keskiviikkona, elokuuta 29, 2007

Esim sosiaalisuudesta

Intoudun paljon pohdituttaneeseen aiheeseen kun sekä Veloenassa että Pagistaanissa on kirjoitettu siitä. Ennen kuin paljastan, mistä SIITÄ (ellette jo ole ehtineet klikata linkkejä tai päätellä asiaa otsikosta) näen aiheelliseksi pohtia sitä, miten bloggaajaan pitäisi viitata. Kirjoitin nimittäin ensin "Veloena ja Pagisija kirjoittivat" mutta sitten ajattelin erityisesti Pagistaanin viittaavan paikkaan, josta kirjoitukset tulevat. Kun tapasin Veloenan ensimmäistä kertaa, hän esitteli itsensä omalla nimellään ja sanoi kirjoittavansa Veloenaa. Oivalsin hämmästyneenä, että joku jonka on tottunut tietämään bloggaajana, onkin kolmiulotteisessa maailmassa paljon muutakin. Olenko minä Lupiini vai kirjoitanko Lupiinia? Vissiin kumpaakin.

Ainoana lapsena olen elänyt väistämättä jossain määrin yksinäisen lapsuuden. Leikin toki naapuruston lapsien kanssa, tylsänturvallisessa lähiössä oli melkoinen määrä samanikäistä porukkaa. Osoitin kuitenkin jo varhaisella iällä halua sulkeutua omaan huoneeseen piirtämään ja askartelemaan, tai sitten ratsastamaan sahapukkihevosella. Äiti yritti hätistellä minua sosiaalisemmaksi, hypersosiaalisena häntä selvästi ärsytti että olin tullut enemmänkin yksin viihtyvään isääni. Koulussa en ollut kovin suosittu, ajoittain minua kiusattiinkin, mutta jonkun tietyn itseriittoisuuden turvin selvisin siitä. Oli minulla toki ystäviä, etenkin yksi, luokan itseoikeutettu lapsinero jonka kanssa meillä oli intohimoinen rakkaus-riitely-suhde, jota kuormitti osaltaan juuri tämä lapsinerous. Meidän molempien suhde muihin ihmisiin oli ärsyttävän ylemmyydentuntoinen, harrastimme klassista musiikkia ja halveksimme tietysti kaikkia, jotka kuuntelivat "syntetisaattoreilla tuotettua epämusiikkia" (muistan tuon naurettavan ilmaisun jostain snobbailevasta päiväkirjastani). Olen myöhemmin pohtinut, kuinka paljon tuo tärkeä ihmissuhde määritti ylipäätään tapaani suhtautua ihmisiin, koska määrittelen itseni edelleen pitkälti poissulkemisten kautta ja vaadin ihmisiltä aika paljon.

Aikuisena minusta on tullut paljon sosiaalisempi, voisin kuvitella että joku saattaa pitää seuraelämääni vilkkaana (ainakin äiti tekee niin, viimeksi eilen kuulin tästä naputusta, absurdia kyllä, penskana äite kovisteli minua syrjään vetäytymisestä ja nyt liiasta liehumisesta) ja huomaan tuntevani usein outoa pelkoa huvien missaamisesta. Ahdistun tajutessani, etten ole tavannut jotakuta ystävää vähään aikaan ja alan uumoilla, että saatan unohtua häneltä kokonaan. Oikeastaan minulla on vain kaksi ystävää, joihin suhteeni on niin sisarellisen vakaanluottavainen (joskus ajattelen näitä kahta oikeastikin siskoinani) etten ikinä saa mitään "nyyh, me ollaan etäännytty"-skitsoja. Olen myös miettinyt, että neuroottisuus ystävyyssuhteiden syvyydestä on osaltani sekä itsekeskeistä että itsetunnotonta. Toissa keväänä hyvä ystäväni K luki kaikessa hiljaisuudessa pääsykokeisiin. Jossain vaiheessa, kun tuntui ettemme tavanneet melkein ollenkaan, aloin vonkua selitystä siihen, mitä MINÄ olen tehnyt kun me ei enää ikinä nähdä? K vastasi, että "sä oot kyllä mun hyvä ystävä, mutta muista, ettei kaikki aina liity automaattisesti suhun". Vastaus sai minut sekä purskahtamaan välittömästi nauruun, koska vasta sen myötä tajusin kuinka koomista oli kuvitella toisen kiireisyys jotenkin itseen suunnatuksi STATEMENTIKSI, että painamaan ajatuksen visusti mieleen. Kaikki ei aina liity minuun.

