Lusmu-Lupiinin seitsemän faktaa -meemi

Etten vain huolestuttaisi ketään liian suorituskeskeisellä tai tarmokkaalla toiminnalla, teen työajalla MEEMIN joka pyörii nyt blogeissa.

Seitsemän faktaa Lupiinista, here you are:

1. Haluaisin koiran, mutta käytännössä on parempi etten hanki sellaista. Rakkauteni koiraan olisi erilaista, paljon syvempää ja siten kipeämpää kuin kissaan, en raskisi jättää sitä päiviksi yksin enkä kestäisi jos se sairastuisi. Ihmisiin voi suhtautua joskus välinpitämättömästi, eläimiin ei ikinä.

2. Olen estetiikkafriikki. En sulata kodissani esimerkiksi muoviruukkuja tai näkyviä sähköjohtoja, Nassun sikaruma sohva (sortsit, Nassu :P) piinaa minua aina muistaessani ja yritän organisoida yhteistä eurokangasreissua, että saisin ommeltua hänelle kivan sohvanpäällisen. Kun Nassu muutti, otin siinä määrin sisustusvastuuta että hän joutui erikseen kieltämään minua sisustamasta ollessaan kuukauden matkalla. Valitettavasti estetiikkanatsiuteni ei kuitenkaan ulotu kodin siisteyteen, nytkin persialaismattomme on likaisten ja puhtaiden pyykkien sekä hesarien ja viime viikon postien kuorruttama.

3. Edelliseen liittyen, olen vanha talo -friikki. Pidän eniten ennen 30-lukua rakennetuista taloista, mutta periaatteessa vielä 50-luvunkin talot ovat viihtyisiä. Nykyinen kotimme on from fifties ja siinäkin on vanhan viehätystä, etenkin vanerisissa keittiönkaapeissa. Haluan ikkunoiden kuitenkin olevan korkeat ja kapeat eikä matalat ja leveät, tämä on jollain tavoin tosi olennaista harmonian kannalta, etenkin korkeisiin huoneisiin yhdistettynä. Kuten myös se, että ikkunat koostuvat useammasta kuin kahdesta osasta (kolmekin riittää). Kun asuin valtamerilaivatalossa, katselin aina ikkunasta avautuvaa näkymää Mäkilinnaan, jonka tiesin olevan omaa taloani vain muutaman vuoden vanhemman, harmitellen, että juuri siihen muutamaan vuoteen sisältyi ruutuikkunoiden ja ornamenttien katoaminen. No, huvittavaa ja uskomatonta kyllä, nyt muutan siihen yhdeksän vuotta katselemaani taloon.

4. Pidän happamista ruuista, kuten hapanvihanneksista. Ostan niitä aina Virosta ja toivoisin niitä myytävän Suomessakin. Voisin tietysti opetella tekemään niitä itsekin. Vastaavasti tulisista ruuista en oikein välitä, en kestä suun palamista enkä lohdutu siitä, että kuulemma chilinpuremat ovat vain harha-aistimuksia eivätkä oikeita palovammoja lainkaan. Ainakin ne onnistuvat feikkaamaan tosi hyvin.

5. Pidän aina hametta, paitsi kuntosalilla (niin joo ja uimahallissa jossa pidän uimapukua). Vinksahdin ala-asteella klassisten tyttökirjojen myötä viktoriaaniseen pukeutumistyyliin, ja mieluiten olisin mennyt kouluun olkihatussa ja ruusukuvioisessa Laura Ashley-leningissä. Hameille naurettiin niin hartaasti, että tyydyin pitämään silkkiruusukkeita palmikoiden päässä ja suosimaan puhvihihoja. Yläasteella, alkaessani hipiksi halusin edelleen käyttää hameita ja edelleen niille naurettiin, tyydyin pitämään leveälahkeisia farkkuja ja kuuntelemaan kuitteja niistä. Hörhölukioon päästyäni koin ihanan vapautuksen, kukaan ei enää ilkkuisi minua vaatteistani. Näin ollen karsin housut vaatevarastostani enkä ole niitä vieläkään hankkinut. Toinen syy hameiden suosimiseen on ruumiinrakenteeni, olen painoindeksistä riippumatta ns child bearing hips-tyyppiä yhdistettynä lyhyet jalat-pitkä selkä-tyyppiin. Tätä tyyppiä pukevat ainakin mielestäni hameet paremmin kuin piukat prikoot.

6. Osaan ulkoa lähes kaikki työväenlaulut, ainakin suomenkieliset. Aloin kuunnella Kom-teatteria teininä, eikä tästäkään fiksaatiosta ollut paluuta. Vastapainoksi osaan myös latinankielisiä kevätlauluja ja osan Matteus-passiota.

7. Olen pitkävihainen. Tämä on ehkä kaikkein huonoin piirteeni ja haittaa eniten itseäni. Muistan loukkaukset vuosikausia enkä osaa päästää niistä irti. Homma on sikälikin perseestä, koska muuten en ole pikkumainen vaan joviaali ja avara, pitkävihaisuus ei sovi pirtaani. Tiedän myös, että anteeksianto lähtee itsestä,eli minun pitäisi oppia antamaan itselleni anteeksi ennen kuin voin tehdä sen muille. Tällä hetkellä olen itseeni varsin tyytyväinen, eli sikäli mahdollisuudet anteeksiantoon vaikuttavat hyviltä, mutta toisaalta uumoilen että itsen hyväksymisessä on kyse jostain syvemmästä kuin onnistuneesta laihdutuskuurista tai hyvästä työpaikasta. Olen kyllä ajatellut lukea jonkun itsehoito-oppaan, joka voisi ehkä auttaa minua tässä asiassa, mutta suhtaudun useimpiin itsehoitoihin suurella varauksella. Moni on kyllä suositellut tähänkin ongelmaan zen-buddhalaisuutta, ehkäpä hankin kirjan "zen ja anteeksiantamisen taito" tai jotain.

Lukijat poimikoot halutessaan tämän meemin. En haasta ketään koska minulla on haastetraumoja; lapsena jouduin vähän väliä kiertokirjeiden uhriksi ja jäljensin yötä myöten ahdistuneena niitä helkutin suklaakirjeitä ja lähetin eteenpäin, ilman että yksikään suklaalevy tai kuvapostikortti ikinä päätyi minulle asti. En nyt aikuisenakaan oikein sulata mitään kiertojuttuja, ellei niissä ole a) joku yhteishyvä tarkoitus tai b) söpöjä eläinlapsia, jolloin ne ovat ihan ehdottomasti tervetulleita.