sunnuntaina, heinäkuuta 30, 2006

Terveisiä Alberta Ielalta


Riian matka oli hyvä. Tallinnan takamailla oli kilometrien rivi funkis-huviloita ja kuiva kangasmetsä jatkui loputtomiin. Latviassa katot tehdään ihan erilaisiksi, taloissa on jotain pesämäistä, tai oikeastaan sellaista tuntua, että ne olisivat itsekseen putkahtaneet maasta. Tosin tätä itsestäänputkahtamishenkeä on joidenkin talojen kohdalla häivytetty esimerkiksi hyvin heleällä turkoosilla tai violetilla maalilla. Keltainen, loputon rantaviiva herätti vahvaa himoa kuumasta bussista katsoen.

Jugend muistutti suomalaista jugendia. Kiemuroita, torneja, luontoaiheita, heleitä värejä. Taloja kunnostetaan kovaa vauhtia, mutta vielä oli tallella rappiotakin, kuten mystisen selittämättömiä ruosteisia metalliympyröitä talojen seinissä. Ja stukkokoristeista kasvavia taimia. Koristetaiteen museo oli ilman vahtikissaakin hieno, ja siellä sai jalkaan villatohvelit. Oli pakko ottaa pari salakuvaa poikkeuksellisen päheistä ryijyistä. Erityisesti Harmony-niminen teos, jossa tumma metsä liukeni kaukana häämöttävään valoon, oli hiljentävän hieno.

Kanavia ylittävien takorautapitsisten siltojen kaiteissa oli munalukkoja, joihin oli kaiverrettu kaksi nimeä ja päivämäärä. Oletettavasti avain oli tiputettu yhteistuumin sillalta kanavan mutiin. Itselleni uusi romanttinen kihlausele, jonka purkamiseen vaatii pelkän riuskan nykäisyotteen sijaan voimapihdit.

Arsenals-museossa oli sodanjälkeistä latvialaistaidetta. Nähtävästi myös sosialistista realismia on kyetty jossain määrin varioimaan, esillä oli oikeasti hienoja ja omintakeisia maalauksia, ylväspiirteinen insinööri valmistuvan ympyrätalo-tyyppisen kompleksin edessä, työläisten kiipeillessä telineillä sekä pontevasti soutavia kalastajia. Mutta myöskin perinteisempää, osoittelevan propagandista tyyliä, kuten naurukohtauksen aiheuttanut "rauhan ystävät"-niminen maalaus, jossa puna-armeijan upseerit syöttävät äidin ja lapsen kanssa puiston puluja, aurinko paistaa, kaikkia hymyilyttää ja kaikilla on niin kovin mukavaa!

Ayrvedinen Kamala oli aina täynnä, söimme italialaista. Latvialaisessa ruokavaliossa ei nähdäkseni varsinaisesti veggieitä hemmotella. Hotlamme lähellä oli tosin soija-terveyskauppa, josta löytyi uudenlaisia soija...mulkeroita, joita oli sitten pakko ostaa. Kuten myös tonttuteetä. Muut ostokset: Zeppeliinihalleilta minulle 1,30 maksava neuvostovalmisteiselta vaikuttava kesäyökkäri (sinisiä kukkia valkealla pohjalla), oudon paljon hunajaa semivahingossa (hunajanmyyjänainen tunki maistotikkuja, kunnes ilmoitin ottavani kolmea laatua lähinnä välttyäkseni yhtäkkiseltä hunajamyrkytykseltä/sokerihalvaukselta), hunajalikööriä. Ja valkosipulileipiä tietty.

Kukkakojuja oli valtaisat määrät joka paikassa. Muistin taas, kuinka jumaloinkaan vitivalkoisia, juovuttavan tuoksuisia liljoja. Hajuherneiden värivariaatioita oli mielettömästi. Kerjäläisiäkin oli, koirien kanssa. Aikuisena en enää ala itkeä koirakerjäläisten edessä, mutta surulliseksi kyllä tulen ja annan aina rahaa. Kulkukissojen määrä ahdisti ja huoletti, miten ne laihat suikulat pärjäävät? Ja miten niitä voi auttaa? Olemme kyllä puhuneet kerran jos toisenkin, josko pikku (jätti) hesyläisemme hyväksyisi toisenkin hylkykissan ystäväkseen, olisi sekin jotain.

