aikaa keskenään. Minulta on joskus juhlissa kysytty, olenko riidoissa mieheni kanssa kun en istu hänen vieressään koko iltaa. Olen vastannut kysymykseen toteamalla että olemme, kiitos vaan, seurustelleet viisi vuotta ja nukumme joka yö yhdessä, kyllä tässä kestää nyt hetkisen erossakin olla. Siksi on hauska kuulla arvovaltaisia sanoja rakkauden itsenäisyys-aspektista häissä, juhlissa joihin liitetään yleensä roppakaupalla pinkkejä hyytelökarkkeja ja "kahdesta on nyt tullut yksi"-hölinää.

Uskoin säätiedotusta ja laitoin päälleni tosi avonaisen hellepaidan. Nyt olen ihan kiusaantunut ja kiskon kaula-aukkoa ylöspäin ja kahvitauolla istun haaveellisesti käsi sydämellä (tissivaon päällä), kuten tietysti tuoreelle rouvalle sopiikin.

8 kommenttia:

  1. "syöpä on kärventänyt synnytyselimeni" tai "traumaattisesta lapsuudesta johtuen en kykene penetraatioon lainkaan"

    suosikkiverbalikkoni vauhdissa!!1 *rotflmao*

    VastaaPoista
  2. xiit! jos kävis hullusti, kai teet pikku leo-ellenille töppöset?

    VastaaPoista
  3. mun mielest paras verbaalihelmi oli:
    "en halua kukkani repeävän neljään suuntaan". Aion kyl ite käyttää tota, jos joku tulee utelemaan aionko tuottaa jälkeläisiä ;)

    VastaaPoista
  4. Voit vain kuvitella kuinka paljon mullekin tulee noita jälkeläiskyselyitä nyt kun siskoni sai lapsen. Voi tsiisus. Onhan sen tyttövauva aivan ihanainen ja olen häneen varauksetta rakastunut, mutta en koe mitään kuumeoireilua itsessäni. Huomaan vastaavani kyselyihin, kuten sinä tuossa postauksessasi jo mainitsit "Opiskelut ja sillä tavalla....kröhöm..."

    Yhdelle matamille kyllä kerran taisin vastata vihapäissäni vauvakuumekyselyyn, että "EI ole kuumetta." Mitään muuta en sanonut ja kyllä tädin naama venähti hippusen. Hihhhihihhii! :D

    VastaaPoista
  5. Meillä on adoptiohomma jollain alkeellisella tasolla käynnissä. Jonkun aikaa epäilin että olikos nyt huono juttu kertoa se suvulle (ja netissä...), mutta kun pari kuukautta jaksoi kertoa että "ei se ole edistynyt, se on kato vuosien juttu", on vähitellen loppuneet noi kyselyt (ja vaimon mahan mittailu). Ja monet ei kysy edes sitä usein mietittyä "ettexte sitte saa omaa" kun tää globaalivastuullisuushörhöilyleima on joskus isketty naamaan. Eli ei tarvi alkaa reflaan henkilökohtaisia kahvipöydässä.

    Niin tosiaan, Hillan kautta osuin tänne joskus ja vaikutit nopeasti tutulta, muttei ole kai vielä tullut kavallettua että luen satunnaisesti...

    VastaaPoista
  6. Panu V, no moi, pieni blogistaania! Muistan kyllä sut Jyväskylästä, esimerkiksi anarkosymposiumista :D

    On joskus käynyt mielessä, mitä sellainen perhe kelaa, joka on ensin vuosikaudet käynyt lapsettomuushoidoissa ja sitten käynnistänyt adoptioprosessin johon siihenkin kuluu vuosia. Että on se varmaan sekä surullista että äärettömän turhauttavaa. En kyllä tunne proseduureja tarpeeksi hyvin, että osaisin sanoa, voisiko adoptiota jotenkin nopeuttaa/helpottaa?

    VastaaPoista
  7. Helpottavaa huomata, että joku noin selkeäjärkinen on lapsiasiassa yhtä surrurpäinen ;)

    VastaaPoista
  8. Selkeäjärkisyyteni on aika vuoristorataa, etenkin tosi isoissa asioissa :)

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!