Napit ja avioliitto

Sain toissapäivänä kutsun ystävieni S:n ja K:n 10-vuotishääbileisiin. Tuntuu aivan uskomattomalta, että siitä on tosiaan niin kauan! Kutsun kuvassa oli koko perhe iloisena ja nauravana. Kun viime kesänä tapasin näiden ystävien vanhemman lapsen, hämmästyin tyypilliseen "oletpas sinä kasvanut"-tätitapaan. Taaperosta oli tullut kaunis ja omanarvontuntoinen yhdeksänvuotias keijutyttö. Häät, joita vietettiin kymmenen vuotta sitten, pidettiin maaseudulla palokunnantalolla. Siellä oli paljon iloisia kanssahippejä, ruokaa ja juomaa, nuotio ja villi koiranputki-niittyleinikkipelto. Häiden jälkeen S kutsui minut luokseen auttamaan myöhässä valmistuneen hääviinin tuhoamisessa "ennen kuin se menee pahaksi". Joimme sitä kahteen tyttöön niin paljon kuin upposi, mikä oli melko paljon, olimmehan 18-vuotiaita. Parin päivän päästä S soitti minulle kysyen, jatkuuko krapulani vielä. Kerroin, että ei, kyllä se yhden päivän vaan kesti, kuten aina. Myöhemmin selvisi, että S:n tapauksessa oli kyse raskauspahoinvoinnista. S ei kuitenkaan huolestunut liikoja, alkuraskauden aikana varmasti monellekin käy vastaavanlaista, ettei tajua heti huolehtia elämäntavoista, kun ollaan asennoiduttu "tulee jos on tullakseen"-meiningillä. Tyttö ilmaantui, kuten tapana on, seuraavana keväänä, toivottuna ja täydellisenä.

Tämä avioliittoasia alkaa itsenikin kohdalla olla pikku hiljaa ajankohtainen. Varasin nimittäin meille alustavasti hääpaikan. Tuntuu tavallaan aika kummalliselta alkaa suunnitella jotain, joka tapahtuu vuoden päästä. En kyllä aio alkaa vouhottaa mistään hääkarkeista tässä blogissa (enkä missään muuallakaan:) Minulla oli aika pitkään periaate siitä, etten koskaan mene naimisiin. Joillain on samanlaisia periaatteita perheenlisäyksen suhteen, jotka joskus pitävät, joskus eivät. En siis tunne itseäni mitenkään luopioksi luopuessani periaatteestani. Parikymppisenä liitin avioliittoon uskonnollisia ja seksistisiä mielleyhtymiä, erityisesti ajatus sulhasen nimen ottamisesta ärsytti minua ihan periaatteesta. En myöskään halunnut ”lain siunausta rakkaudelleni”. Koska en totisesti ole mikään kovin käytännöllinen ihminen, en kelaa avioliittoa vieläkään minään juridisia proseduureja helpottavana käytänteenä, vaan haluan naimisiin ihan RAKKAUDESTA! Minusta on vaan tosi ihanaa järjestää kunnon bileet toimivan parisuhteen kunniaksi, ja ”sitoutua julkisesti”. Kaikki perusteluni ovat ihan puhtaasti tunnepohjaisia, jotka joku rationalisti pystyisi kumoamaan nasevilla argumenteilla. Joissain asioissa tunnepohjaisuus nyt vaan rulettaa. Avioituminen on onneksi muokattavissa omia arvoja ja tarpeita vastaavaksi; siviilivihkimiset ovat arkipäivää, eikä naisen enää tarvitse ottaa miehen nimeä (joka on käsittääkseni aika uusi juttu, omana elinaikanani tullut muutos).

Huomenna on tarkoitus mennä kirpputorille myymään. Tein äsken viimeisen karsintakierroksen, jonka mukana lähtivät naivistiseen tyyliin kuvioidut villapatalaput ja kiinalaiset posliinilusikat. Kummatkin ovat tosi söpöjä, mutta pakko joskus luopua (että saisi hommata uutta, noei). Taannoisella luovan kirjoittamisen kurssilla nauratin kurssitovereitani lyhyellä American Psykomaisia luetteloja sisältävällä kuvauksella tavaroistani. Tekstipala oli tyylitelty ja liioiteltu, mutta minulla on kyllä aika paljon tavaraa, kuten Minhin mainitsemia ”puukkeja”. Puukit nyt vaan ovat niin kauniita ja veikeitä ja vielä hyödyllisiäkin! Tiedän, että rakkauteni tavaroihin sotii jossain määrin ekologisia ja kulutusta kritisoivia näkemyksiäni vastaan. TOISAALTA puolustan itseäni sillä, että suurin osa tavarastani on käytettyä ja/tai uniikkia käsityötä. En haali Tiimaritavaraa (paitsi okei, ihanan läpinäkyvän fuksianpunaisen mittarimatomaisen suihkupullon pari päivää sitten, mutta se tuli tarpeeseen).

Muinoin yläasteella luokallemme muutti eräs Suvi, jonka vanhemmat ostivat täysin sanoinkuvaamattoman ihanan puutalon, joka oli aikaisemmin ollut spurgujen yömajana. Perusteellisen remontin (joka ei koskaan täysin valmistunut) yhteydessä kodista kehkeytyi varsinainen boheemiperheen paratiisi omituisine messinkiesineineen ja kuviotapetteineen. Sieltä sain kutinan Birger Kaipiaisen Kiurujen yöhön, jonain kauniina päivänä vielä tapetoin makuuhuoneemme sillä. Kodissa oli ihmisenmentäviä yllätyskaappeja, alkoveita, peiliovia, narisevat lautalattiat, kaari-ikkunoita ja valtava seikkailu-ullakko. Ullakolta löytyi muun muassa Sisko, onttokipsinen naisentorso, joka luultavasti alkuperäiseltä tarkoitukseltaan oli rintaliivikauppiaan mallinukke. Sain Siskon ja vaalin sitä hellästi verhoten sen teräväpiikkisen poven mustiin pitsiliiveihin, kunnes se mureni pois (rauha Siskon muistolle). Kodissa oli myös vaikeasti määriteltävä, mutta selvästi tuntuva Hyvä Henki. En ole tippaakaan uskonnollinen tai rajatiedosta innostuva ihminen, mutta siinä kodissa olo muuttui aina ihmeellisen hyväksi ja rauhalliseksi. Tosin se saattoi johtua ihan siitä ihanasta interiööristäkin.

Suvin kodissa vieraileminen määritteli aika pitkälle oman sisustusideaalini, joka tosin täydentyäkseen tarvitsisi puitteikseen juuri puutalon. Kodissa oli myös erilaisista luonnonlöydöistä, kuten kivistä, siemenkodista ja kävyistä koostuvia puolihuolimattomia asetelmia. Niistä sain kipinän, jonka johdosta dyykkaan edelleen joka ikiseltä ulkomaanmatkalta jättipalkoja, simpukankuoria ja muita ei-suomalaisia luonnonkauneuksia. Englannin reissulla jumituimme yli tunniksi tulliin, kun repussani oli kolme kiloa Brightonin rantakiviä (tsekkasivat kivet yksitellen). Minkäs teet, ne vaan ovat niin kauniita! Suomenlinnassa on muuten paikka paikoin rannoilla paarlastia, laivoissa painoina käytettyjä kiviä. Sieltä tarkkasilmäinen voi löytää hyvinkin eksoottisia ja käteensopivia kiviystäviä.