Pöh

Muistaakseni Bridget Jonesin päiväkirjassa oli useaankin kertaan ytimekäs otsikko Pöh, esimerkiksi silloin kun miesasiat menivät persiilleen, päivittäinen kalori- ja alkoholiannosmäärä hurahti korkeaksi tai tuli muuten sössityksi. Kalorimäärä on tältä päivältä vielä kohtuuden rajoissa (tosin se, että täytettyjä paprikoita on siellä ruokalassa aina ja aina vaan, ja niissä on sisällä jotain tajuttoman hyvää möhnäkettä, nosti kyllä jonkin verran) eikä alkoholiakaan ole tullut juotua, mutta kofeiiniannoksia on tullut nautittua siinä määrin, että kädet vapisevat hienokseltaan. Ehkä voisin alkaa listata mansikka-annoksia, työpaikan vieressä on mansikkakoju jossa tulee hiljaisina päivinä piipahdeltua. Lapsena mansikoita ei saanut syödä paljoa "ettei tule kuumetta", juttu kuulostaa näin nykykorvin urbaanilegendalta, ehkäpä vanhemmat halusivat säästää edes muutaman mansun pakastusta varten.

Päivä on ollut silkkaa Bridget Jonesia, mitä kämmäilyyn tulee. Ilmoitin palkkakonttoriin väärän tilinumeron (vaihdoimme lainaorjuuden yhteydessä pankkia, heippa Nordea ja kiitos näistä vuosista), myöhästyin töistä, en ehtinyt hakea uudelle nimelle annettua henkilökunta-alennukseen oikeuttavaa korttia, en ole vieläkään hankkinut uuden nimen passia. Muuttoilmoitusta täyttäessä suttasin niin antaumuksellisesti, että jouduin hakemaan varastosta korjauslakkana tunnetun reliikin. Kokeilin korjauslakan toimivuutta kynsilakkana, ihan huvikseni, en suosittele. Joskus sitä kaipaisi elämäänsä assistenttia tai life coachia. Koutsi voisi esimerkiksi kertoa, miten aamulla pääsee ajoissa ylös sängystä katselemasta viihdyttäviä huvilaunia. Ja miten muuttolaatikot kannattaa täyttää.

Bridgetistä mieleeni tuli naisille suunnattu viihdekirjallisuus. Pidän Bridget Joneseja omassa lajissaan nerokkaina, harvoin olen nauranut kirjaa lukiessa niin hartaasti kuin Bridgetin tarjoillessa juhlapäivällisillä luksusaterian sijaan munakasta ja sinistä keittoa. Bridgetin suomalainen vastine on ehkä Katja Kallion Kuutamolla, jonka ostin vähän nolostellen divarista (samalla divarireissulla L osti jotain syvämietteisiä historiateoksia) ja lukaisin lähes kertaistumalta. Viihdekirjallisuus on parhaimmillaan nokkelaa ja tarkkanäköistä universaalien ilmiöiden huomioimista. Kuutamolla-kirjassa on muutamia osuvia ihmissuhdehuomioita (kuten se, että parisuhteen alussa ihmiset kuvittelevat kumppanillaan olevan jonkun ihanan mysteerin, ja oivaltavat pikku hiljaa että hei, eihän sillä ollutkaan jännittävää salaisuutta, sehän on ihan tavallinen ihminen).

BJ ja Katja Kallio edustanevat hömppäkirjallisuuden eliittiä. Todelliseen kiskakirjallisuuteen olen tutustunut lähinnä lukemalla Judith Krantzin Yllätystytär-teoksen, joka oli muistaakseni aikamoista puuppia päälleliimattuine, "rohkeine" seksikohtauksineen. Ai niin, teininä luin myös Virginia Andrewsin Ullakon kukat-sarjaa, jonka päähenkilönä seikkaili seksuaalisesti varhaiskypsä, jumalaisen kaunis ballerina, jonka kiinteitä rintoja ja kovaa kohtaloa kuvattiin usean kirjan verran.