Tarvitsen ihmisiä, olen heistä riippuvainen. Toisaalta, koska tosiaan määrittelen itseni usein poissulkemisen kautta, koen väistämättä ulkopuolisuuden tunnetta. Oma ulkopuolisuuteni on, jos rehellisiä ollaan, myös ylemmyydentuntoa ja oman erityislaadun korostamista. Juuri äsken tunsin suurta ja itsetyytyväistä ulkopuolisuutta työpaikan kahvitilassa, kun naislauma alkoi kunnon "EIKÖ KUKAAN AJATTELE LAPSIA"-pastorinrouvamaisen vouhotuksen jostain vantaalaisesta, hypoteettisesta pedofiilista (olen aivan sairaan kypsä näihin helppo vihollinen-vouhotuksiin, huumeet ja pedofilia etunenässä, en suostu enää edes kauhistelemaan henkkamaukan alusvaatemainoksia saati teinien pukeutumista, ettei minua niputeta näihin pasiivisiin päivittelijöihin). Näin aikuisena tuo ulkopuolisuuden tunne voikin olla nautinnollista, kun elämään kuuluu kuitenkin paljon rakkaita, samanhenkisiä läheisiä. Muistan kuitenkin teini-iästä sen, miten raastavaa oli tuntea itsensä vääränlaiseksi joka paikassa uumoillen, että mitään sukulaissieluja ei edes ole olemassa.

Eniten ihailemiini ihmistyyppeihin kuuluvat kyllä yksin viihtyvät omantienkulkijat. En ole koskaan kuvitellut yksinoloa omasta sosiaalisesta epäkelpoudesta johtuvaksi, vaan tietoiseksi valinnaksi. Yksin viihtymisen automaattinen tulkitseminen ujoudeksi on myös jotenkin hassua. Ujous on muuten sekin kovin monitahoinen juttu; useimmat tuntemani ihmiset ovat ujoja tietyissä tilanteissa. Monet onnistuvat huijaamaan muuta maailmaa taitavasti, vasta paremmin tutustuessa saattaa paljastua, että sekin ihanaääninen ja iloinen keskipiste jännittää sosiaalisia tilanteita valtavasti. Itsestäni en osaa vieläkään sanoa, olenko ujo vai en. Pelkään toki uusia ihmisiä, mutta toisaalta nautin esiintymisestä ja tutustun mielelläni muihin (tietyin reunaehdoin). Olen mieluusti hiljaa etenkin seurassa, jossa en koe samanhenkisyyttä muiden kanssa, mutta toisaalta saatan uskoa varsin intiimejäkin asioita puolitutuille tai olla äänekäsnauruinen hauskuttaja.

Joskus saan itseni kiinni ajatuksesta, että suoritan sosiaalisuutta. Jos näen ystäviä tietyn määrän viikossa, voin määritellä viikon onnistuneeksi, vähän kuten onnistuneeseen viikkoon kuuluu kulttuurin harrastaminen, liikunta ja sen sellainen. Nautin kyllä noista edellä mainituista asioista todella paljon (paitsi liikunnasta yleensä lähinnä jälkeenpäin) ja onnelliset hetket tapahtuvat yleensä jonkinlaisessa seurueessa. Ehkä kyse on muistojen keräämisestä, nostalgikkona talletan tätä aikaa muisteltavaksi sitten, kun kaikki ovat käpertyneet koloihinsa eikä mitään ex tempore-puistopiknikkejä enää ole mahdollista järjestää.

Sosiaalisuuteni puolesta puhuu kyllä rakkauteni juhlia kohtaan. Odotan intsinä synttäri-tupareitani, mietin tarjoomuksia, pukeutumista ja niitä kaikkia ihania, jotka tulevat paikalle. Omissa juhlissa kivointa on huomata, että kaikilla on hauskaa, kuulla naurunhumahduksia eri huoneista, painella summeria ja avata ovea tuleville ihmisille. Ja sitten yöllä, laskuhumalaisen tyytyväisenä keräillä pulloja muovikasseihin ja täyttää tiskikonetta ja tuntea kaikinpuolista mielenrauhaa siitä, että taas on hankittu onnellisia hetkiä.

maanantaina, elokuuta 27, 2007

Ei uskoisi-iässä

Kolmekymppisyyden, juhlaviikkojen ja työpaikan rapujuhlien tuoma sosiaalisen elämän tihentymä on tehnyt elämästäni hetkellisesti niin hetkistä, etten ole ehtinyt edes blogata vaan kalenterini takasivuilla on mystisiä suherruksia tyyliin "kaupunki-mainokset-taide" ja "kansallism. onnelline". Teen tätä aina silloin tällöin, tallennan erilaisia muistisanoja, joiden pohjalta voisi myöhemmin olla jotain kirjoitettavaa. Valitettavasti näitä ideoita tulee mieleen usein pimeässä/illalla/juhlimassa/ilman kunnollista kynää, jonka seurauksena muutenkin surkea käsialani näyttäytyy täysin lukukelvottomana, tai sitten en saa enää ajatuskulusta kiinni.

