sunnuntaina, heinäkuuta 08, 2007

Karl Marx-Alleelta puutarhakaupunginosaan

Berliininmatka on takana päin. Paikan päällä satoi jotakuinkin jatkuvasti, mikä sopi hyvin itä-berliiniläiseen kerrostalokolossi-idylliin, jonka keskellä nöpöttävässä pseudo-jugend-talossa hotellimme sijaitsi. Suosin kaupunkilomilla kaukana keskustasta sijaitsevia majoituksia, se on perua reilausajoilta ja syynä siihen on paitsi halvempi hinta, myös mahdollisuus nähdä oikeata laiffia pelkkien paraatinähtävyyksien sijaan. Valtavan leveä entinen Stalin-, nykyinen Karl Marx-Allee uusklassisine peniskompleksi-taloineen laukaisi päässäni idioottimaisen taistolaislaulun "Hei vaan tultiin festivaalimaahan ja Berliiniin! Hei vaan tultiin sosialistiseen kaupunkiin".

Onneksi pompöösin paraatikadun katveessa sijaitsi pommituksilta säästynyt Friedrichshain, vehreä ja parvekkeellisten vanhojen talojen tihentymä, jossa söin elämäni ehkä parhaan kasvispizzan (oivalsin siellä, että kunnon pizzakokki ei aliarvioi syöjäänsä vaan ymmärtää tämän jo osaavan käyttää haarukkaa ja veistä, eikä näin ollen pilko jokaista ainesosaa neliömillin kokoiseksi). Kaduilla oli bistroja ja pikkukauppoja, talojen seinissä runsaasti koristeellisia tägejä ja tarroja. Joka paikassa pujahteli mitä naurettavimpia sekarotukoirayhdistelmiä, puoliluppaisin korvin ja epäsuhtaisin hännin. Hotellin naapuritontilta löytyi outo, hylätty puisto, jossa tiheä elämänlankojen ja murattien verkosto oli lähes kätkenyt alleen hautakiviä 60-luvulta. Puistossa oli ihanasti karmaisevaa, oli jo melko pimeää, tuuli havisti koivuja ja kuihtuvat ruusut tungeksivat kivetyille poluille.

Museoissa tuli luonnollisesti pyörittyä paljon, olihan sääkin siihen otollinen. Saksan historiamuseo oli kerrassaan briljantti, huomasimme viettäneemme siellä kokonaisen päivän. Saksan historia on mieletön, pelkästään natsiajan meininkiä ihmetellessä meni tunti, saatikka sitten DDR:n arki-näyttelyssä, jossa oli kikatuttavia propagandajulisteita syntyvyyden lisäämisestä ja pioneeritoiminnan cooliudesta.

Berliinissä oli paljon tyhjiä asuntoja ja kokonaisia rakennuksia. Osa niistä oli edelleen itäisessä asussaan, penseänä ja epähumaanina mulkoilemassa mustin ikkunoin. Osa ennen sotia rakennetuista taloista on edelleen rappiolla, odottamassa valtaajia tai kaivinkoneen kuoliniskua. Onneksi ainakin ns nousevat kaupunginosat, kuten Kreutzberg ja Prenzlauer berg vaikuttavat pelastuneilta, paljolti juuri valtaajien takia. Arkkitehtuuri on hassu yhdistelmä derkku-kerrostaloja ja matalahkoja edellisen vuosisadan vaihteen taloja. Panin merkille, että berliiniläinen Jugend on vähemmän koristeellista kuin Suomessa, mutta vastaavasti lähes kaikissa taloissa on paljon parvekkeita. Parveketta on ikäänkuin pidetty ihmisen perusoikeutena, työläisenkin, ovathan monet nykyisin trendikkäät alueet alun perin prolelähiöitä. Ja plataanipuita, ihania, on joka kadun varrella.

DDR-arkkitehtuurissakin on outo viehätyksensä. Useat idän taloista on kunnostettu omalla tavallaan näyttäviksi kokonaisuuksiksi. TV-torni on 70-lukuisessa disco-henkisyydessään hieno, mutta valitettavasti Palast der Republic näkyi olevan jo puoliksi purettu. No, minkäs teet toisaalta, kaippa sitä ihmiset haluavat eroon kaikkein rumimmista vanhan vallan symboleista, onneksi Berliinissä oli säästetty kuitenkin Marxin patsaat (ehkäpä siksi, ettei Marx ollut molopäinen diktaattori) ja Rosa Luxemburgin aukio. Viimeisenä iltana kävimme Neuvostosotilaan muistomerkillä nautiskelemassa elvykettä. Muistomerkki muistutti kaikessa massiivisuudessaan ja mittasuhdehämmentämisessään Tallinnan "Pinoccion hautaa".