Tartuin tässä taannoin Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuoteen odottaen katjakalliomaista, sujuvaa ihmissuhderomaania. Valitettavasti kirja olikin ihan hanurista. Olen harvoin kiusaantunut kirjailijan puolesta siinä määrin, kun Suden vuotta lukiessa. Päähenkilöt olivat ärsyttäviä, Sarilla ei neurologisen sairautensa vastapainona ollut lainkaan inhimillisiä vikoja tai heikkouksia, hän oli salaperäisen kaunis älykköprinsessa, kulkien tumma pää pystyssä kirjasalkku kainalossaan. Sarin sydämen valittu Mikko oli varsinainen nynnerö ja sitäpaitsi naurettavan miehen kunnia-mentaliteetin raskauttama (toisin kuin muita Kaurismäkiä, disautin Laitakaupungin valoja, se, että äärimmäinen uhrautuminen ottamalla kontolleen jonkun toisen rötöstelyt kuvataan miehuullisuutena eikä silkkana typeryytenä, oli rasittavaa, tuli vaan mieleen tästä miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä-päähänpinttymästä). Dialogi on rasittavaa, päähenkilöt sanailevat yhtä juohevasti kuin agronoomi ja piikatyttö muinaisessa suomifilmissä, teititellen ja rouvitellen. Tarinaakaan ei oikeastaan ole, kaikki tietävät alusta asti, että Sari ja Mikko päätyvät kohta vaakamamboon, joten ainoaksi jännitysmomentiksi liittyy sen väistämättömän epilepsiakohtauksen odottaminen. Ja tuleehan se, saaden Sarin pohtimaan onko hänellä oikeutta lihalliseen rakkauteen. Arvaatte varmaan, mihin tulokseen Sari tulee.

Ehkä kiusallisinta kirjassa oli kuitenkin jatkuva, täysin päälleliimattu kirjallisten viitteiden tiputtelu. Mikko opettaa yliopistolla kirjallisuutta, ja Sari on tämän palvova oppilas. Ehkäpä intertekstuaalisilla viitteillä testataan lukijan sivistystä, mutta ilkeä epäilyni on, että kirjallisuudentutkijat eivät ihan ensimmäisenä tartu Suden vuoteen, elleivät sitten kirjoittaakseen siitä pisteliäitä arvosteluja, kuten Sanna Nykvist (meitsin vanha luokkakaveri, jo silloin saavuttamattoman älykäs ja lukenut). Tähän on aivan pakko siteerata Nykvistiä (ja samalla Hämeen-Anttilaa). ”Hän saa miettiä hetken ennen kuin muistaa mihin Sari viittaa. Se on hänelle uutta. ’Bašmatškin, Akaki Akakievitš. Päällystakki.’ ’Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki’, sanoo Sari.” ”’Anselmus ja kristallipullo. EeTeeAa Hoffmann, Kultainen malja.’ ’Se oli helppo.’ ’Vai oli.’ ’Minä olen nähnyt sen sinun hyllyssäsi.’” Argh! Olen aina kuvitellut, että todella lukeneiden ihmisten ei tarvitsisi egonsa kiillottamiseksi harrastaa name droppingia, että heidän neronsa säteilisi kauas muutenkin, mutta vissiin turhamaisuus ei kysy koulutusastetta.

Kuten Lumis sanoi, Suden vuosi oli pettymys erityisesti siksi, että Virpi Hämeen-Anttila vaikuttaa tavattoman miellyttävältä ihmiseltä, fiksulta ja humaanilta. Sitä hän tietysti onkin, olisi vain jotenkin helpompaa sietää höhlää tekstiä joltain jota kohtaan ei tuntisi sympatiaa. Vastaavanlaisen kriisin koin Leena Lehtolaisen suhteen, pidän häntä todella ihanana ja arvomaailmaltaan samaistuttavana, mutta hänen kirjojensa tietty kömpelyys tuntuu kiusalliselta. Lehtolaisen Maria Kallio on varsinainen unelmapoliisi, mutta itse murhamysteerit ovat aika heppoisia ja kieli töksähelevää. Puhumattakaan Lehtolaisen suosikkimaneerista, tavasta livauttaa ajankohtaisia tapahtumia kirjoihinsa siten, että niistä huomaa että ne on lisätty juuri ennen kirjan painoonmenoa, jonkinlaisen proximity-efektin luomiseksi.

Olen alkanut kerätä itselleni kirjalistaa lukemalla esimerkiksi lempiblogieni arkistojen kirjameemejä ja -arvosteluja (joo, meillä on töissä aika hiljaista). Haluan nitistää henkisen laiskuuteni, vaikka sitä Alastalon salia ei selkeästikään tule luettua tänäkään kesänä. Tänään suuntaan kirjallisen kunnianhimoni mosaiikinteko-oppaisiin, olen nimittäin aikeissa aloittaa keittiön ikkunalaudan Gaudiuttamisen.