Työpaikan rapujuhlissa sain kuulla, ettei minusta uskoisi että olen kolmekymppinen. Kiitin tietysti (sanoja oli aika lärvit rutussa) mutta oikeasti en ollut vähimmässäkään määrin imarreltu. Ensiksikin, kehuksi tarkoitettu kommentti sisälsi viittauksen siihen, että kolmekymppisyys olisi jotenkin negatiivista, kyöpelinvuoren alarinne, rupsahtamista ja keski-ikäistymistä. En ole kokenut asiaa lainkaan siten. Olen kolmekymppisenä kypsempi, varmempi ja viisaampi kuin parikymppisenä. Ulkonäköni ei ole kokenut merkittäviä muutoksia, paitsi olin kymmenen vuotta sitten hoikempi kuin nyt, joka sekään ei mitenkään liittynyt ikään vaan hyvään kohtaan syklissä (syklinsä kullakin) ja pukeuduin astetta epäsiistimmin ja harrastin joskus mauttomia shokkivärejä hiuksissa plus olin aika väljäkätinen kajaalin käytön suhteen. Mitä mahdolliseen kolmekymppistä nuoremmalta näyttämiseen tulee, olen kirjoittanut siitä hiljattain, mutta nähdäkseni juuri nyt olen iässä, jolloin voi pukeutumisesta ja käytöksestä riippuen vaikuttaa kaksi- tai nelikymppiseltä. Enkä missään nimessä HALUA näyttää kaksikymppiseltä, mutta koska minulla ei ole hajuakaan siitä, miltä keskimääräinen kolmekymppinen näyttää, saatan jonkun jakkupukuihmisen silmissä näyttää ikäistäni nuoremmalta. Minulta on myös kyselty mahdollisesta kolmenkympin kriisistä, johon olen kategorisesti vastannut, etten tarvitse kriisin kehittämiseen mitään päivämäärää, niitä on niin helppo kokea muutenkin. Eli toisin sanoen, olen ollut iloinen uudesta, kauniinmuotoisesta ikänumerostani, se sopii hyvin uuden sukunimen ja asuinpaikan jatkoksi.

Taiteiden yö oli paras tähänastisista. Alkuillasta kuuntelimme L:n kanssa veikeää Out 'n Loud-kuoroa Karhupuistossa. En ihmettele, miksi jotkut heteromiehet kadehtivat homoja, onhan heillä tavallaan paljon väljemmät roolit, vähän kuten naisilla. Homomiehet voivat esimerkisi laulaa falsetissa ilman nolostelua. Myöhemmin tapasimme porukalla Kasarmitorilla, jossa MA Nummisen johdolla torillinen ihmisiä lauloi Krokotiili Genan syntymäpäivää (paras syntymäpäivälaulu, sopi hetkeen loistavasti) ja Maritta Kuula veti Lauran kanssa ihanan keikan.

Unioninkadulla, funkis-talon kuusikulmaisessa pihakuilussa kaksi naista, harpisti ja huilisti soittivat unenomaista keijumusiikia. Katujen yläpuolelle oli ripustettu roomalainen kuja-tyylisesti eri värisiä mekkoja ja hameita. Ihmettelimme ystävien kanssa moneen otteeseen, kuinka Kasarmitorin kaltainen paikka onkin jäänyt niin syrjään kaikesta meiningistä. Toriahan ympäröivät suorastaan kulissimaisen upeat talot, meri on korttelin päässä, samoin Espa.

