maanantaina, heinäkuuta 23, 2007

Keittiöpsykologiasta ja klosettikuvataiteesta

Vessan seinämaalaus on valmis, tai ainakin sinne päin. Periaatteessahan korjailua ja viilailua voi jatkaa loputtomiin sekä sudenkorentoja ja perhosia lisätä vaikka joka neliösentille, mutta suuret linjat on nyt luotu. Minulla on aina ollut hinku seinämaalausten tekemiseen. Ensimmäisessä omassa kodissa (jos hoasin solua ei lasketa) Hermannissa maalasin yksiön seinän kattavan majakkamaiseman ja siitä innoittuneena lasioviin kiehkuroita, keittiön seinään auringonkukkia ja keittiön vanerikaapistoihin joitain mauttomia hippikuvioita. Itse asiassa myös vessan oveen, mutta sen jouduin peittämään julisteella. Olin teininä aika spontaani tyyppi, vielä kotona asuessani maalasin puolet huoneeni kalusteista kultamaalilla, kun talonpoikaisantiikki alkoi tympiä. Omissa silmissäni antiikilla ei ole ikinä ollut erikoista luksusarvoa, vanhat huonekalut ovat paitsi kestäviä, ihan selkeästi halvempia kuin uudet (ellei harrasta jotain Biedermeier-mahapiironkeja) puhumattakaan ekologisista pointeista. Lähes kaikki huonekaluni ovat aina olleet käytettyjä, lukuun ottamatta isoa ja mustaa ja rumaa työtuoliani, jota en haluaisi enää raahata Kallioon. Esteettisten työtuolien löytäminen on liki mahdotonta. Viitisen vuotta sitten sorruin ja ostin sievän punaisen työtuolin Ikeasta, mutta kuten Ikean huonekaluilla on tapana, alkoi sekin tiputella pyöriään ja rispaantua muutamassa kuukaudessa.

Tähän väliin voisinkin kertoa, että inhoan Ikeaa todella paljon (maanantaina on mukavaa inhota kaikkea, erityisesti paskapäisiä korporaatteja). Olen monasti vannonut, että Ikeaan en mene, mutta erinäisistä, oudoista syistä sinne on parin vuoden välein tullut asiaa. Viimeksi kävimme Ikeassa remontoidessamme Puutarhakapunginosan kotia, tiesimme että putkiremontin hengittäessä niskaan mitään kallista ja hienoa vessakalustetta ei kannata hankkia, mutta joku rakennelma on suhteellisen välttämätön. Ostimme siis lastulevyisen lavuaarikaapin, joka alkoi heti miten kasvattaa reunaansa halkeamaa. Nyt halkeama on jo ainakin kymmensenttinen, mutta ei luojan kiitos enää ongelmamme. Tuon välttämättömyyden lisäksi ostin silläkin Ikea-reissulla kynttilöitä, servettejä, kippoja, kappoja ja muuta tuiki tarpeellista vain todetakseni, että kippo raapiintui ensimmäisessä käytössä ja antoi metallinmakua mustikkarahkaan, ja että edullisista yksittäishinnoista kerääntyi melkoinen lasku. Ikean ketkuutta kuvastaa myös se, että mikäli olet menossa ostamaan esimerkiksi juuri vessan kaappia, joudut kävelemään kaikkien muiden osastojen läpi ja kohtaat miljoona nätisti esiinpantua kokonaisuutta, jotka vasta kotona paljastuvat susiksi. Ikean nerokas brändi kiteyttää kvartaalikapitalismin idean. Vaikka on Ikeassa hyviäkin puolia, ainakin osa matoista on kuulemma nykyään teetetty ilman lapsityövoimaa (epäilemättä silti sweat shopeissa) ja se tarjoaa monelle teolliselle muotoilijalle mahdollisuuden saada disainejaan esille. Muotoilun tiputtaminen eliittikorokkeelta ei ole huono idea lainkaan.

Olin viikonloppuna tapahtumassa, jossa oli pääosin todella mukavaa. Tapasin uusia, hauskoja ihmisiä ja pääsin nauramaan monta kertaa. Koska asemani oli miellyttävällä tavalla sivustaseuraajan, minulle uskouduttiin moneen kertaan myös asioista, jotka eivät selkeästikään minulle kuulu. Huomasin harmikseni, että edes psykiatrian ammattilaiset eivät ole aina vapaita ylitulkinnoista ja kyökkipsykologisoinnista, kuulin kuinka läsnäolijan kävelytyylistä vedettiin johtopäätöksiä estoisuudesta ja syvistä sisäisistä traumoista, näin esimerkkinä. Kohtasin myös yhden keittiöpsykiatrian helmistä, anorektikoksi leimaamisen. Nähtävästi omat päättelyt voivat vuosien kuluessa kiteytyä faktoiksi, vaikka niillä ei mitään totuuspohjaa olisikaan. Ja laihuus on ilmeiseisesti tavoitelluuden lisäksi myös ominaisuus, johon saa legitiimisti liittää päättelyjä psyykkisistä häiriöistä. Olen kohdannut vastaavanlaista logiikkaa ennenkin; kasvissyöjästä tulee puheissa helposti New Age-hörhö elikkä hihhuli, taiteilijasta alkkis. Ja luonnostaan hiljaisesta estoinen ja vakavasti masentunut. Koen vakavaa myötä-ärtymystä kun vähäpuheisia ihmisiä kurmootetaan julkisesti päivittelemällä kovaan ääneen heidän hiljaisuuttaan. Ehkä nämä päivittelijät tarkoittavat hyvää, luulevat sulattavansa jään (vaikka mitään jäätä ei oliskaan) tuomalla ujon ihmisen väkisin keskipisteeksi, mutta käytännössä homma saattaa tuntua silkalta kidutukselta.

