Aasialaisen parvekepuutarhan perustamatta jättäminen

Lueskelin parvekkeella Lankaa, jossa kerrottiin, että mikäli parvekkeen laitteleminen jäikin vähän viime tinkaan, ei vieläkään ole myöhäistä; aina voi perustaa aasialais-tyyppisen yrttitarhan, jossa muun muassa paksoi kukoistaa. Paksoi on pitkään kiehtonut minua, mutta sekin jää nyt väliin. Sisäinen suorittaja-anorektikkoni oirehtii useimmiten parvekkeen ja matkustelun suhteen. Alan jo tammikuussa suunnitella parvekkeen istutuksia, matkoilla ei yksikään päivä saa mennä ohi ilman ainakin kahta museota, muutamaa puutarhaa ja tunnelmallista ravintolaa. Kotona voi makailla, tänne päästään harvoin!

Nyt, kun lunastuspykälän täyttämiseen on enää alle vuorokausi, alan tosissani luottaa siihen, että muutamme heinäkuun lopussa Kallioon. Parvekkeen menettäminen on tietysti surullista, etenkin kesällä, kun olen panostanut kaikkiin hienoihin ja erikoisiin, vaikeasti haalittuihin yrtteihin. Mutta minkäs teet, jos ruutuikkunoiden ja parvekkeen välillä pitää valita, otan ruutuikkunat. Minulla ei IKINÄ ole ollut ruutuikkunoita, ansaitsen ne. Kotipuutarhana tulee toimimaan viherkasvien lisäksi myös vessankoppero, johon olen jo pari viikkoa hahmotellut hulppeaa elämänpuuta, käyttänyt tärkeää työaikaa Klimtin maalausten ja lintukuvien tulosteluun, hähää.

Elämä on niin mielipuolisen hektistä, että olen suosiolla omaksunut epäuskoisesti hymyilevän sivustaseuraajan roolin. Siinä se menee, ihanana ja täyteläisenä, ja minä yritän parhaani mukaan ehtiä messiin. Töissä on kiire, asuntoasiat etenevät, häitä hipataan kahden viikon kuluttua. Hain tänään hääpukuni ja pörhistelin siinä innoissani. L sanoi, että minun pitäisi aina pitää asua, jossa on avonainen kaula-aukko, kohottava alushame ja tiukka vyötärönseutu. En kyllä itsekään voi olla ihastelematta vyötäisiltä(kin) kavennutta olemustani. Ihana, ihana puku, ihana sisäinen pissikseni.

Olen tällä viikolla lueskellut vapaahetkinäni Hurinan arkistoja. Nyt, kun oma elämäni on nin täydellisen kaunista ja onnellista, etten oikeasti voi uskoa ansainneeni tätä kaikkea hyvää, olen tunnistanut Hurinan alttiuden elämän ja ihmisten kauneudelle ja toisaalta kaiken katoavaisuudelle. Olen miettinyt, onko minut tavallaan tehty tulemaan parhaiten toimeen jonkinlaisessa tuskassa tai angstissa, koska nyt, kun kaikki on niin täydellistä, olen niin altis kaikelle. Saatan (aivan selvinpäin, kesken työpäivän, ruoka- tai kauppajonossa) liikuttua siitä, kuinka kaunista kaikki on ja kuinka rakastankaan kaikkia ihmisiäni. Ja toisaalta ajatella, että mitä muka olen ansainnut saadakseni tämän kaiken? Että kyllä se todellisuus varmaan kohta lyö kartulla naamaan ja vie valoisan optimismini mennessään.

Kaikki on vaan niin ihanaa ja kaunista, jokainen päivä tuo ainutlaatuisia muistoja ja elämyksiä. Olin niin kauan jotenkin tyytymätön ja aika onnetonkin, täytin tyhjyyttäni lyhytnäköisillä keinoilla tietäen että nämä eivät pitkälle kanna. Oma nykyinen onneni on herkistänyt minua entisestään muiden kärsimykselle. Koen, että elämässäni on taas tyhjiö muiden auttamiselle. Niinhän se menee, että onnellinen aktivisti on paras aktivisti. Nyt, kun voin keskittyä muuhunkin kuin omien neuroosieni ja kelpaamattomuskuvitelmini vatkaamiselle, kaipaisin jotain konkreettista kohdetta auttamiselle. Koska oma (tahtomatta hankittu ja kai hiukkasen negatiivissävytteinen ja vahvalla syyllisyydellä kuormitettu) elämänfilosofiani lähtee siitä, että omaa ansaitsematonta onnea pitäisi yrittää jakaa mahdollisimman laajalle, haluaisin myös ihan oikeasti tehdäkin sitä. Tässä iässä voisi ehkä jo kääntyä jonkun legitiimin, yleistä arvostusta nauttivan järjestön puoleen...

Langassa oli myös artikkeli perulais-suomalaisesta kestävän kehityksen laboratoriosta. Poimin artikkelista quotin "Jos ihmisellä ei ole oikeutta maahan, eivät he sitä suojele." Poimintahan on tavallaan versio tästä vanhasta fraasista, että sosialistissa maissa ketään ei kiinnostanut esimerkiksi vanhan rakennuskannan suojeleminen, koska kukaan ei omistanut sitä=ollut siitä vastuussa. Voisi tietysti myös kysyä, kuinka jättimäinen Prisma komeilisi nytkin Tallinnan vanhassa kaupungissa, jos Virossakin olisi noudatettu samantyyppistä kap.. puitetaloutta kuin Suomessa. Ja kun miettii vaikkapa vanhaa Porvoota, sen ruutukaavoittamattomuus oli muutaman kaukonäköisen päättäjän kädessä. En siis toisin sanoen halua uskoa, että miliöiden, paikkojen ja ekosysteemien kunnioittaminen kulkisi käsi kädessä omistamisen kanssa, vaan ehkä nimen omaan oikeuden. Jos yksilöllä on jonkin sortin oikeus ympäristöönsä, hänellä on myös intressejä pitää siitä huolta. Tästä esimerkkinä voidaan käyttää vaikka viljelyspalstoja. Palstat omistaa useimmiten kaupunki, joka vuokraa niitä jollekin yhteishyvälle järjestölle, joka vuokraa niitä yksittäisille ihmisille. Kukaan tuskin hyötyy järjestelmästä rahallisessa mielessä kovin merkittävästi, mutta muu hyöty onkin olennaisempaa. Mistä tulikin mieleeni, että nyt, kun parvekeviljelyn mahdollisuuskin katoaa, on ensi kesäksi aivan pakko hankkia taas viljelyspalsta. Mieluiten sellainen, johon voi panostaa pitkällä tähtäimellä... Oikeus maahan, ja sitä rataa.