Ostin kissalle uuden ongen. Sen rikkomiseen meni 30 sekuntia, kokonaisvaltaiseen tuhoamiseen puolisen tuntia. Pätkästä ongen naruosaa saa ehkä lahjapaketin koristenauhan tai jotain. Aloin suunnitella "Väkivahva Vonkale"-kissanlelusarjaa varsinaiseen heavy duty-kissakäyttöön.

Eilen tuli korkattua tämän kesän Lenin-puisto-neitsyys. Löysin koko puiston vasta viime kesänä. Se on ihana, vanhanaikaisen hyvinhoidettu, purolla ja istutuksilla varustettu keidas josta löytyy myös kalliopintaa sitä kaipaavalle. Lenin-puistossa kasvaa vähän saarnia muistuttavia, mutta isolehtisempiä puita, joissa on vihreitä, sitruunamaisia hedelmiä ryppäissä. Kukaan seurueesta ei tunnistanut puuta, jos joku lukija tietää mikä on kyseessä, tieto otetaan innolla vastaan :)

Tänään Kaivarissa katsomassa Hiskias Möttöä ja Don Johnson Big Bandia. Loistavia molemmat! Nyt voisi kyllä aloittaa terveen elämän, viiniä on tullut latkittua ja pestopohjaisia systeemeitä syötyä, uhh.

tiistaina, heinäkuuta 25, 2006

maanantaina, heinäkuuta 24, 2006

Artsua ja demotusta

Kesä päätti tulla takaisin, oi onnea. Olin eilen L:n ja äidin kanssa galleriakierroksella. Kuvataideakatemian kirpputorilla oli hämmentävästi yhdistetty taidetta ja myytävää tilpehööriä. Muu ry:n galleriassa oli viimeistä päivää Art For Sale-näyttely. Kaikki esillä oleva taide oli paitsi myynnissä, myös hinnoiteltu näkyvästi neonkeltaisin tähdin. Mielenkiintoinen linjanmuutos, täytyy sanoa. Nykytaiteen kentässä kuulee joskus näkemyksiä, jonka mukaan taidetta ei tavallaan edes kuuluisi myydä tai hinnoitella. Kaunis ja kohottava ajatus, mutta käytännössä taiteilijaa ei itseään varmaan kauheasti kohota jatkuva apurahojen kerjääminen ja penninvenyttäminen. Ystäväni mies on video- ja kollaasitaiteilija. Hän oli taannoin tilanteessa, jossa korvamerkitty apuraha meni tietokoneohjelmiin ja vastaavaan taiteentekomateriaaliin, mutta antibiootteihin ei ollut rahaa. Video- tai performanssitaidetta on toki vaikea edes myydä, ainoa taho joka ensinmainittua ostaa, on museot. Itse lähdin kuvataiteilijaksi kouluttautumiseni jälkeen, päätä seinään pariin otteeseen lyötyäni, suosiolla opiskelemaan graafista suunnittelua. Eikä asia ollut minulle edes mikään myönnytys, huomasin että olen parempi graafikko kuin maalari, muun muassa.

Tänään näin E:tä, pitkästä aikaa kahdestaan. Bongasimme sattumalta mielenosoituksen, ja vanhoina demottajina emme voineet muuta kuin liittyä joukkoon. Mielenosoitus oli suunnattu Israelin Libanonissa sikailua vastaan, ja siellä oli ilahduttavan paljon maahanmuuttajia. Aikoinaan, kun Antifa vielä vietti kristalliyön muistopäivää mielenosoituksin, ei hippien joukossa näkynyt montaakaan, joita arkipäivän rasismi oikeasti koski. Ruohonjuuritason kansalaisjärjestöt ja maahanmuuttajat kohtaavat varsin harvoin. Mielenilmauksen jälkeen istuimme eduskuntatalon puistossa (tosin ilman puna- tai valkoviiniä) ja analysoimme poikaystäviä ja oikeastaan lähes kaikkia tuntemiamme ihmisiä. Analysointia ei pidä sekoittaa ikinä pahanpuhumiseen, vaikka sen kestäessä käsitellään myös negatiivisia asioita. Kun hermoillekäyviä piirteitä pohtii ja puntaroi, ne usein lakkaavat mystisesti ärsyttämästä. Saa uusia näkökulmia, ja joskus silkka "v*ttu että taas ärsytti"-puuskahdus saa harmistuksen koko lailla ulos, ja muistaa taas, miksi rakastaa ärsytyksen kohdetta.

