Maani myyny

Outo suru hyökkää kimppuun aamusta. Vaikka aurinko paistaa, musta sumu tulee mereltä. Luen blogeja ja alan hävetä omaa, omahyväisen sarkastista raportointi-bloggaustani. Luettelen täällä kivoja ja mukavia jutskia ja kerron menneisyydestäni valittuja paloja ja hehkutan väliin, kuinka ihanaa kaikki on. Huomaan jatkuvasti sortuvani samaan ajatusmalliin kuin aina ennenkin, "ajatella Lupiinia vuosi tai kaksi vuotta sitten, olipa silloin paskaa, mutta nyt elän elämäni parasta aikaa." Niin elänkin, kaikki asiat ovat hyvin, miksi siis tärvelen muistojani vähättelemällä menneisyyttäni? Olin vuosi sitten työtön ja siitä äärimmäisen ahdistunut, mutta elämässä oli hyviäkin hetkiä eikä koko elämäni ollut monoliittinen paskakimpale, kuten sitä nyt tapaan katsoa. Tähän onnellisuutta hampaat irvessä-paskaan kuuluu näköjään sekin, että olen deletoinut blogistani ne kaksi kaikkein depressiivisintä kirjoitusta. Mikä on aivan naurettavaa, enhän itse edes usko mihinkään kaikenkattavaan onnenvirtaan, josta poikkeaminen olisi kauhea isku omalle minälle. En ylipäätään halua vastata kysymykseen "oletko onnellinen", etenkin jos minulta odotetaan ehdotonta vastausta "no tottahan toki". Olen onnellinen päivittäin, mutta lähes päivittäin myös surullinen, vihainen, kyyninen, pettynyt itseeni, armoton. En näe mielekkäänä tavoitella jotain nautamaista muumimamma-hymistely-onnea. Maailma on paha paikka ja ihmiset susia toisilleen, katsokaa vaikka mitä tapahtuu Venäjällä. Vaikka on sekin naurettavaa, että kieltäytyy olemasta onnellinen, koska maailmassa on niin paljon kärsimystä. En usko olevan esimerkiksi maailmanparantamisen kannalta kovin hedelmällistä olla jatkuvasti masentunut ja tuhoa aavisteleva.

Samalla kun elämäni muuttui normatiivisin mittarein hyväksi elämäksi (eli sain työpaikan, joka ei edustanut minulle pelkkää rahanansaintaa vaan myös sosiaalista hyväksyttävyyttä, kelpaavuutta vanhempien silmissä ja epävarmuuden katoamista) olen ilmeisesti pitänyt velvollisuutenani kirjoittaa blogissani lähinnä iloisista asioista, angstini ovat korkeintaan käsitelleet omaa juoruämmyyttäni tai sitä, miten ihmiset tupeksivat ruuhkametroissa. Kadehdin ja ihailen esimerkiksi Sirenin rohkeutta kirjoittaa syömisen vaikeudesta, asia on omassakin elämässäni päivittäin läsnä mutta en enää jotenkin uskalla kirjoittaa siitä, jotenkin tuntuu, että kaikki olettivat että ongelma katoaa sillä, että sanon sen ääneen, minäkin kuvittelin niin, ja huomaan olevani äärimmäisen neuroottinen myös sen suhteen, etten vain anna kellekään mahdollisuutta sosiaalipornoon. Huumorintajuni saattaa syömishäiriöistä keskustellessa katketa täysin yllättäen ja olen myös luonnollisesti hyvin paranoidi ja kyräilevä. Ja sitten toisaalta, en oikein haluaisi kategorisoida itseäni mihinkään häiriöön, koska se tuntuisi toisaalta sekä vastuunsiirrolta että oman itsekurin puutteen glorifioimiselta sairauden nimellä. Ja mikä hemmetti itse asiassa siinäkin on, että kaikesta pitää leipoja jotain maailmanluokan issueita? Työni ei ole niin haastavaa ettenkö voisi päivittäin käydä tätäkin pingis-ottelua pääni sisällä, enkä kuitenkaan oikein etene mihinkään lopputulokseen. Haluaisin kyllä mennä terapiaan, taidan jo kuulua siihen sukupolveen jolle terapiassakäynti ei ole häpeä (vaan pikemminkin meriitti, olenhan niin Älykäs, että Kärsin enkä lallattele menemään päivästä toiseen, toisin kuin Tyhmät ihmiset) mutta en oikeastaan vieläkään jaksa tehdä asian eteen mitään, kun elämäni nyt kuitenkin on ihan sairaan hyvääkin. Vaikka toisaalta, ehkä juuri siksi, että minulla menee nyt "liian hyvin" (olen yllättänyt itseni tästä ajatuksesta useammankin kerran, että nyt kaikki on liian hyvää elikkä kohta kaikki sortuu) ja että kanavoin tätä liianhyvinmenemistä esimerkiksi järjettömiin sairauspelkoihin (Berliinissä heräsin useampana yönä vakuuttuneena siitä, että olen sokeutunut tai halvaantunut) enkä meinaa saada unta koska uskon saavani aivoverenvuodon yöllä. Ja että kun L sekaantuu sanoissaan tai Nassu valittelee päänsärkyä, alan epäillä että heillä on aivokasvain.