Lauantai, itse syntymäpäivä oli tarkoitus viettää proosallisesti kotia laittaen ja vasta illalla hipaten, mutta saimmekin yllätysvieraita vastanaineen pariskunnan ja pompahtelevan villakoiran muodossa. Vanhempien kanssa käytiin syömässä merenrantaravintolassa ja illalla suunnattiin Noloimmat lempilaulut-keikalle Manalaan. Oli absurdia laulaa koko salillisen voimin Neon kakkosen "Mannapuuroa ja mansikkaa", inhosin kappaletta pistävästi yläasteella, mutta nyttemmin se on jalostunut puhdasveriseksi kitsch-hitiksi. Storyvillen terassilla oli yölläkin lämmintä, kansallismuseo oli valaistu kauniisti (ekoihmisenä minun pitäisi varmaan paheksua rakennusten valaisemista, mutta en voi, se tekee kaupunkikuvasta aivan erilaisen, jännittävän ja teatterimaisen) ja Eduskuntatalon kalliota alas lirisi pieni vesiputous.

Vaikka juhlinkin kolmena perättäisenä iltana, onnistuin välttämään krapulan ja sen henkisen lamaannuksen, joka juhlien jälkitilaan usein kuuluu. Alkoholi toimii minulle, kuten kelle tahansa depresanttina, ja olen siksikin tyytyväinen omaan itsehillintääni. Oikeastaan krapulat liittyvät nykyään tilanteisiin, joissa alkoholia on tarjolla hyvinkin kahdentoista tunnin ajan. Vaikka ei missään vaiheessa olisi vahvassa humalassa, kertyy tissutelusta aika monta alkoholiannosta. Pahaksi onnekseni olen (myös) alkoholin suhteen valikoiva, en nykyään pidä muusta kuin punaviinistä ja cavasta. Tai siis, en ole ikinä pitänyt, mutta aikaisemmin olen raha- yms. syistä juonut jopa kaljaa, jota oikeasti ällöän. Jotkut leikkaavat punkun vahvuutta kolajuomalla, mutta se kuulostaa kyllä aika brutaalilta. Ehkäpä joku hapan marjamehu toimisi?

Sain syntymäpäivälahjaksi John Irwingin Kunnes löydän sinut sekä Aulikki Oksasen Pushkinin hevosen. Vaikka muuton jälkeen uhosinkin, että alan välttää kirjojen haalimista OMAKSI, näkyyhän kirjastokin hitsi ikkunasta, lahjat muodostavat toki poikkeuksen. Harkitsen parhaillaan vakavasti elämäni ensimmäisen fanikirjeen kirjoittamista, kirjoittaisin sen Aulikille.

maanantaina, elokuuta 20, 2007

Lapsuuden leikkikunnailla

Olimme viikonloppuna Porvoossa yötä, koska saimme tädiltäni häälahjaksi hotelliyön Porvoon aikoinaan ainokaisessa hotellissa. Nyttemmin, Porvoon oivallettua turistipotentiaalinsa, hotelleja on enemmänkin (ja kaikki luultavasti viihtyisämpiä kuin tupakanhajulla kyllästetty 70-luvun laatikkohotska). Kyseinen hotelli on sikäli muistorikas paikka, että kävimme siellä aina syntymäpäivänäni syömässä, ensimmäisen kerran jo varmaan parivuotiaana. Ilmeisesti syntyvuosinani lasten ravintolassakäyttämistä ei dissattu samaan tapaan kuin nykyään. Ei silloin tainnut olla lasten omia ruoka-annoksiakaan, eikä ainakaan Porvoossa yhtäkään Happy Meal-mestaa. Olin jo lapsena (tai erityisesti lapsena) kova nolostelemaan ja soimaamaan itseäni, muistan nelivuotiaana, leikkinurkkauksen leluista inspiroituneena menneeni väärään pöytään selittämään jotain mahtavaa juttua ja havahtuneeni ventovieraan perheen hyväntahtoiseen nauruun. Jälkeenpäin olen tajunnut, että olin silloin niin pieni että olisin aivan hyvin voinut mennäkin selittämään omia aivoituksiani vieraille, siis jos olisin ollut joku muu kuin minä, ja ettei siinä ollut taatusti mitään kummallista eikä noloa. Olin kuitenkin koko syntymäpäiväni ihan mutkalla häpeästä.

Koska meillä oli käytössämme auto, ajelutin L:a ympäri vanhoja huudejani. Lapsuudenkotini laho, vihreä aita oli purettu ja tilalle istutettu pinjoja. Pinjat näyttivät ihan kivoilta (tosin niillä on tapana raiskiintua Suomen talvessa joskus ihan ruskeiksi) mutta lievästi järkyttyneenä huomasin, että ikkunastani näkynyt ihana vaahtera, Viki-hamsterin ja lukuisten akvaariokalojen haudan lempeä varjostaja oli kaadettu. Itse asiassa koko nurmikko oli hävinnyt ja tilalle laitettu laattaa. Jos minulla olisi omakotitalo (mitä ei ole eikä tule, mummonmökki voisi tosin kesäisin olla ihana) pitäisin sen parhaina puolina juuri nurmikko-optiota. No, kaippa laattoja on sitten helpompaa pitää siistinä tai jotain.