Kissaveitikka kakki sänkyyn, se hallitsee tosiaan protestikulttuurin. Se on myös oppinut murtautumaan kaikkiin keittiön kaappeihin missennappuloiden perässä. Aamulla Riikaan, ihanaa ihanaa, kissatalo ja koiratalo ja jugend-taloja monen monta!

lauantaina, heinäkuuta 22, 2006

Parhaat puoleni

Meillä on ystäväni E:n kanssa tapana antaa toisillemme lahjoiksi erilaisia naiseuteen, itsetuntoon ja minäkuvaan liittyviä kirjoja. Sain häneltä valmistujaislahjaksi Annastiina Nykäsen toimittaman kirjan Parhaat puoleni, joka on ollut nyt viikon bussilukemistonani. Vaikka en henkilökohtaisesti mitenkään hirveästi lämpeä Nykäsen tyyliin (ainakin Nytin kolumnit ovat nykyään tosi leimejä latteusautomaatteja), on kirja omalla tavallaan tosi symppis. Siinä eri-ikäiset suomalaiset naiset kertovat ruumiinosistaan suoraan, intiimisti ja hurtilla huumorilla. Niiden ohessa sivutaan kipeitäkin asioita, ensimmäisiä kuukautisia, epäonnistuneita seksikokemuksia, itsetunto-ongelmia.

Feministisessä pornokritiikissä pidetään ruumiin pilkkomista osiin usein erityisen raskauttavana ja esineellistävänä, olen kuullut lauseen omastakin suustani (en siis suhtaudu pornoon millään muotoa yksiselitteisen kielteisesti) ilman mitään jatkoperusteluita. Parhaat puoleni ei ole pornoa, kaukana siitä, hassun yhtäläisyyden havaitsin vain juuri tässä pilkkomisessa. Mutta se, jota pornossa pidetään pahana ja sortavana, on kirjassa vahvuus. Vaikka kukaan naisista ei ole täydellinen kaunotar, kaikista löytyy jotain hyvää, oli se sitten polvet, rinnat tai vaikka poikkeuksellisen kaunis otsa. Kun omat piirteet erittelee paloiksi, niistä löytyy yhtäkkiä paljon enemmän positiivista sanottavaa. Jos nenä onkin iso, sitä koristavat mitä söpöimmät pisamat, jos huulet ovat liian ohuet, on leuan kaari mitä jaloin.

Puhuimme puistossa kirjan innoittamana omista parhaista puolistamme, kuinka hauskaa ja samalla vähän nolostuttavaa olikaan päästä luvan kanssa kehumaan itseään. E sanoi "käsivarsien ja jalkojen alaosat tästä alaspäin", R "olkapäät, kaula, rinta, silmät" Itse sanoin "huulet, silmät ja decoltee-alue". Aioin ensin sanoa rinnat, mutta en sitten jotenkin kehdannutkaan, koska se olisi tuntunut jotenkin omituiselta kauneusnormipaskalta ja ansaitsemattomalta itserakkaudelta. Jos olisin pitkä- ja hoikkasäärinen (dream on), en olisi varmaan samasta syystä kehdannut sanoa sitä. Tätä on hieman vaikea selittää, mutta Parhaat puoleni-kirjasta löytyi kohta, jonka tunnistin tutuksi. "Perusoletus on, että naiset, joilla on isot rinnat, ovat ylpeitä niistä(...) Laihuudesta ja isoista rinnoista saa möläytellä mitä vain(...) ne ovat julkista omaisuutta, josta jokainen voi avoimesti ja vapaasti sanoa mitä vain." Jutun kertoja oli isorintainen nainen, joka oli joutunut rintaliivikauppiaan nöyryyttämäksi "tyttöparka, rinnoistasi tulee niin hirveän näköiset, ettei edes oma miehesi kestä katsoa niitä".

