Kuusien friikkisirkus

Luin eilen Hesarista mielenkiintoisen jutun geenimutaation läpikäyneistä puista ja näiden muunnosten käytöstä koristepuina. Esimerkiksi jatkuvasti latvastaan käpertyvä pallokuusi (tai vastaava) on suosittu viherre pienillä (pienillä, koska tilaa on jätettävä kahdelle autolle) nykypihoilla. Riippuvaoksainen käärmekuusi sopii pitkän kapeutensa takia puistoihin. Mutaatioihin mieltymisessä ei kai sinällään ole mitään eettisesti arveluttavaa, ymmärtääkseni puut eivät varsinaisesti kärsi omituisuudestaan, paitsi että jotkut lajit eivät muotonsa vuoksi menesty luonnonmetsissä. Aivan eri asia ovatkin sitten ylijalostetut lemmikit, shar pein söpö ryppyisyys ja mopsin lytteä kuono, jotka viihtävät ihmisiä mutta ovat haitta kantajalleen.

Se mielenkiinto, jolla luin mutanttikasviartikkelin muistutti kuitenkin hämäävästi intoa, jolla lapsena luin lääkärikirjan "iho- ja sukupuolitaudit"-sivuja tai lähinnä katselin kuvia penispahkoista ja mätäruvista. Joskus taannoin, aikuisena etsin netistä kaksipäisen käärmeen kuvaa ihan nähdäkseni miltä sellainen näyttää. Jo kuopatun Like Uutiset-lehden artikkelin parasiittisista kaksosista luin aikoinaan silmät uteliaisuudesta kiiluen. Mieltymys friikkeyteen, "luonnon perversioihin" on kummallista ja samaan aikaan suorastaan myötäsyntyistä. Poikkeamat normeista kiehtovat, googletin heti Stalinin lehmien jälkeen anorektikkokaksosten kuvia (en enää muista niiden nimiä), vaikka olen tietoisesti päättänyt että en taivastele ihmisten sairauksia mukahurskaana ja kuitenkin salaa täpinöissään ja ehkä tyytyväisenäkin siitä, että itsellä menee paremmin.

Lopputulos oli kuitenkin se, että Hesarin artikkelia lukiessani jotenkin häpesin omaa kiinnostustani aiheeseen, mikä on aivan naurettavaa. Koin, että on minulle aivan tyypillistä kiinnostua aiheesta heti, kun siinä on jotain poikkeavaa mukana. Mietin myös, ajatteliko haastateltu metsäntutkimuslaitoksen erikoistutkija (joka btw sattuu olemaan erään tässäkin blogissa esiintyneen henkilön iskä) samaa, tyyliin että sen sijaan että häntä haastateltaisiin vaikka eri metsätyyppien tai puulajien vaikutuksesta ilmastonmuutokseen, hän joutuukin kertomaan kasvien friikkisirkuksesta. Tässä vaiheessa pohdiskelujani L sanoi, että puhun ihan hölöjä. L rationaalisena ja jotenkin puhdasmielisenä ihmisenä voikin lukea artikkelin mutaatiopuista ilman itsesoimauksia, mutta minä, sisäistä juoruämmääni jatkuvasti kurittavana en.

Minun piti alunalkaen kirjoittaa periaatteista. Mietin nimittäin eilen kiiruhtaessani bussiin ilman sateenvarjoa (jos minun pitäisi luonnehtia itseäni parilla lauseella, tekisin sen kertomalla että olen tyyppi, joka ostaa naurettavan hintaisen sateenvarjon koska siinä on nättejä kukkakuvioita, eikä ikinä jaksa ottaa sitä mukaan sateella, koska se vie laukussa tilaa olennaisemmalta, kuten kartiomaiselta kynätelineeltä tai seitsemältä kangasnenäliinalta) että olen luovun aika monesta periaatteestani mennessäni naimisiin. Uhosin kaksikymppisenä etten ikinä, siis ikinä mene naimisiin koska se on patriarkaattia ja omistussuhteita ja heteromatriisia, en halua kritisoimani yhteiskunnan siunausta rakkaussuhteelleni. Olen edelleen tavallaan samaa mieltä, tietoinen naimisiinmenemättömyys, kuten myös vapaaehtoinen lapsettomuus on minusta jotenkin coolia ja taatusti mielenkiintoisempaa kuin normatiivisimpien elämänkaavojen noudattaminen. Olen kuitenkin myös oivaltanut, että kaikkea ei tarvitse rationalisoida ja että avioliitto on itselleni hyvinkin puhtaasti tunnekysymys. Ajattelin myös pitkään, että en luovu sukunimestäni, mutta kasvoin vähitellen ajatukseen yhteisen nimen KIVUUDESTA (minua ei tässäkään pointissa kiinnosta järkisyyt vaan se, kuinka KIVA ajatus on että meillä on sama nimi ja että ehkä joskus saapuvalla lapsellakin on). Tosin ehtona pidin, että otamme yhteisen nimen, enkä yksiselitteisesti ota miehen nimeä (jota en olisi ottanut vaikka en olisi veminismin aatteesta kuullutkaan).

Jonkun mielestä saatan olla aikamoinen takinkääntäjä ja luopio (tajusin juuri, mistä luopio tulee, luopumisesta) joustaessani vanhoista periaatteistani. Minh on pariinkin otteeseen kirjoittanut hauskasti periaatteen ihmisistä, jotka eivät tingi kannastaan vaikka mikä olisi. Jos tällaisille ihmisille kertoo muuttaneensa mieltään vaikkapa sen suhteen, kumpi on parempi tietokone, peesee vai mäkki, saattaa kuulla vahingoniloista ilkuntaa ja kuittailua tuuliviiriydestä. Itse en jotenkin ollenkaan hahmota sellaista "mutta viime vuonnahan sanoit että et pidä viininlehtikääryleistä ja nyt mätät niitä napaasi"-syyllistelyä, kai sitä nyt voi mieltään muuttaa! Sitäpaitsi olen nähnyt tilanteita, jossa periaatteen ihminen kävelee onnensa ohi jästipäisen periaatteensa takia ja kärvistelee onnettomana, kuten myös se, johon tämä periaatepäätös on kohdistettu (arvannette varmaan, että kyse on ihmissuhteista ja niihin liittyvistä periaatteista tyyliin "ihmisen on pakko olla eron jälkeen väh. vuosi yksin" tai "ystävien kanssa ei saa aloittaa romanssia"). Toisaalta periaatteet ovat monasti hyviä ja toimivat itseään tukevana selkärankana. Oma periaatteeni on, etten syö lihaa , ja se on kymmenessä vuodessa iskostunut selkäytimeen siinä määrin, etten yleensä mieti koko asiaa. Periaatteet ovat hyviä myös silloin, kun ns heikompi minä haluaisi sortua johonkin mutta yliminä muistuttaa periaatteesta. Tässä suhteessa puhun ilman alaleukaa, olen toistuvasti tolkuttanut itselleni juoruilusta, kauhistelusta, sosiaalipornostelusta ja negatiivissävytteisestä pas... analysoinnista, mutta tosiaan vaihtelevalla menestyksellä. Periaatteessahan en myöskään koske iltapäivälehtiin, mutta käytännössä selaan ne läpi töissä lähes päivittäin. Mikä kyllä ehkä kertoo enemmän henkisestä laiskuudesta kuin periaatteettomuudesta...

Takaisin sorvin ääreen, periaatteeni on ainakin näyttää siltä että ahkeroisin!