Vietimme luonnollisesti suurimman osan ajasta Vanhassa Porvoossa. Jokikadulla on luultavasti aina (ainakin 30 vuotta) sijainnut yhdistetty antiikkiliike-antikvariaatti, josta on ostettu monet tyttökirjat ja vanhanaikaiset postikortit. Kun täytin 13, sain äidiltä lahjaksi kyseisestä liikkeestä ostetut orvokinmuotoiset hopeakorvakorut. Ne sopivat silloin loistavasti Laura Ashley-tyyliini, ja olinkin kovin harmissani onnistuttuani hukkaamaan ne. Onneksi antiikkiliikkeestä löytyi toinen, samanlainen pari. Kun myöhemmin aloin punkahtavaksi hipiksi ja suosin alumiinisia jättirauhanmerkkejä (voi yök) aloin vieroksua pikku orvokkeja, ja ajan saatossa uusikin pari hukkui maailman tuuliin. Elin ilman orvokkeja viitisentoista vuotta, muistellen niitä aina silloin tällöin. Nyt päätin, hetken mielijohteesta kysäistä liikkeestä, löytyisikö orvokkeja vielä kolmas pari. No, löytyihän niitä, mutta "nää on sitten sistat", kuten ikivanha antiikkikauppias varoitti. Kuten kuvaan sopii, meinasin hukata vielä nämä kolmannetkin parit. Hotellihuoneesta lähdettäessä loin ympärilleni yleissilmäyksen, ja koska kaikki tuodut tavarat näyttivät olevan mukana, tsekkasimme ulos. Kun L oli painamassa kytkintä, nousivat käteni kouristuksenomaisesti kiinni korvalehtiini. Kumosin meikkipussini ympäriinsä eikä korviksia löytynyt sieltä, ei liioin lompakon kolikkotaskusta. Pyysin respasta huoneemme avaimen ja huh! pikku orvokit lepäsivät hopeisina hopeanvärisen lampunjalan päällä, jolle olin ne edellisenä iltana huolekkaasti asettanut.

Porvoossa on havaittavissa vähän sama efekti kuin Tallinnassa. Vanhan kaupungin pääkadut ja vanha raatihuoneentori kuhisevat porukkaa, samoin kirkon edusta. Mutta heti poiketessa ensimmäiselle kirkonvieruskujalle tuntee tulleensa johonkin outoon unimaahan, jossa on värikkäitä taloja, pitsi-ikkunoita ja mukulakiviaukioita mutta ei ihmisiä. Joltain sisäpihalta saattaa kuulua vaimeaa ruohonleikkurin ääntä tai koiran haukkua. Viistossa iltapäivävalossa tunnelma on suorastaan de Chiricomainen. Vanhan kaupungin kauneus on myös samalla tavalla jotenkin ällistyttävää kuin Tallinnan, sitä ihmettelee mielessään että näin yhtenäinen alue onkin voinut säilyä, ettei mikään uudistusvimma ole jyrännyt sitä kahdeksankaistaisen moottoritien alle.

Porvoon niin kutsuttu iltaelämä olikin sitten aivan oma lukunsa. Useimmat ruokaravintolat ovat siivottoman kalliita eikä niistä saa välttämättä ollenkaan kasvisruokaa. Olisi ollut kivaa syödä etanaravintola Timbaalin söpöllä terassilla, mutta parikymppiä alkupalasta (koska kasvispääruokaa ei ole) oli liikaa. Söimme siis tylsästi ja turvallisesti keskihintaisessa S-ryhmän ravintolassa, minkäs teet, siellä oli sentään niin monta veggie-vaihtoehtoa että valitsemiseen kului aikaa ja kortilla sai alennusta (pilkkasimme toki itseämme moisesta keskiluokkaisuus-näkökohdasta). Joenrantabaarissa punaviinitilaukseni herätti kanta-asiakkaassa kovasti hilpeyttä ja meitä tuijotettiin ärsyttävästi, tapa jonka muistan omilta Porvoon-ajoiltani, silloin tuijotukseen riitti värikäs huivi tai hennattu tukka. Loppuillan yömyssyt nautimme hotellimme valtavassa, teatterisavun, värivalojen ja tanssihittien täyttämässä discossa ainoina asiakkaina. Katselimme ikkunapöydästä autiota toria ja ihmettelimme, missä kaikki oikein ovat, ehkä kotipihoillaan grillaamassa?