Itse en ole vastaavaa kokenut, mutta parikin älykkääksi itseään luokitellutta miestä on tullut avuliaasti kertomaan minulle, että he kyllä, kiitos vaan, pitävät enemmän pienistä rinnoista (sisältäen selvän viittauksen siihen, ettei kannattaisi kuvitella omasta vetovoimastaan heidän silmissään liikoja, mikä on hassua, koska en muutenkaan ajattele itseäni ensisijaisesti sukupuoliolentona vaan keskustelukumppanina enkä taatusti ole ollut kyseisistä miehistä kiinnostunut). Että he ikäänkuin ovat älykkäiden feministimiesten etujoukkoa, jotka eivät taivu kauneusnormien uhreiksi. En ole yhtään arkaillut valaista heitä siitä, että on tasan yhtä (epä-)älykästä kuolata isoja kuin pieniä tissejä, tai saatikka oikeasti vakavissaan pitää toista vaihtoehtoa esteenä esimerkiksi parisuhteen syntymiselle. Ihanteita ja viehtymyksiä saa TIETTY olla, ei siinä mitään. Itse olen pitänyt tummia miehiä noin ylipäätään seksikkäämpinä ja hyvännäköisempinä kuin vaaleita, ja silti molemmat pitkäaikaiset kumppanini ovat olleet vaaleita (ja seksikkäitä+hyvännäköisiä).

Ruumiillisuusteemaa jatkaakseni, Nytissä irvailtiin ihan hauskasti seksivälinebuumille. Kylkäisjutussa "Kun äiti dildon osti" mainitaan muun muassa "kätevästi käsilaukkuun sujautettavista seksivälineistä" ja ihmetellään, kuka niitä oikeasti kanniskelee aina mukanaan. En kyllä oikein itsekään keksi. Yhdenillanjutuissa ei yleensä (käsittääkseni) mitään tajunnanräjäyttävää seksiä harrasteta, lähinnä tunnustellaan ja tutustutaan ja ollaan usein myös kännissä. Vakituisessa parisuhteessa elävillä taas usein on joku sängynvieruspaikka, jossa seksivälinettä voi säilyttää. Seksikaupat ovat nykyään Sensual Lifestyle-liikkeitä.

Tietysti on tosi kivaa, että naisen seksuaalisuudesta voidaan puhua avoimesti, eikä esimerkiksi enää harrasteta kollektiivista valhetta, että valtaosa naisista saisi orgasmin yhdynnässä, vaan yritetään löytää vaikka sitten apuvälineilläkin keinoja sen saamiseen. Seksin välineellistäminen ja kliinistäminen tuntuu toisaalta kuitenkin sekä kikatuttavalta että jotenkin kylmältä. Anaalikiihdyttimistä ja nänniväristimistä naama peruslukemilla puhuminen on ainakin minulle pahinta naurulääkettä. Ei seksin kuuluisi rinnastua oliivinkivenpoistajaan. Toisaalta myös ylisensuaalinen hymistely rakastelusta ja hyväilyistä tuntuu joskus vähän kornilta, kun miettii, millaista rynkytystä seksihommelit usein ovat. Ehkä sekin, että "nyt naisillakin on oikeus naida kaikkea mikä liikkuu" on samaa perse edellä puuhun-tasa-arvoa kuin naisten meno armeijaan. Vaikka sitten TOISAALTA, jos tykkää hässiä ympäriinsä ja se on kaikille ookoo, niin mikäs siinä. Toisaalta, toisaalta. Tähän yleensä kaikki sivupoluille harhailevat ajatukseni yleensä päätyvät. Hyvää yötä!

torstaina, heinäkuuta 20, 2006

Valokuvatorstai, kohtaaminen



Nämä aina hiukan pahastuneen näköiset pikku ranskalaiset kohtasivat Maailma Kylässä-festareilla.

maanantaina, heinäkuuta 17, 2006

Arkistojen kätköistä

Olen jo monta päivää läpikäynyt aina ehtiessäni "arkistojani", eli laatikoita, koreja ja pusseja täynnä erilaista paperitavaraa. Syynä tähän vimmaan on kadonnut puhelimen takuukuitti, mutta penkominen on tempaissut minut mukanaan siinä määrin, että alkuperäinen tarkoitus on unohtunut. Löytynyt on suunnaton pino postikortteja, aktivistiaikojen papereita (esityslistoja, ohjelmia), tuntikirjeenvaihtoa, irtolehdiksi levinnyt päiväkirja. Tarkoitus on heittää osa paperinkeräykseen.

