Luksuriaa

Olin tänään pihatalkoissa. Pidän kauheasti talkoista, siitä, että kivat ihmiset tekevät ruumiillista työtä jonkun yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Itse kaivoin koko päivän muhevaa, mustanpunaista, valkoisten juurien kansoittamaa multaa ja kärräsin sitä toiseen paikkaan. Sade alkoi juuri sopivasti, kun kaikki alkoivat väsyä, mutta kollektiivinen stahanovilainen työmoraali ei antanut periksi. Luonnonvoimat ohjasivat joukon sopivasti lepotilanteeseen, grillaamaan maissia ja lämmittelemään takan ääreen.

Kyse oli L:n serkun hulppean uuden kodin pihan kuntoonlaittamisesta. Itse koti on todella fancy porealtaineen ja kustomoituine pohjapiirroksineen. Sauna oli paitsi digitaalisesti moderoitu sähkösauna, myös hyvät löylyt antava. Käyn aika usein Itiksen uimahallin porealtaassa, mutta oli kyllä vähän luksuksempaa käydä sukulähipiirin naisten kera omakotitalon itse säädettävässä porealtaassa (!!).

Kun muutimme tänne Puutarhakaupunkiin, minulle äärimmäistä luksusta edusti keittiö, johon mahtuu kaksi ihmistä ilman tönimistä (tai no, 50-luvun kuosissa oleva keittiö on itse asiassa työtehoseura-standardeilla aika epäkäytännöllinen, tönimistä tulee kun kaksi haluaa pilkkoa jotain samaan aikaan, ja kokkaus on pitkälti juuri..pilkkomista). RAKASTAN keittiötämme. Tiedän, että kun kotiamme kohtaa massiivinen putkiremontti jonka seurauksena me haihdumme lopullisesti, myös auringonkeltaiset vanerikaapinovet saavat lähteä keittiöiden hautausmaalle. Olen aina haaveillut keltaisesta keittiöstä (lieköhän syynä lapsuudenmuistoni 70-luvun elementtiomakotitalomme räikeänkeltaisista laminaattikaapinovista, jotka jo 80-luvulla vaihdettiin neutraalin valkoisiin) ja osasyy, miksi rakastuin kotiimme, oli juuri pohjoisikkunasta huolimatta ikuista aurinkoa säteilevä keittiö. Toinen syy oli pistaasinvihreä kylpyamme ja kolmas 50-luvun taloon suorastaan luonnottoman tilava parveke.

Josta pääsenkin luontevasti itse aiheeseeni, eli ns luksuriaan. Luksus ja snobismi edusti minulle hyvin pitkään paitsi ällöä juppeilua, myös porvarillista hapatusta, olihan teininä anarkisti ja kaikkea. Vanhemmillani on ystäväpariskunta, joka harrastaa viinejä. Muistan vielä parikymppisenä julistaneeni kuinka ÄLLÖÄ on maistella viinejä, kun maailmassa kuolee ihmisiä janoon, saatana! Myöhemmin olen alkanut pohtia luksuksen käsitettä uudelta kannalta. Ylipäätään tavallisen kuluttajan mahdollisuudet luksukseen ovat kasvaneet huimasti jo ihan kymmenenkin vuoden ajalla (kuulin fetasta ekan kerran lukiossa, nykyään varmasti Lievestuoreellakin tiedetään mitä se on). Pelkästään kotimaisia ruukkusalaatteja on tunnelin S-marketissakin ainakin neljää laatua. Puhumattakaan feta- tai mozzarellavalikoimista. Sinällään kehityskulku herättää paljonkin ajatuksia; kuten yksi lemppariajattelijoistani Jukka Relander (joka on btw myös aika hot) sanoo: "Tänä päivänä vapauden käsite tarkoittaa vapautta valita sadasta eri tuontiolutmerkistä mieleisensä." Lainaus on napattu Attacin perustamiskokouksesta ja aivojeni läpi suodattunut, alkuperäinen sanamuoto oli varmasti ihan erilainen.

Mutta kuitenkin, olen alkanut tavallaan sympata tietynlaista "snobismia". Esimerkiksi ruokaan liittyvä valikoivuus ja laaduntarkkailu liittyy hyvinkin läheisesti omaan elämääni esimerkiksi luomutuotteiden suhteen. Yksin asuessani ostin luomua varsin satunnaisesti lähinnä rahasyistä. Nykyään pyrimme L:n kanssa hankkimaan etenkin maitotuotteet luomuna (olisihan epäloogista kasvissyöjänä supportata lehmien koneellistamista). Tahdonvoima ei riitä veganismiin, pidämme liikaa homiksesta ja parmesaanista (tajusin vasta yhteen muuttaessa, että sitä parmesaania saa muunakin kuin siroteltavana). L polttaa sikareita. Harvakseltaan. Sikarimeininkiin kuuluvat humidori, sikarileikkuri ja vastaavat oheistuotteet. Kerran viikossa poltettu, havannalainen sikari ei tue Philip Morrisia, ei tuhoa keuhkoja ja tuo rahaa taloussaaarron kurjistamalle Kuuballe (joka on toki diktatuuri, mutta siitä toiste enemmän).

Luksuriaan ja snobismiin voi parhaimmillaan liittyä lähialuetuotannon tukemista, pienpalveluiden käyttämistä ja KOHTUULLISUUTTA. Kohtuullisuus (liittyyköhän kys. sanan etymologia jotenkin kohtuun, tiedä häntä) on näinä automarkettien, jättimegapakkaustan ja perheostoskärryjen aikana äärimmäisen varteenotettava vaihtoehto. Mieluummin kahdensyötävä lähellä kasvatettu ja leivottu täysjyväleipä kuin gigapötkylä vehnäpaahtista, joka ei pahene vaikka yrittäisi. Mieluummin kaksi käsintehtyä väkevänmakuista kauniinmuotoista suklaakonvehtia kuin levyllinen maitolällymarabouta. Jälkimmäisen kun vielä julistamisen lisäksi sisäistäisin osaksi elämääni niin yes ;)

Olen muuten talkoiden jälkeen juonut parikin lasia viiniä, tekstin mahdollinen hyppelehtivyys selittyy sillä. Toteutan parhaillaan iäistä lievässä humalassa-avomies nukkuu-kirjoittelen omiani-kolmiyhteyttä, johon kuuluvat olennaisena osana korvakuulokkeista kuunnellut työväenlaulut. Nyt kuuntelen Marja-Leena Mikkolan lauluja, joita ei voi oikeastaan niputtaa työväenlaulujen kastiin. Ehkä on parempi, että ajoitan laajan työväenlauluanalyysini seuraavaan cavabloggaukseeni, mutta kuunnelkaa, rakkaat lukijat TYTTÖ JA TANSSIVA KARHU. Sen sanat koskettavat täysin poliittisesta kannasta riippumatta. (googletin hakusanoilla dancing bear tehdäkseni jonkun hienon photoshoppauksen aiheesta, mutta kuvahaun tulokset aiheuttivat liikaa kyyneliä tehdäkseni yhtään mitään, kuonokoppaisia karhuja ja sellaista sydäntäraastavaa).