Itse asiassa paras osa Porvoon-reissua oli vierailu Sipoon Nikkilässä, vanhalla mielisairaala-alueella. Puistoisan vehreä Jugend- ja Funkistaloista koostuva alue on nykyään bopojen asuinalueena, pihalla kirmaili onnellisia lapsia ja jackrusselinterrierejä. Talot olivat kerrassaan ihania, niissä oli isoja takorautaparvekkeita ja erkkereitä ja kaikkea aivan huippua. Koin kuitenkin samantyyppisen elämyksen kuin Porvoossakin, ihailin paikan viihtyisyyttä tajuten samalla, etten ikinä haluaisi itse elää näin. Kerrostalossa peltojen keskellä, riippuvaisena yksityisautoista, lähikauppana KKK-market. Ihanuus-puolena Nikkilässä oli myös Artborg 35 -taidekeskuksen Prinsessa Mieli ja puoli valtakuntaa -näyttely, joka esitteli Nikkilän potilaiden taidetta. L Onervan tuijottavat omakuvat oli anonymiteetin takaavista nimetpeittävistä lapuista huolimatta helppo tunnistaa. Näyttelyssä oli paljon hienoja töitä, joista (ainakin kun asian tiesi) välittyi tekijän "hulluus", esimerkiksi tietty, maaninen ja hyvin kirjava ornamenttien käyttö ja siekailematon seksuaalisuus. Monissa töissä näkyi kiehtovasti Nikkilän taideterapeuttina 60-luvulla toimineen Rafael Wardin vaikutus. Monet töistä olivat selkeästi ammattitaiteilijoiden käsialaa, mikä ei sinällään yllätä, hoidettiinhan Nikkilässä myös alkoholisteja. Syyllistymättä kovin pahaan stereotypisointiin voinee väittää viinanpirun olleen taideväen ammattitauti aika mittavissa määrin, suorastaan kuuluneen uskottavaan taide-imitsiin.

Sunnuntaina kävimme vielä Pernajassa, vanhaa harmaakivikirkkoa katsomassa. Agricolantie (ollen tyystin erilainen kuin Agricolankatu) näytti johtavan lähinnä pellolle, joten suuntasimme renaultin nokan kohti kivitalokotikaupunkia.

tiistaina, elokuuta 14, 2007

Lemmestä ja sen hedelmistä

Olin viikonloppuna häissä Tammisaaressa. Juhlat pidettiin sulhasen suvun tiluksilla, paikka oli uskomaton. Kermanvalkea maakartano mäellä, merinäköala, hevosia ja lampaita, tallinylisille hahmoteltu juhlatila. Hirsikattoinen, pitkänomainen ex-heinävarasto sopi uuteen kutsumukseensa loistavasti, seiniin oli ripustettu öljylamppuja, ruiskukat ja päivänkakkarat koristivat pöytiä. Häissä oli mutkattoman maalainen ja samalla kuitenkin hienostunut tunnelma, hääpari sattuu olemaan sekä statukseltaan että ulkoiselta olemukseltaan varsin herraskainen. Erityisesti morsian vaaleansinisessä raakasilkkimekossaan ja helmissään hehkui sellaista viileän saavuttamatonta leidikauneutta jota ei edes osaa kadehtia, kunhan vain ihailee miten joku sitten osaakin olla niin puhtaan skandinaavinen ja hillitty. Pari siviilivihittiin ja kumpikin piti oman nimensä, molemmat seikkoja jotka saivat minut viihtymään häissä, tosin viihdyn häissä aina, mutta en aina voi estää pientä, vinoa hymyä kun muuten kirkossakäymätön pariskunta vannoo uskollisuutta Jumalan kasvojen alla ja kaunisniminen morsian muuttuu mulkkoseksi "koska se on tapana".