Olen löytänyt ainakin viisi Ystäväni-kirjaa. Ne on saatu ala-asteikäisenä, siinä kymmenen ikävuoden molemmin puolin. Kirjoissa on paitsi kavereiden, myös lemmikkieläinten ja keksittyjen henkilöiden haastatteluja. Itse asiassa olen härskisti kumittanut tylsien tyyppien haastatteluja (pidän:karkista, en pidä:pojista) ja keksinyt niiden tilalle joko tosi outojen tai sitten mahdollisimman täydellisten tyttöjen juttuja. Vai miltäs kuulostaa Annabella Eleonora Rosenstam, joka kuuntelee klassista musiikkia, rakastaa savunsinistä väriä ja pitää Runotytöistä. Turha varmaan lisätä, että rakastin pompöösejä nimiä, kultakalanikin (jonka haastattelua en ihme kyllä löytänyt) nimi oli Viola Linnea.

Tassun (ystävän koira) mielestä ikävin oppiainen oli riisin syöminen, eikä se pitänyt pissan pidätyksestä. Oman hamsterini Vikin haaveammatti oli kotiäiti.

torstaina, heinäkuuta 13, 2006

Valokuvatorstai, rumuus


Kuva on eräistä häistä. Soman pappilan portaanpielet oli tärvätty kauheilla muovihörhelöillä, yh. Painotan, että kuva on täysin subjektiivinen näkemykseni rumuudesta, eikä kenenkään sovi pahastua :) Kitch on omalla paikallaan ihan huippujuttu, mutta vain omalla paikallaan...

keskiviikkona, heinäkuuta 12, 2006

Kunnianhimosta ja tunnollisuudesta


Ystäväni K pääsi lääkikseen. Tosi hienoa! Lukutahti oli ollut enemmän kuin työpäivän verran kuutena päivänä viikossa, monta kuukautta. Maanantaina, näköalakallioilla asiaa juhliessa selasin lääkiksen pääsykoekirjaa. Turha varmaan sanoakaan, että olin maallikkona aivan ulalla heti parin lauseen jälkeen.

Lääkikseen pyrkiessä seulotaan luonnollisesti todella motivoituneet, ja niistäkin vielä se parhaimmisto. Täytyy ihailla sitä pitkäjänteisyyttä ja intoa, mitä hyvin vaikeasti päästäviin opinahjoihin pyrkijöillä on. Vaatimukset puolen vuoden megalomaanisesta paahtamisrupeamasta kuulostavat kuitenkin aika kohtuuttomilta etenkin tietysti niille, jotka eivät kaikesta puurtamisestaan huolimatta pääse. Itse en jaksaisi panostaa oikeastaan mihinkään asiaan niin paljoa. Luin ylppäreihin aikoinaan aika minimaalisesti (tosin olin silloin vastuuton hippi muutenkin) ja opiskeluaikoina tentteihin luku jäi edelliseen yöhön. Jotenkin mystisesti kaikki sinänsä kiinnostava muuttui pakkopullaksi, kun sitä piti päntätä. Minulla oli koko opiskeluajan päässäni kaunis haavekuva, jossa istun idyllisessä kahvilassa/puistonpenkillä/uimarannalla tenttikirjan kanssa nautiskellen oppimisesta, mutta käytännössä lopotin edellisenä yönä silmät ristissä ruokapöydän ääressä. Sinällään pidin tosi paljon opiskelusta, ja olin vanhempana jopa aika ihanteellinen oppilas: innokas ja yritteliäs. Tenttiin luvut vain eivät maistuneet. Onneksi en mennyt ikinä lukemaan kotimaista kirjallisuutta, kuten joskus haaveilin. Olisin varmaan alkanut ällötä romaanien pakkolukemista.

Pyrin aikoinaan Taikkiin tekstiilitaiteen linjalle, ja pääsinkin jatkovaiheisiin, mutta en sisään. Taidekouluihin pyrkimiseen liittyy vielä vaikeapääsyisyyden lisäksi vaikeastiennustetavuutta, kuten tuuria ja jopa henkilökemioita. Ja toki kuvallista lahjakkuutta, jota voi opiskella vain rajoitetussa määrin.

