Paikkojen katsomisesta ja rakastamisesta

Tänään oli puhetta siitä, miten paikkoja katsotaan. Eräs Lontoossa asuva ystäväni kertoi voivansa lähteä kävelemään periaatteessa mihin tahansa nykyisessä kotikaupungissaan tuntematta ketään, poiketa itselle uuteen pubiin, nähdä ihmisiä joita ei ole koskaan nähnyt eikä koskaan tule enää näkemään. Tunnistin tilanteen viehätyksen. Porvoossa asuessani kartoitin joka ikisen kaupungin kadun, etenkin toki vanhan kaupungin, mutta myös oman lähiöni liitokset. Vietin oikeastaan pre-kallionlukio-teini-ikäni lähinnä polkupyörän selässä, silmät ja sydän valppaana kaikelle kauniille ja uudelle. Kauneutta Porvoossa oli kyllin, mutta uutuus katosi.

Juuri ennen kun sain tietää päässeeni Kallion lukioon (joka on ehkä edelleen elämäni suurimpia suunnanmäärittäjä) olin kaksi viikkoa Laajasalossa teatterikesälukiossa. Ennen kun bondasin paremmin muiden leiriläisten kanssa (mikä tapahtui varsin nopeasti, kuten viisitoistavuotiaana on tapana) lähdin joka ilta metrolla kantakaupunkiin fiilistelemään. En tuntenut Helsinkiä kovinkaan hyvin, kävelin Punavuoressa, Eirassa, Hietalahdessa ja Kalliossa haistellen Helsingin tuulia. Saatoin poiketa kahvilaan ja nauttia suunnattomasti siitä, että olin tuntematon, enkä se hameisiin pukeutuva friikki, joka luulee itsestään liikoja. (Toki luulin itsestäni varmasti liikoja, mutta en pidä sitä pahana asiana, juuri se luulo pelasti minut pikkukaupungin ahtaudesta).

Maailmanpyöräkaupungin keskipiste oli Kallio. Se edusti minulle ihanaa, työläisromantiikalla ja funkis-taloilla kuorrutettua villin ja vapaan meiningin tyyssijaa. Näin paikasta taistelulaulujen ja auringonpaisteen täyteisiä unia. Kallion lukioon pääsy oli minulle todellinen pakkomielle, joka onneksi toteutui.

Muutin jo ensimmäisellä luokalla Helsinkiin, opiskelijasoluun, josta ajauduin nopeasti avoliittoon silloisen poikaystäväni kanssa. Asuimme ensin vuoden Hermannissa, joka edusti minulle jonkin laista esi-Kalliota, ja sitten itse Kalliossa, kouluni takana. Siitä alkoi yhdeksän vuotta kestänyt, hyvin konkreettinen rakkaussuhteeni Kallioon. Ihmisrakkaussuhde kariutui jossain vaiheessa, mutta suotuisien olosuhteiden ansiosta jäin samaan asuntoon moneksi vuodeksi. Kotini oli Kallion hurmaavimmilla kulmilla, Torkkelinmäen kupeessa, vihreässä funkis-talossa, jonka koko asumisaikani mielsin valtamerilaivaksi. Valtamerilaivani hyteissä oli korkeat katot, suuret ikkunat ja paljon valoa. Ikkunalaudat olivat peffanmentävät, tosin tapani mukaan kuorrutin ne kasveilla ja kivoilla keramiikkajutuilla (mutta aina ikkunanpesuvimman iskiessä otin kaikki irti ikkunalaudalla istumisesta).

Rakastin, rakastan Kalliokotiani aina. Minulla oli jo siellä asuessani vahva tietoisuus, että tämä tulee olemaan ainoa täysin Minun näköiseni koti. Aavistelin, että kukaan mies ei tule sietämään tekotimanteilla vuorattuja pinkkejä paperimassapeilejä, ja osuin kyllä uumoilussani oikeaan :)

Yhteenmuuttomme L:n kanssa tapahtui hitaasti, remontin kautta. Alkuun tarkoituksemme oli muuttaa kantakaupunkiin, mutta olosuhteiden pakosta/myötävaikutuksella muutimme sukukätevään asuntoon Tapiolaan. Remontoimme nykyistä kotiamme puolisen vuotta. Olin itse hyvinkin aktiivinen yhteenmuuton kannattaja, mutta koko syksyn kestäneen remontin ajan sydämeni valutteli silloin tällöin pisaran jos toisenkin sen tiedon takia, että joudun lähtemään paikasta, joa on yhdekäsn vuotta ollut kotini. O:n kanssa itkimme useammatkin kunnon itkut ja irtautumisriitit A-kadun keitaasta.

Kun vuoden 2005 alussa muutin, mieli oli matalalla. Kadutti ja ahdisti, vaikka toisaalta tiesin, että tämä on väistämätöntä. Yritin piristää itseäni ajatuksella, että muutan yhteen Elämäni Miehen kanssa, avoliittoon, loppuelämän kumppanuuteen. Alun perin inhosin makuuhuoneemme ikkunoista näkyviä kuusia. Rinnastin ne synkkyyteen ja kuolemaan, hautausmaatunnelmaan. Ikävöin vanhaa kotiani kuin menetettyä ihmistä tai eläintä. (Tänään kun tapasin pitkästä aikaa kuusenruusuja, ihmettelen, miten ikinä olen voinut ajatella kuusen liittyvän kuolemaan, sehän on satapäin täynnä ruusunpunaista ja keltaista uutta elämää!) Kipu kuitenkin laantui. Tajusin, että vaikka minä olen täällä, Kallio ei mene minnekään. Voin edelleen mennä kirjastoon, höpöttämään O:n kanssa Karhupuistoon, rauhoittumaan Torkkelinpuistoon, ihastelemaan osmyn pitsiliinoja, juomaan lasillisen vanhaan kantabaariin, syömään hyvää kasvisruokaa suosimaani ravintolaan.

Vanhassa kodissani asuu nuori pariskunta. Olen ihan varma, että he rakastavat myös eteläikkunan urbaania peltikattomaisemaa ja pohjoisikkunan torkkelimaisemaa. Se riittää.