Kesästressi

Kuluva lauantai (tai sunnuntai, taisi vuorokausi vaihtua juuri) on osa kesän ensimmäistä täysin vapaata viikonloppua. Suunnittelin jo valmiiksi lusmuavani täysin rinnoin, lukisin kirjaa ja luuhaisin yöpaidassa niin kauan kuin huvittaa, illalla voisi käydä Otsolahdessa kuvaamassa rantakasvillisuutta. Eikä herätyskelloa piippaamaan. Lusmurointisuunnitelma on toteutunut ja olen ihan saakelin pitkästynyt.

Kiireiden takia en ole ehtinyt kirjastoon kolmeen viikkoon (ja olen onnistunut myös sössimään lainausoikeuteni; Nabokov jota en edes muistanut lainanneeni aiheutti kirjeen kotiin ja yli viiden eukin sakot, perkele) eivätkä kyseiset laitokset ole heinäkuulauantaisin auki. Näin ollen olen lukenut jotain fantsukirjaa ja katsonut dvd:ltä Jeeveksiä, jälkimmäisen hauskuutta ei kyllä käy kiistäminen. Haahuilun hengessä tapoin myös ainakin kolme tuntia Tapiolan ostarilla etsimässä Dylon-värejä ja onnistuin törsäämään aleissa neuletakkiin, hippipaitaan ja kahteen hintavaan hiustenhoitotuotteeseen. En noin yleisesti ottaen paljoakaan kuluta kosmetiikkaan, minulla on ollut sama luomiväri arviolta vuodesta 91 ja ripsarikin pitää vaihtaa vain puolivuosittain, mutta karkea, puolikihara, vaalennusten ja hennausten kärventämä tukkani vaatii vähän advancedimpaa materiaalia kuin mitä Yves Rocherilla on tarjota.

Alkukesä meni häitä järjestellessä ja asuntoasioita säätäessä. Vasta jälkeenpäin sitä tajuaa, kuinka stressaantunut oli; kaiken käytännön hääorganiseerauksen lisäksi piti etsiä asuntoa ja sen löytyessä yhtäkkiä ravata pankeissa vakuuttamassa lainakelpoisuuttaan ja jännittää lunastuspykälää ja muuta outoa. Ei ihme, että sydän hakkasi (tähän väliin voinkin mainita, että hypokondrikkona kävin heti työterveydessä sydänfilmissä eikä siellä syömmessä tiettykään mitään vikaa ollut) ja uni kartteli silmiä. Se oli kuitenkin ihanaa aikaa, nautin täysin rinnoin eikä asuntoasiasäätäminen ole mitenkään vähentynyt, päin vastoin, aviokumppanini on remontoinut tulevaa kotiamme joka ilta töiden jälkeen. Itsekin olen toki osallistunut, takana on jo yhdet tapetinrepimistalkoot, jotka olivat sivumennen sanoen ihan sairaan kivat, suvun kesken on niin hupaisaa tehdä töitä ja kikattaa ties mille ja patistaa nuorimmainen lähisiwaan olutostoksille. En muuten edes ikinä juo olutta, ainoastaan remonttitalkoissa ja muuttohommissa se maistuu. Nyt päässäni pyörii lähinnä vessan seinämaalaus (meillä on erikseen kylppäri ja klosetti) sekä ikkunalautojen mosaiikki, ainakin keittiöön tulee Park Guell-tyyliä.