Äitini, intohimoinen arkistoija pyysi minua eilen karsimaan kansiota nimeltä Kallion Lukio. Kansio sisälsi useita opinto-oppaita, abi-infoa, lukujärjestyksiä ja lehtileikkeitä. Heitin suurimman osan surutta pois, niiden näkeminen vihlaisi oudosti. Jälkeenpäin harmittaa vilpittömästi, että hohhailin lukion läpi lintsaten milloin mistäkin syystä ja keskittyen maailmanparantamiseen. Tällä kypsyydellä ja tunnollisuudella olisin saanut lukioajoista irti noin sata kertaa enemmän. Toisaalta, turha harmitella kaatunutta maitoa ja sitärataa. Kaikesta oppii jotain. Kunnianosoituksena lukioajan äikänaineille päätänkin tämän postauksen noihin kahteen perättäiseen latteuteen :)

lauantaina, heinäkuuta 08, 2006

Muutama hajamiete antropomorfismista


Olimme eilen Pihlajasaaressa, siinä meni taas yksi impeys. Ensikosketus oli tuulinen, kallioinen ja suolainen, sekä kummitustuomien reunustama. Tänä kesänä tuomenkehrääjäkoit ovat olleet erityisen aktiivisia, se taitaa mennä jotenkin sykleissä? Merivesi oli ensin hyytävää, meinasin jo nynnyillä ja kääntyä takaisin, mutta kun ohi meni pilvien ja afrikkalaisten eläinten koristama Tallink, en voinut olla hyödyntämättä niitä mielettömiä aaltoja. Veskin edessä helotti uljaita horsmia. Muistan viimeksi lapsena poimineeni horsmia maljakkoon niiden hehkeyden takia, myöhemmin olen sivuuttanut ne pelkkinä rentunruusuina. Oivalsin kuitenkin uudelleen niiden poikkeuksellisen upean värin, koon ja sinnikkyyden. Pitäisi osata irrottaa horsma horsmakontekstistaan, ja nauttia siitä kauniina luonnonvaraisena kasvina. Tänä keväänä jäi taas väliin horsmaparsan teko, wokkasin kyllä horsmanlehtiä, mutta aika leimillä menestyksellä.

Hesarissa oli puhetta perämeren Veeti-valaasta, joka on "utelias ja leikkisä". Valaan nimeämisestä ja veikeästä kuvailusta tuli mieleen muitakin kivoiksi miellettyihin eläimiin liittyviä kesäuutisia vuosien takaa. Milloin nähtiin kengurua Espoossa, milloin leijonaa Ruokolahdella. Puhumattakaan nyttemmin pehmoleluksikin päätyneestä Bruno-karhusta. (Susista ei samanlaisia kevyitä viihdeuutisia ole ikinä veistelty.) Siinä vaiheessa, kun useille näyttäytynyt villieläin nimetään, aletaan siihen liittää inhimillisiä piirteitä. Karhu on soma nalle tai uljas otso, särkänniemen väärinpidetyillä delfiineilläkin on nimet ja luonteenpirteet, vaikka ei kunnollisia elinolosuhteita. Karhun inhimillistämisellähän on Suomessa pitkät perinteet, karhu nähtiin sekä metsän kuninkaana, että ihmisenä että jopa ihmistä viisaampana (osasi lukea ajatuksia), josta juontuvat myös sen monet lempinimet. Karhua, kuten ei jumalaakaan, kannattanut turhaan ääneen mainita.

Aikoinaan kettutyttöjen väitettiin syyllistyneen antropomorfismiin vapauttaessaan disneymäisen söpöjä ja vääryyttä kärsineitä kettupalleroita häkeistä. Muistutettiin, että oikeasti ketut ja minkit ovat verenhimoisia petoja. Näin syyllistyttiin ihan samaan, jaotteluun ”hyviin” ja ”pahoihin” eläimiin. Vaikka eläimen tärkeä rakastettavuuskriteeri on ulkonäkö, sen tiedetty petomaisuus (esimerkiksi lihansyönti) voi ylittää söpöyden ja tehdä eläimestä ei-sympattavan. Myös kissoihin liitetään niiden peto-ominaisuuksien takia vahvoja negatiivisia piirteitä, niiden uskotaan olevan pahoja ja juonittelevia ja kieroja. (Sanon kissuamme vähän väliä itsekin pahaksi palleroksi ja pehmopedoksi, mutta toki rakkaudella).

