tiistaina, toukokuuta 16, 2006

Tuomenkukkia Tallinnassa


Olimme tänään äidin kanssa Tallinnassa. Hyödynsimme ilmais- (12 euroa satamamaksua plus kaffet ja punkut ja muut tykötarpeet) risteilyn viime hetkellä. Aikaa oli vain kolme tuntia, luonnottoman vähän oikein yhtään mihinkään. Jätimme Kumun suosiolla väliin (ehtiihän sen kesemmällä) ja keskityimme vanhan kaupungin fiilistelyyn ja surrealistisen keramiikan ihasteluun. Kyseisen toiminnon johdosta päätin aloittaa syksyllä keramiikan työväenopistossa. Avosuvusta löytyy oma uunikin, jee. Olen muovaillut savea opiskelujen puitteissa ja nuorempana maanmainiossa Porvoon Taidekoulussa, mutta pari viimeistä vuotta olen kolmiulotteisen taiteilun suhteen keskittynyt lähinnä paperimassaan. Mitä muotokielen ja ilmaisun rikkauksiin tulee, ei ole saven voittanutta.

Muistelimme about tasan 17 vuotta sitten tapahtunutta luokkaretkeämme Neuvosto-Viroon. Musaluokkamme teki YYA-henkisen laulumatkan Viljandiin, Porvoon ystävyyskaupunkiin. Luokkatoimikunta-aktiivina äitini oli reissulla mukana, tosin eri perheessä majoitettuna (olisi ollut nolosta nolointa asua äidin kanssa samassa huushollissa 11-vuotiaana). Aikuiset ryyppäsivät erilaisissa ystävyyden ja veljeskansojen nimeen vannovissa iltariekkujaisissa ja kärvistelivät päivät särkisilmäisinä, juopahtava muusikko-opettajamme etunenässä. Viljandin ympäristö oli täynnä sikatiloja (hajukin sen paljasti), mutta paikallisten sanojen mukaan lihat lähetettiin Leningradiin ja päät ja sorkat jäivät Viroon. Ruoka oli luvalla sanoen paskaa, ja kitisimme siitä muistaakseni aika taajaan, kuten kunnon hyvinvointivaltio-nousukausikakaroiden kuuluikin.

Muistan, kuinka nolostuttavaa oli antaa majoittajaperheelle terveyssiteitä ja vessapaperirullia (ystäväni P:n vapaamielinen äiti varusti hänet myös lahjakortsupakkauksilla), joita koulumme lahjoituslistassa mainostettiin hyvinä tuliaisina. (Itselläni sattui olemaan tuolla matkalla yhdet ekoista kuukautisistani, joka oli todella traumaattista, meinasin saada typeryyksissäni yhden vessankin tukkoon vetämällä siteen alas pöntöstä). Ystävyyskoulun vessapaperi oli revittyä Pravdaa. Näin jälkeenpäin ymmärsin, että vaikka sanomalehtipaperi epäilemättä hiersi peppua, oli Neuvostoliiton Viralliseen Totuudentorveen pyyhkiminen varmasti monellekin virolaiselle tavallaan hyvinkin terapeuttista.

Viro on monella tapaa hyvin kiehtova maa. Jo pelkkä kielen yhteneväisyys (näitä suomalais-ugrilaisia kieliä kun ei ole turhan montaa) luo mielessäni jonkinlaista bondausta. Vaikka Viro on lähellä Suomea, luonto on ainakin jossain määrin erilainen kuin täällä. Kevät on aina askeleen edellä. Näkyvää peruskalliota ei ole, saarien rannat ovat kultaista hiekkaa (itse preferoin kalliorantaa, mutta onhan hiekka kovin kaunista). Rakennuskanta on täysin erilaista. Reissasimme viitisen vuotta sitten O:n kanssa Virossa ympäriinsä bussilla ja junalla ja ihastelimme Viron alkuperäistä maaseutua. Kalkittuja, olkikattoisia maataloja, lehtometsiä, lypsäviä mummoja, pitsihuviloita. Monet sanovat, että vasta Tallinnasta poistuttaessa näkee oikean Viron. Omien kokemusteni pohjalta allekirjoitan väitteen. Tartossa monia puutaloja, kokonaisia kaupunginosia lämmitettiin pelkästään puulla. Osa talosta oli palanut, toista päätä asuttiin. Koristeelliset puutalot oli maalattu hulvattomilla väreillä: violetilla, pinkillä, mintunvihreällä. Erään kadun nimi oli Herne. Tartossa oli myös panimo, joka levitti muhevaa maltaantuoksua ympäristöönsä.

Samalla vironkiertoreissulla O:n kanssa kävimme myös Viljandissa, Viljandi revisited. Yövyimme hostellissa, joka oli entinen koulu. Koska oli off-season (elokuun loppupuoli), saimme entisen opettajanhuoneen. Mesta oli jokseenkin hulppea sohvaryhmineen, järvinäkymineen ja välimerenturkoosine retrovessoineen (pistäisin kuvankin jos olisi skanneri tuossa vieressä). Tunnistin kaupungista monta paikkaa, kuten Viljandi muusikakoolin, jossa soitimme edellisellä matkalla ex tempore neuvosto-elektroa sähköuruilla ja muilla kilkuttimilla. Keskiaikaiset linnanrauniot olivat paikallaan, samoin Jugend-puutalot, tosin haalistuneina. Linja-autoasemalle oli pykätty pakollinen pilvenpiirtäjä, joka sopi aivan legendaarisen huonosti pittoreskiin ympäristöönsä.

