Vaivoista ja sairauksista

Olen viime aikoina miettinyt erilaisia sairauksia ja fyysisiä tuntemuksia. Hyvän ystäväni fyysinen vointi saattaa ailahdella arvaamattomasti, toisella on taipumusta nivelten tulehtumiseen, yhdellä on ihottumia, yhdellä jatkuvia vatsakipuja. Omat vaivani liittyvät lähinnä niskan ja pään alueelle, saatan kärsiä viikonkin päänsäryistä, jotka pakottavat ibuprofeenikierteeseen. Onneksi olen päässyt päänsäryistä eroon edes vähän kun olen alkanut jumpata niskaani useammin. Viime aikoina sydämeni on päästellyt ylimääräisiä laukka-askeleita etenkin puhelimen soidessa. Muljahdukset ahdistavat minua ajoittain, vaikka tiedänkin niiden olevan ruumiin reaktio jatkuvaan stressiin.

Olen noin yleisesti ottaen kai suhteellisen terve, flunssat tarttuvat minuun harvoin eivätkä ainakaan siinä määrin, että voisin hyvällä omatunnolla olla esimerkiksi saikulla. Lapsena en sairastanut ikinä, olin vankka ja vahva, sellainen josta ennenvanhaan olisi sanottu "tuosta tulee hyvä työihminen". Lapsena en myöskään ikinä valittanut pipejäni, häpesin jostain syystä kivusta itkemistä ja yleistä huonovointisuutta siinä määrin, etten uskaltanut kertoa päänsäryistäni ainakaan vuoteen äidille. Kertomattomuuteen liittyi kyllä äidin luulosairaustaipumuskin, minut vietiin vauvana isojen imusolmukkeiden takia ties mihin syöpätutkimuksiin, puhumattakaan viattomista luomista. Varhaisteini-iän traumaattisimpiin muistoihini kuuluu se, kun äiti havaitsi rinnassani pienen, ihonvärisen luomen ja passitti minut Helsinkiin ihotautien poliklinikalle. Klinikan kellarissa oli valokuvaushuone, jossa vanha, limaisen näköinen äijä valokuvasi erilaisia ihosairauksia. Äijä karjaisi minulle "paita pois!" ja olin tilanteesta niin raivoissani, että repäisin löysän flanellipaitani (häpesin silloin rintojani, siksi flanellipaita) napit sinkoillen ja asetuin yläruumis paljaana kuvattavaksi. Luomesta otettiin vielä koepalakin, eikä siinä tietenkään ollut mitään erikoista. Luomi on rinnassani vieläkin, nuppineulan nupin kokoisena ja vaaleana.

Toinen, lääkärikäyntejä ja leikkaussuunnitelmia poikinut vaivani oli lenksuva polvilumpioni. Sitä tutkittiin ja mittailtiin ja todettiin, ettei sille nyt oikein mitään voi tehdä, unohda ainakin juokseminen kovalla alustalla. Epäliikunnallisena asia ei minua varsinaisesti vaivannut, sain lähinnä hyvän syyn lintsata vihaamistani joukkuepeleistä, ainakin silloin kun liikkavaatteet olivat jääneet kotiin ja muutenkin huvitti enemmän kuunnella korvalappusterkoista Queenia ja miettiä tulevaisuutta musikaalitähtenä. Turha kai mainitakaan, että polvivamma ei estänyt musikaalissa tanssimista.

Äidiltäni olen valitettavasti onnistunut perimään elämääni ajoittain pahastikin haittaavan luulosairaustaipumuksen. Toissa syksynä olin melko vakuuttunut siitä, että minulla on aivokasvain. Olin niin hajalla jatkuvasta päänsärystä ja huimauksesta, että hakeuduin lopulta aivojen vahvakenttäkuvaukseen. Elämäni pisimmän kaksikymmenminuuttisen tuloksena todettiin, että aivoni ovat ihan normaalit, ylläri! Rintasyöpääkin olen oirehtinut useamman kerran, kunnes tajusin etsiä netistä tietoa ja oivalsin mastalgian ja siihen auttavat helokkiöljykapselit. Ja ai niin, munasarjasyövän, tätä pelkoa vaalin pitkään ja hartaasti, ilman syytä. Nyttemmin olen hieman toipunut hypokondriastani järkeilyn avulla: yhdellä ihmisellä ei kerta kaikkiaan voi olla samaan aikaan niitä kaikkia vakavia sairauksia.

Luulosairaustaipumuksestani huolimatta suhtaudun fyysisiin vaivoihin omalla kohdallani edelleen jotenkin estoisesti. En halua keskustella vaivoistani (ylipäätään fyysisistä omituisuuksiasta lätiseminen on mielestäni lähinnä laskuhumalaläppää, sellaista jossa jokainen pitää monologia ihotyypistään tai aineenvaihdunnastaan tajuamatta että kukaan ei kuuntele koska kaikkia kiinnostaa ensisijaisesti omat vastaavat) julkisesti. Polvivammani olen pitänyt tietoisesti puoliksi salassa, ensiksikin siksi, että kyseessä on noin globaalisti ajatellen aika pieni juttu ja toiseksi siksi, etten halua herättää huomiota tai vaikuttaa heikolta. Siinä se taas tuli, heikkouden tunnustaminen. Toisaalta, koska olen sitä mieltä että ihmisillä on oikeus neurooseihinsa, sallittakoon tämä neuroosi minulle. En halua keskustella polvestani, en, vaikka se panisi minut teputtamaan portaat hassusti yksi kerrallaan alas ja vaikka kieltäytyisin istumasta sen takia risti-istunnassa. Paitsi ehkä sellaisen kanssa, jolla on kokemusta samasta asiasta. Oletan, että samasta syystä joku ei halua puhua jatkuvasti refluksitaudistaan tai atopiastaan. Emme halua yhden asian määrittävän meitä, tai oikeammin, muuttuvan osaksi sitä kuvaa, minkä toisille annamme, etenkin kun kyseessä on (pelkästään) fyysinen heikkous.

Olen myös viime aikoina rankonut itseäni perverssistä kiinnostuksesta sairauksiin. Jostain syystä sosiaaliporno on alkanut ahdistaa minua, luultavasti siksi että olen aivan pirun utelias ihminen. Älyllinen uteliaisuus on hyvästä, pitää vireänä ja elävänä, mutta sellainen mässäilynhaluinen, tirkistelevä uteliaisuus on jotain niin pientä. Olen tietoisesti kieltäytynyt esimerkiksi kauhistelemasta kenenkään syömishäiriöitä, kuten sanottu, mielestäni ihmisillä oikeastaan ON oikeus neurooseihin, ja koska kauhistelussa on kätkettyjä puolia (kuten kateutta ja nautintoa toisen onnettomuudesta) joita inhoan. En myöskään halua juoruilla minulle uskotuista mielenterveyshäiriöistä, vaikka minua on joskus jopa lähes kiristetty jakamaan jonkun henkilökohtaiset ongelmat muiden kanssa. Olen tässäkin asiassa tosi niuho, mutta en voi olla ajattelematta kuinka minua raivostuttaisi, jos tietäisin omia neuroosejani analysoitavan rupattelusävyyn. Tässä vaiheessa täytyy painottaa, että olen vasta tiellä, en perillä, juoruilun- ja päivittelynhalu ottaa joskus vallan. Aivan eri asia on toki kahdestaan puhuminen, olen itse vasta tänä keväänä pystynyt puhumaan omista kipeistä kodistani ystävieni kanssa, mutta silloinkin vain kahden kesken.