Toisaalta antropomorfismi on tietenkin hyvin ymmärrettävää ja joskus sympattavaakin. Eläinten inhimillistäinen auttaa usein tuntemaan empatiaa niitä kohtaan. Korkeasaaressa lopetusuhan alaisina olleiden paviaanien pelastamiseksi syntyi kansanliike. Jenkeissä ei kuulemma saa merkitä supermarkettien lihaosastoilla eri lihatuotteita possun- tai kanankuvin, ettei ihmisiä ala itkettää Nassun kohtalo. (Itse kannattaisin inhorealistisia värikuvia lihatiskeillä :P)

Merkittävä osa lastenkulttuurista rakentuu ihmismäisiä ominaisuuksia kantavien eläinten ympärille. Vanhan kansan eläinsaduissa eläimillä on yleensä yksi oleellinen luonteenpiirre tai kyky. Onko koskaan kuultu Mikko Repolaisesta, joka pelaisi reilua peliä ja antaisi karhulle mahdollisuuden voittaa mittelön? Aku Ankassa hahmoilla (ankkoja ja paria muuta keskushenkilöä lukuunottamatta) on eläimyytensä merkkinä pelkkä musta kuono, muuten ne ovat täysin ihmisiä. Itse muistan murehtineeni lapsena moneen kertaan, ettei puhuvia lampaita ole olemassa. Olisin kovasti halunnut sellaisen. Onneksi minulla on nykyään puhuva kissa, tosin en aina tiedä mitä kulloinenkin kurrkurr tai miiii tarkoittaa. (Yleensä se tarkoittaa ”anna ruokaa heti”:)

perjantaina, heinäkuuta 07, 2006

Huppariaikuisia

Sain käsiini Laura Honkasalon Tyttökerhon. Olen pitänyt kovasti Honkasalon edellisistä, Sinun lapsesi eivät ole sinun-romaanista ja Lumen saartama kahvila-novellikokoelmasta. Honkasalon tyyli on jotenkin itseäni puhuttelevaa visuaalista ja herkkää, tuntevaa tekstiä. Honkasalo on sanonut inhoavansa kylmänironista satiiria ja haluavansa kirjoittaa lämmintä proosaa. Ironisella satiirilla on paikkansa, joo, mutta Honkasalon tyyli vetoaa ihanalla aseistariisuvuudellaan.

Tyttökerho oli kuitenkin lievä pettymys edellisten jälkeen. Se pyöri rasittavuuteen saakka päähenkilön "haluan rivarin ja vauvan, vaikka se onkin noloa eikä sovi cooliin imagooni"-vatuloinnin ympärillä. Myös Honkasalon edellisten kirjojen vahva eettinen, poliittinenkin sanoma oli tyystin poissa. Ei sillä, kirjan tyylin pitäminen kantaaottamattomana oli varmasti tietoinen valinta, mutta itseä on viehättänyt Honkasalon edellisissä kirjoissa luontevasti esiintyvät eettiset valinnat, kuten reilun kaupan tuotteet, kasvissyönti, mielenosoitukset jne.

Tyttökerhon päähenkilö Katri rakastuu huppariaikuiseen, mieheen joka ei halua ottaa vastuuta mistään, etenkään parisuhteesta. Mies imee Katria emotionaalisesti tyhjiin, sikailee, pettää ja oikeuttaa pettämisensä "ystävyydellä". ´Vasta kun Katri pääsee miehestä yli, tämä tajuaa mitä on menettänyt. Kuulostaa tutulta, vai? Vaikka oma kokemukseni viihteellisestä naiskirjallisuudesta on vähänlainen (lasketaanko Bridget Jones?), kuvio on ymmärtääkseni vähintäänkin tuttu.