Voisin kirjoittaa tästä ujous-avoimmuus-vastakkainasettelusta enemmänkin, mutta sumeana ja kiireisenä maanantaina henkinen kyvykkyyteni on sekä hieman lamassa että pakotettu suuntautumaan töiden tekoon. Ehkäpä jatkan tätä joskus, vaikka tällaiset analyysit saavatkin minut usein aika äkeäksi ja penseäksi ihmisluontoa kohtaan. Omaanikin.

4 kommenttia:

  1. Täällä noita vähäpuheisia ei taida olla. Terveisiä Keniasta.

    VastaaPoista
  2. Tobo! Tuo mulle khattia jos se on kert siel laillista! Ja osta afrikkalainen kauhtana L:lle kesäasux!

    Word Verificationki puhuu AFRIKKAA: gindo!

    VastaaPoista
  3. Hyvin sanottu tuo toiseksi viimeinen kappale. Kaikenlaisten ylimalkaisesti lyötyjen leimojen heittelyä pitäisi välttää ja välillä huomaa tekevänsä sitä itsekin - sitten annetaankin itselle henkistä raippaa ja muistetaan seuraava puoli vuotta olla parempi ihminen :)

    Joillekin on selvästi ominaisempaa nähdä ihmiset (ja maailma muutenkin) jotenkin mustavalkoisempina ja helpommin luokiteltavina, joillekin ehkä saattaa vain iskeä kiusaus tuntea olonsa näpsäkäksi ja kaiken epävarman maailman keskellä tuntea jotain varmuutta jostain (muka).

    Ammattilaisten tietysti luulisi osaavan välttää tällaista, mutta voisiko olla, että paljon erilaisia ongelmia työssään näkevät alkavat niitä näkemään sielläkin, missä niitä ei ole (esim. laihuus -> anoreksia -> mielenterveyden ongelmat, vaikka toinen olisi vain luonnostaan laiha).

    Se on vähän jopa ärsyttävää, että monet ei-kasvissyöjät luokittelevat helposti kasvissyöjät hihhuleiksi, oikeastaan kaikki jotka poikkeavat valtavirrasta ovat ovat monille hihhuleita :) Kaikkeen erilaisuuteen on helppo läimiä leimoja sen kummemmin ajattelematta, olen huomannut.

    Hiljaisuus on vain hieno piirre ihmisessä, miksi sitä puheliaisuutta korostetaankin niin? Jos joku on piinallisen ujo, hänen seurassaan voi ehkä jollain sellaisella, joka ei ujoutta ymmärrä olla tukala olo, mutta hiljaisuus ja ujous ei kyllä ketään oikeuta toista nolaamaan tuomalla ihminen väkisin keskipisteeksi.

    Jaahas, tulipa jaariteltua :) Mukavaa kesää Lupiinille!

    VastaaPoista
  4. Ulla, jep, huomaan tekeväni ainakin kyökki-zykolookisia pika-analyyseja ihmisistä varsin herkästi, ehkäpä siksi huomaan sen muissakin, sellaisen tietyn hekumoitsevan sosiaalipornohoukutuksen ja knoppailun omalla psykologisella silmällä.

    Ehkä se on totta, että paljon vaikeita ihmiskohtaloita ammatissaan nähnyt alkaa havaita psyykkisiä ongelmia sielläkin, missä niitä ei ole. Ja tietyssä mielessähän voi sanoa, että niitä psyykkisiä jutskia on itse kullakin, ja rajanveto siinä, mikä on normaalia ja mikä ei, on aika veteen piirrettyä.

    Ujouden "parantaminen" väkisin on kyllä aika absurdia ja ymmärtääkseni nykypäivän työelämässä aika yleistä. Sellainen, että luonnostaan ujo ihminen DIAGNOSOIDAAN estoiseksi eli onnettomaksi, on jokseenkin mustavalkoista. Tietysti normaaleja sosiaalisia skillsejä voi aikuiselta ihmiseltä odottaa, mutta kaikkien ei tarvitse olla moottoriturpia ja show-henkilöitä.

    Ilmaisutaidon lukion käyneenä voisin vielä sanoa, että masennusta ja muuta mielenterveyshäikkää löytyi huomattavan paljon juuri näistä henkiset huomioliivit jatkuvasti päällä kulkevista ihmisistä... Apua, syyllistynköhän nyt itse halpoihin yleistyksiin :)

    Mukavaa kesänjatkoa Ullalle kans, taidanpa tästä jatkaa työnvieroksuntaa ja tulla vastaviitille Sulaan pumpuliin!

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!