Vastanaineina saimme luonnollisesti osaksemme "noh, jokos on pullat uunissa"-painostusta, vaikka yritinkin hälventää odotukset mahdollisesta alkuraskaudesta (onhan häistämme jo yli kuukausi) tempomalla punaviiniä rivakasti (tämä kostautui sunnuntaina, jolloin makasin uikuttaen sängyssä ja luin Antikristan, joka huonoudessaan kyllä sopi raskassoutuiseen krapulapäivään). Vastailimme jälkikasvukysymyksiin mahdollisimman ympäripyöreästi, vaikka tavallaan koko kysely vitutti. Olen aina joskus fantasioinut mykistävästä vastauksesta tyyliin "syöpä on kärventänyt synnytyselimeni" tai "traumaattisesta lapsuudesta johtuen en kykene penetraatioon lainkaan" mutta kohteliaana ihmisenä alan selitellä jotain vasta-alkaneesta urasta (en oikeasti aio mihinkään uraputkeen, olen jo asettanut itselleni ylenemisrajan, katseltuani kuinka pitkää päivää AD:mme tekee, olen todennut ettei mikään palkka tai kunnia ole menetettyjen iltojen arvoista) ja halusta matkustella. Kaikkihan nuo ovat selkeitä tekosyitä, jos tosissamme haluaisimme lapsia, tekisimme niitä vaikka olisin työttömänä tai opiskelija. Vaikka hyvinvointivaltion alasajoa aina manailenkin, on Suomessa nähdäkseni mahdollisuus lisääntyä köyhänäkin, aikaisin poikineet ystäväni ovat olleet taloudellisesti melko tiukoilla, mutta pärjänneet kyllä. Lapsi ei tasapainoiseksi ja yhteiskunnan tuottavaksi jäseneksi kasvaakseen tarvitse tuhannen euron Emmaljunga-rattaita (kuulin viikonloppuna että merkkirattaat maksavat tuon verran, jeesus maria sentään) eikä välttämättä edes omaa huonetta.

Tuohon lapsiasiaan on aina yhtä hankalaa vastata. Olisi helpompaa, jos tietäisi aivan selkeästi, että ei aio hankkia lapsia, tosin silloinkin sen sanominen ääneen olisi luultavasti jotenkin kiusallista. Jotkut perheellistyneet tuntuvat ottavan vapaaehtoisen lapsettomuuden henkilökohtaisena loukkauksena ja heidän perhe-elämäntapansa aliarviointina. Mikä on sekä naurettavaa että aidosti todella pelottavaa ja liittyy joskus taannoin pohtimaani henkiseen kutistumiseen. Jos hyvin pro-vauva-henkilölle alkaa mutista epämääräisiä syitä työstä ja omasta ajasta, saattaa kuulla siekailemattoman "ei kuule kannattais sunkaan kauheasti enää lykätä, kello tikittää"-kehoituksen. Pidän oikeutenani ärsyyntyä tuollaisesta, vaikka en ärtymystäni sen kohteelle kykene näyttämäänkään.

Olen kyllä tässä vauva-asiassakin aika ambivalentti ja päättämätön. Jos L haluaisi lapsia todella kovasti ja propagoisi asian eteen, luultavasti taipuisin piankin ja innostuisinkin vauvantekohommiin. Olen jo kauan sitten tajunnut, ettei minulle tule tulemaan vauvakuumetta vaan lapsenteko tulee olemaan järkijuttu (sikäli kun nyt lisääntymistä voi JÄRJELLÄ perustella hirveästi). Olen viime aikoina mietiskellyt adoptiota, mutta samasta syystä, siksi, etten ole varsinaisesti lapsi-ihminen, en luultavasti ikinä jaksaisi nähdä sitä kohtuutonta ja epäoikeudenmukaiseltakin tuntuvaa odotuttamisprosessia, mikä adoptioon kuuluu. Ja sitäpaitsi, kuulemma adoptiolautakunnalle ei kannata esittää syyksi globaaleja ja eettisiä näkökohtia, vaan se oma, henkilökohtainen ja kaikennielevä lapsenkaipuu on paras perustelu. Enpä usko että lautakunta tykkäisi myöskään perustelusta "en halua kukkani repeävän neljään suuntaan" mikä on yhtenä adoptiota puoltavana näkökohtana käynyt myös mielessäni.

Oikeastaan olisin hirveän tyytyväinen jos voisin julistaa suoralta kädeltä, etten halua lapsia. Mutta en kuitenkaan jotenkin voi, olen nähnyt miten mielettömän onnellisia ihmiset ovat lastensa kanssa puuhaillessa, miten täydellisen kaunis lapsenkeho on, miten sukupolvien ketju täydentyy. Tapasin viikonloppuna myös maailman herttaisimman tummakiharaisen pikku oliivipojan, jonka herkeämätön nappisilmätuijotus ja tomera käsienläpytys hellyyttivät minut melkein visioimaan omaa pienokaista. Vaikka näillä geeneillä pitäisi tummakiharapään saadakseen todella adoptoida lapsi, omalle tulisi luultavasti outiheiskasmaisen vitivalkoinen hampputukka, joka sekin kyllä näyttäisi lapsella aika veikeältä.