No, kuitenkin, nyt kun häät on hoidettu kunnialla, pitäisi varmaankin alkaa hankkia muita kivoja kesämuistoja, vaikka kesän ehdoton onnellisuushuipentuma on tavallaan tietysti takana päin, olivathan häät niin tajuttoman ihanat ettei sitä voi sanoiksi pukea. Häissä oli vielä sekin puoli, että tuli elvytettyä vanhoja ystävyyssuhteita ja huomattua, että eri yhteyden ystävät tulevat loistavasti toimeen keskenään. Tätä bondausta olisi tärkeää pitää yllä jatkossakin. Olen jo täyttä päätä suunnittelemassa 30-vuotissynttäreitäni, johon kutsutaan kaikki ja myös niitä uusia ystävyyksiä, joita en vielä rohjennut häihin pyytää. Ennen elokuun lopun synttäritupareita pitäisi kuitenkin vielä nauttia kesäajasta mahdollisimman ahneesti. Suokissa en ole ollut vielä kertaakaan, en myöskään Stadikalla, en saaristoristeilyllä, en edes kauppatorilla. Joka kesä pitäisi vielä löytää joku täysin uusi hengailupaikka, kuten viime kesänä kävi Lauttasaaren eteläkärjen kanssa. Huomenna sentään pääsen korkkaamaan maauimala-impeyteni. Mökkeily on jo hoidettu, mutta ei vielä mustikka/kantarelli/vattureissua. Säilömispolitiikkakin on kärsinyt kaiken kiireen keskellä, nokkosia ehdin kerätä mutta marja-asioita ei ole hoidettu lainkaan asianmukaisesti. Innostun aina säilönnästä hirveästi, mutta epäkäytännöllisenä ihmisenä sössin sen jotenkin mystisesti. Mansikkapakasteet katoavat viimeistään lokakuussa, mutta toisaalta kellari pullistelee omppuhilloja ja pakastin raparperia, vuodelta 06. Keräsin vuosikaudet kuusenkerkkiäkin, tunnustamatta itselleni että oikeasti inhoan niiden makua. Onneksi uudessakin kodissa on kylmäkellari, voin jatkossakin raskauttaa ystäviä ja tuttavia hillopurkeilla.

Hassua, miten mieli muokkautuu ja sopeutuu. Vielä kolme kuukautta sitten olimme vakaasti muuttamassa eteläiseen Helsinkiin. Katselimme asuntoja Punavuoresta ja Kampista, vaikka hinnat karmivatkin. Alun perin hurmaannuin tulevaan kotiimme jo vapun tienoilla, olin toiveikkaasti laittanut etuovi-hakuun myös Torkkelinmäki-hitin, mutta asunnon kallious ja kaksious olivat kuitenkin syitä, jonka takia en edes ehdottanut sitä nk paremmalle puoliskolleni. Useiden ylihintaisten funkis-kolmioiden katsomisen jälkeen L kuitenkin löysi kyseisen kämpän aivan oma-alotteisesti ja ehdotti käymistä paikan päällä. Olin luonnollisesti vähintäänkin myöntyväinen ja hykertelin mielessäni, että tätäkö tarkoitetaan sillä vanhalla "aviovaimot kuiskuttavat miehensä korvaan päätökset siten, että he itse luulevat tehneensä ne"-läpällä. Vuosikausien "Kalliossa on ihanaa" -propagandani oli siis purrut! Vaikka olin itsekin alunperin haaveillut punavuorelaisuudesta, tunsin syvää kotiintulemisen riemua ja rauhaa tajutessani, että pääsen takaisin henkiseen kotiini. Kuulun Pitkänsillan väärälle puolelle, Karhupuistoon, syviin pihakuiluihin, kaupunkilehmusten alle. Tapettitalkoissa katselin ikkunasta Arvo Turtiaisen puistoon ja Porthaninkadulle, näin hippipariskuntia lastenvaunujen tai koiran kanssa, maahanmuuttajia, taiteilijoita, muutaman spurgun. Katselen heitä ilolla ja lämmöllä, toisin kuin näitä Tapiolan itsetyytyväisiä porvareita kaupunkimaastureineen ja "parvekkeella ei saa viikonloppuisinkaan polttaa yhtä ainoaa sikaria" -nillityksineen, joita kohtaan olen tuntenut aina outoa ylemmyyttä ja alemmuutta ja etenkin ulkopuolisuutta.