Koska maailmankatsomukseni on vasemmisto-humanistinen ja koska vielä tykkään työväenlauluista, joku valopää on joskus keksinyt syyllistää minua NEUVOSTOLIITON IHANNOIMISESTA. Vaikka en ole ottanut kovinkaan itseeni moista hölinää, kuvastaa se ainakin sanojan näkemyksiä. Ymmärtääkseni Suomessa monikin vasemmistolaiseksi tunnustautuva on joutunut tilanteessa jos toisessakin julistamaan, ettei kannata Neuvostoliittoa, valtiokapitalismia, diktatuuria jne. Tosin tämä meininki on ollut vähentymään päin, mitä pidempi aika tulee Suuren ja Mahtavan kollapsista. Ex-taistolaisia lyödään toki edelleen kuin vierasta possua, ja ennen Sinisalon ohella Marxilais-Leninismin nimeen vannoneet viisikymppiset tilittävät traumojaan mediassa ja kertovat olevansa harhaanjohdettuja. Taistolaisuus oli monella tapaa vastenmielinen, keskusjohtoinen, diktatorinen ja uskontoa muistuttava liike. Sitä ei kuitenkaan pidä niputtaa kaikkeen vasemmistolaiseen/radikaaliin liikehdintään 60-70-luvuilla. Itse uskon, että alun perin monella "vasemmistolaisen herätyksen" saaneella opiskelijanuorella oli kyse globaalien epäoikeudenmukaisuuksien ja vääryyksien tiedostamisesta, ja tarpeesta toimia niiden poistamiseksi. Silloin tätä tarvetta tuki juuri vasemmistoliikehdintä, kymmenen-parikymmentä vuotta myöhemmin vihreä liike, sittemmin eläinoikeusliike/globalisaatiokritiikki/prekariaattimeininki. (Hitsiläinen sentään, voisin kirjoittaa tästä asiasta vaikka millä mitalla, mutta ehkä armahdan lukijoita ja jatkan seuraavassa tai sitä seuraavassa postauksessa).

Loppukaneetti: paitsi työväenlauluista, tykkään myös isänmaallisista lauluista. Kaikki missä on paatosta ja tunnetta (oli kyseessä vaikka Ultra Bra) saa sydämeni hypähtämään ja parhaimmillaan silmäni kostumaan. "Salamoina se tuntehet saa palamaan", kuten Cajanderin&Sibeliuksen Isänmaa-biisissä sanotaan. (Se on lemppari-patrioottibiisini, lempparityövenlauluani en ala edes nimeämään, niitä on liian monta).

7 kommenttia:

  1. Ja Pärnussa oli tuplasateenkaari.

    Se oli kyllä yksi ihanimmista reissuista... Eritoten nautin siitä, kun heitin sua voileivällä ;)

    VastaaPoista
  2. JUMALAVITA, nasse, siinä meni hyvä voileipä hukkaan. Muistelin äidille tänään sitä, kun ostettiin älyhyvää hapankaalia, joka sittemmin paljasti sisältävänsä LAARDIA ja oli tarkoitettu johonkin sikasisälmysruokasylttyyn. Tällä kertaa pitäydyin rooibosissa ja lakritsinjuurissa, niissä ei pitäisi olla epävegetaarisia ylläreitä :P

    VastaaPoista
  3. Niin, ja Pärnussa oli myös Pärnun pyörivä koira :) Onkohan se jo tehnyt tähän mennessä kuuhun asti näkyvän juoksu-uran pihallensa? Pärnussa asuttiin siinä ihanassa kotimajoituksessa, vihreäsilkkisessä kukkahuoneessa, kaaleja kasvattavan emännän kielimuurisessa mutta sitäkin empaattisemmassa huomassa!

    VastaaPoista
  4. Ah, Virossa on tosiaan ihanaa matkustella. SUosittelen lämpimästi myös rakukeramiikkakurssille tunkemista, se vasta jotakin on. SInne on aina kova tunku, mutta on se sen jonottamisen arvoista, se!

    VastaaPoista
  5. eih kuolen nauruun :)

    ois tosi kivaa lähteä viroon pyöräretkelle.. tai ratsastus.

    se maaseutu on kaunista kaunista..

    hei mäkin haluaisin keramiikkakurssille.. ellen hilpaise ulkomaille töihin.. irlannissa esim. vois olla mahiksia!

    VastaaPoista
  6. Juu, olen kuullut kanssa, että raku-kursseille (vissiin usein sellaisia lyhyitä intensiivikursseja) on kauhea tunku, mutta ovat sen arvoisia. Olisi hienoa päästä! Keramiikan teossa jotenkin aivan erityisen kiehtovaa on se, ettei koskaan voi olla täysin varma lopputuloksesta (ja yleensä se on aina yllättävällä ja odottamattomalla tavalla hieno.)

    VastaaPoista
  7. Sikasisälmysruokasyltty=sian syömä osin sulanut kaali. Eikä siitä voileivästä menny ku se vika pala, joka tosin oli herkullisin. Muistan sen hetken edelleen tosi tarkasti - miten katsoin sitä herkullista leipää ja sua, ja punnitsin vaihtoehtoja mielessäni...

    Ja sit nauroin Brigdet Jonesille niin, että meinasin tippua penkiltä.

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!