Totuusleikissä Lumis sanoi, että olen liian armoton itselleni. Tavallaan se on ihan totta, mutta toisaalta ajattelen aivan päinvastoin, että olen itselleni aivan liian salliva enkä vaadi itseltäni tarpeeksi. Jos OIKEASTI katsoisin itseäni silmiin, minun pitäisi olla vielä paljon armottomampi. En taatusti ole hyvä näin, olen keskinkertainen, moraaliton, falski ja laiska. Keskinkertaisuus on toisaalta kai ihan hyvä juttu, en osaa edes vakavissani masentua koska olen siihen liian pöljä ja tyytyvä.

Oikeasti tämä angsti johtuu pitkälti siitä, että pelkään irrationaalisesti, ettei kukaan tule synttäreilleni. Elän tämän tyhmän vatkauksen kanssa aina, kun bilekutsut on lähetetty. Ehdin jo ärähtää yhdelle ystävälleni, joka valitteli menevänsä osaksi iltaa jonkun tutun hääbileisiin (ai mielummin ku mun synttäreille!!) vaikka tiedän hänen olevan suorastaan maanisen bilehain, joka ei ikinä ole koko iltaa samassa paikassa vaan sukkuloi supersosiaalisena eri bileissä. Juhlissa jotenkin kiteytyy se lapsuuteen pohjaava hylättyyden pelko, aina muistaa sen Kallion lukion kirjalisen ilmaisun tunnilla ääneen luetun tositarinan tytöstä, jonka synttäreille ei tullut ketään. Pöytä oli katettu kukkuroilleen herkkuja ja jokaisen lautasella oli pieni vastalahja, eikä kukaan tullut. Olen aina ennen bileitä se pikkutyttö ja Fucking Åmalin Agnes. Ja silti, synttäribileeni ovat aina olleet hauskoja ja ihmisiä on riittänyt, vaikka olenkin etukäteen ahdistunut ja säälitellyt itseäni. Olen näihin bileisiin kutsunut myös vähän tuntemattomampia ihmisiä ja jotenkin tunteen tasolla pelkään ylittäneeni valtuuteni, röyhkeä tulokas yrittää mukamas bondata jonkun tiiviin ystäväpiirin kanssa tajuamatta että niitä ei kiinnosta. Hassua, miten sitä elää jossain mielessä vieläkin ala-asteen pihalla, jännittäen ja tulkiten sosiaalisia kuvioita, peläten tunkeilevansa. Ja kuinka epäcoolilta näiden ajatusten kirjoittaminen tuntuukaan! Oikeastihan pitäisi olla niin itseriittoinen, ettei tarvitse muiden hyväksyntää vaan kulkee tukka leiskuen omia polkujaan. Vaikka olen kyllä huomannut, että nämä tukanleiskauttelijat kaipaavat hyväksyntää hekin, ja että olemme kaikki samalla sosiaalisen epävarmuuden pelikentällä, ja että viileys ja pidättyvyys on usein silkkaa pelkoa, kuten myös mekastava äänekkyys ja porukanviihdyttäminen.

Argh. Olen lievässä krapulassa eilisen 500 kiloa lihaa-keikan jäljiltä, maha kärvistelee kahvista ja sitä rataa. Angstini on siis myös kemiallista. Voisin ehkä mennä syömään lautasmallin mukaan ja ajatella kivoja juttuja, kuten häihin ostettavaa omenapuuta ja sitä, minkä käsityön alottaisin.