Berliinissä etäisyydet ovat valtavia ja koska asuimme lähiössä, matkustimme luonnollisesti paljon julkisilla. S-bahn oli oikeastaan kivoin kulkuväline, koska se ajoi maan päällä ja etenkin iltaisin oli mahdollisuus seurailla berliiniläisten kotielämää valaistuista ikkunoista. Kaupunkimatkailussa parasta onkin oikeastaan juuri paikasta toiseen siirtyminen, joko kävellen tai iltaväsyneenä kulkuvälineessä istuen, ihmisiä ja paikkoja katsellen. Tai itse asiassa ei tarvitse edes olla siirtymässä minnekään, pelkkä tyytyväinen flaneerauskin riittää, tepastelu lehmusten alla, pohdiskelu poikkeaisiko kuubalaiseen vai kreikkalaiseen paikkaan syömään, vai katsoisiko vielä yhden täysin ennen näkemättömän kadun ja päättäisi sitten. Matkoilla yritän vaientaa sisäisen suorittajani juuri vaaliakseni sitä päämäärätöntä hengailumeininkiä, josta matkan mieleenpainuvimmat muistot yleensä tulevat. Meillä on L:n kanssa matkatapana kysyä joka ilta "no mikä oli kivintä", ja yleensä ainakin oma vastaukseni on "se, kun vaan käveltiin ympäriinsä".

Yksi matkan kohokohdista oli kyllä ehdottomasti Cindy Shermanin näyttely, en voinut kyllin onnitella itseäni, että Berliinissä sattui olemaan retrospektiivi samaan aikaan kuin me olimme paikalla. Sherman on yksi lempitaiteilijoistani, enkä ole aikaisemmin nähnyt häneltä ns livenä kuin muutaman bussimatkustaja-sarjan työn. Bussigalleria on lähinnä koominen ja rotu-gender-blendaamisessaan naseva, mutta ei jättänyt aikoinaan erityisesti muistijälkiä. Sen sijaan elokuvien still-kuvia jäljittelevä sarja on hämmentävä, Sherman uusintaa Hitchcockin ja vastaavien film noir-mestareiden naiskuvaa olennaisen tavoittaen. Uusista töistä muistan parhaiten Old Masters-sarjan, jossa Sherman uudelleenkuvaa taiteen mestariteoksia, poseeraten itse esimerkiksi Caravaggion Bacchino malatona. Shermanin kasvoissa on jotain oudon paljasta ja piirteetöntä, ne toimivat tyhjänä kankaana mitä erilaisimmille nais- ja mieskohtaloille. Tragikoominen sarja Hollywood-Hampton Styles kuvasi ikääntyviä, työttömiä näyttelijättäriä, joiden ansioluettelon valokuvia työt olivat. Löytyi patrioottia, goottia, All American girliä ja horoa, ja kaikki niin ylivedetyn roolitettuja, meikattuja ja pingottuneita. Sherman kieltäytyy viisaasti selittämästä kuviaan, yksittäisillä töillä ei ole edes nimiä.

Shoppailijalle Berliini olisi paratiisi. Itse pidättäydyin lähinnä tuliaisissa rakkaille, koska olen vakavasti todennut, että minulla on niin paljon täyhkää etten enää osaa iloita siitä ja projektinani onkin ennen muuttoa karsia tavarataivasta säälimättömällä kädellä. Punapallohame oli kuitenkin pakko ostaa, sekä muka-vanha wc-kyltti, joka mitä tiukimmin kieltää pisuaareissa tapahtuvat perversiot. Berliinissä on nerokkaasti keksitty brändätä ostalgiaa, Ampfelmännchen näkyy joka paikassa, niin hiirimatoissa kuin jääkaappimagneeteissakin. Yksilöllisyyttä muka tavoittelevana kulttuurimatkailijana suhtaudun yleensä yliolkaisesti kaikkeen turistikrääsään, mutta hattupääherra oli kyllä kerrassaan hymyilyttävä hahmo.

Kaiken kaikkiaan onnistunut matka. Berliini on vähän kuin äreä sukulaismies, ensin se vaikuttaa yksinomaan penseältä ja vaikeastilähestyttävältä, sitten sen historiaan ja viisauteen ja huumoriin hurmaantuu.

3 kommenttia:

  1. Nyt oon kyllä ihan tosi kade, Cindy Sherman kun sattuu olemaan itsellenikin yksi kaikkien aikojen ihanimmista!

    VastaaPoista
  2. Ehkä Shermanssoni tulee vielä Suomeen? Lähetettäskö toivekirje vaikka Kiasmalle, saahan vaiks teeveeohjelmiakin toivoa, miksei sitten taiteilijoita :)

    VastaaPoista
  3. Joo hyvä idea, vois yrittää olla hiukka aloitteellinen kerrankin!

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!