Katrilla on paljon itsellekin tuttuja ajatuskulkuja parisuhteesta, perheellistymisestä ja ystävyydestä. Hän pelkää tiiviin tyttöporukan hajoavan parisuhteiden myötä. Itse olen murehtinut joskus samaa, mutta niin ei laajassa mittakaavassa tunnu käyneen. Naispuoliset ystäväni kykenevät seurustelevinakin puhumaan muustakin kuin remonteista tai raskaustesteistä, luojan kiitos! Tyttökerhossa parisuhde tuntuu olevan yhtäläisyysviiva tylsälle rivariaikuisuudelle, ja keinulaudan toisessa päässä onkin täysin vastuuton, tietokone- ja fuckbuddypelien täyttämä huppariaikuisuus.

Katrin vihamielinen kateus ystäviensä onnea kohtaan tuntuu myös aika kauhealta. Katrilla on muutamia, läheisiä naisystäviä, joiden onnea ja onnistumista hän ei kestä. En tiedä kuinka paljon Honkasalo on luodannut Katrin angsteihin omia päänsisäisiä kelojaan, mutta ajatus siitä, että haluaisi parhaan ystävänsä olevan aina onneton, yksin ja kyyninen, on ihan perseestä. Puhumattakaan kirjan alkupuolella esiintyvästä Katrin miehiin kohdistamasta naurettavasta, säälittävästä roikkumisesta ja kynnysmaton asemaan asettumisesta. Katri pesee huppariaikuispoikaystävänsä pyykit, sillä aikaa kun tämä hässii muualla "eroottisia ystäviään".

Hienoa Tyttökerhossa, kuten muissakin Honkasaloissa, on kirjoittajan kyky kuvata surua, yksinäisyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta. Ja oikeastaan muutenkin tunnetiloja, vilpittömästi ja vailla kyynisyyttä.

maanantaina, heinäkuuta 03, 2006

Holtiton ruusupapu eli kesäistä raporteerausta


Perjantaina olin Hietsussa uimassa, ja havaitsin sen olevan ihan tylsis mesta noin uimisen kannalta. Liian matalaa, rumat voimalinjat, möliseviä alfauroksia lentävien isojen pallojen kanssa (joku varmasti nauttisi näystä, itse en ole koskaan arvostanut paskan vertaa erottuvia lihaksia, hilsehtivää rusketusta ja ylenmääräisiä tribaalitatskoja, minullakin on tribaalitatska tosin, mutta yksi ja hillityn kokoinen :)

Lauantaina ensin O:n kanssa Kaivarissa Pride-marssin jälkijuhlissa, ihana tunnelma! Hymyileviä ihmisiä, sateenkaaria, sininen taivas, homodiscoa ja keikisteleviä drag gueeneja. Ja paljon koiria! Illalla maisterisbileet Herttoniemessä Varsovan Liiton hengessä. Paikalla nähtiin niin puna-armeijan upseeri (L) kuin limainen, kultakäätyinen henkivartijansakin. Puhumattakaan sievästä, hyvin lyhythameisesta ja glitterillä koristellusta Olgasta.

Sunnuntaina kävimme äidin kanssa Hertsikan siirtolamökkialueella. Äiti on innostunut mökkiajatuksesta, niinpä kiertelimme pitkin idyllisiä polkuja (joilla oli nimiä kuten Pionikuja ja Ruusukuja). Näimme myös mökeistä somimman, Kukkivan Töllin. Äiti ultrasosiaaliseen tapaansa kyseli myytäviä mökkejä vähän kaikilta, ja pääsimme myös käymään ystävällisen palstamiehen pikku tuvassa. Pieniä ne mökit todella ovat, korkeintaan 30 neliötä, mutta koko pihan voi mieltää olohuoneeksi. Pihoilla istui naisia kahvilla, olkihatut päässä, kirjaa lehteillen, jasmiinien varjossa, oih!

Tänään palstalla. Paakkuinen ja vetinen savierämaa on yllättänyt iloisesti: kaikki, jopa ennen anorektisuuteen taipuvainen jättikurpitsantaimikin rehotti vehreänä. Kuten teki myös vesiheinä ja jauhosavikka. Parvekkeellakin kukoistetaan, ruusupapu tavoittelee kattoa, samoin tomaatti. Muurahaiset ovat löytäneet orvokit. Ekologisia ja orvokkiystävällisiä vinkkejä niiden torjuntaan otetaan vastaan.

Huomenna Mustion linnaan pienen mustan koiran kanssa.
Ja kolmen viikon päästä Riikaan L:n kanssa, oujee!