Hääparille siteerattiin lukuisia Kahlil Gibran-sitaatteja. Vaikka Gibran on banalisoitu etenkin rakkauden kiteyttäjänä todella tehokkaasti, onnistuivat korvani poimimaan tunnetusta rakkausrunosta omaa rakkausideaaliani aika hyvin kuvaavan vertauksen: Ja seiskää yhdessä, mutta älkää liian lähekkäin. Sillä temppelin pylväät seisovat etäällä toisistaan. Eivätkä tammi ja sypressi kasva toistensa varjossa. Pohjimmiltani läheisriippuvaisena ihmisenä olen joutunut koulimaan itseäni tietoisesti itsenäiseen ja omilla jaloilla seisovaan suuntaan esimerkiksi näissä rakkausasioissa. Ensimmäisessä pitkässä parisuhteessani olin aika takertuva ja riippuvainen, muistan miten hajosin kun kumppani lähti kolmen yön Viron-reissulle tai ei tullut sovittuna kellonaikana kotiin (silloin ei ollut kännyköitä). Jotkut eksän kaverit pitivät minua pirttihirmuna, vaikka kyse ei ollut niinkään hallinnanhalusta vaan jostain atavistisesta hylkäämisenpelosta. Vaalin noita hylkäämispelkoja joskus edelleenkin, mutta parisuhteessa minusta on tullut varsin luottavainen, koska olen jotenkin perustavanlaatuisesti havainnut, että juuri väärä yhteenkasvaminen ja täydellinen riippuvaisuus toisesta aiheuttavat ennen pitkää parisuhteelle hallaa. Joskus tuntuu, että rakkauden määrän ja syvyyden mittana pidetään sitä, kuinka tiiviisti pariskunta viettää aikaa keskenään. Minulta on joskus juhlissa kysytty, olenko riidoissa mieheni kanssa kun en istu hänen vieressään koko iltaa. Olen vastannut kysymykseen toteamalla että olemme, kiitos vaan, seurustelleet viisi vuotta ja nukumme joka yö yhdessä, kyllä tässä kestää nyt hetkisen erossakin olla. Siksi on hauska kuulla arvovaltaisia sanoja rakkauden itsenäisyys-aspektista häissä, juhlissa joihin liitetään yleensä roppakaupalla pinkkejä hyytelökarkkeja ja "kahdesta on nyt tullut yksi"-hölinää.

Uskoin säätiedotusta ja laitoin päälleni tosi avonaisen hellepaidan. Nyt olen ihan kiusaantunut ja kiskon kaula-aukkoa ylöspäin ja kahvitauolla istun haaveellisesti käsi sydämellä (tissivaon päällä), kuten tietysti tuoreelle rouvalle sopiikin.

perjantaina, elokuuta 10, 2007

Hyviä puolia

Purrrina haastoi minut listaamaan kymmenen hyvää puolta itsestäni. Niitähän kuulkaa riittää!

1. Olen luova. Luovuus on ehdottomasti paras piirteeni. Luovuus manifestoituu lähinnä kuvallisissa asioissa, niin ammatillisesti kuin muutenkin, mutta pidän itseäni myös kielellisesti suhteellisen nokkelana ja taiteellisesti muutenkin aika monilahjakkaana. Tosin en ole missään briljantti, mutta osaan piirtää, kirjoittaa, laulaa ja näytellä varsin mukavasti.

2. Olen hauska ja minulla on kyky nähdä komiikkaa arjessa. Huumorintajuni estää minua usein vaipumasta masennukseen tai itsesääliin, tai ainakin pystyn samalla nauramaan omalle keskiluokkaiselle vatuloimiselleni, kun sitä teen. Saan ihmiset nauramaan jutuillani. Huumorintajuni on myös varsin laaja-alainen ja käytän sen eri puolia eri ihmisten kanssa.

3. Osaan haltioitua ja hurmaantua. Musiikki nostaa minut kosmisille radoille, kauniit talot tekevät onnelliseksi, luonnon kauneus herkistää. Osaan tunnistaa onnelliset hetket ja vaalia niitä. Näen kauneutta yllättävissä paikoissa ja saan siitä iloa.

4. Olen empaattinen. Osaan kuunnella, jaksan kiinnostua, minulle on luullakseni helppo puhua asioista. Elän muiden ihmisten asioissa mukana, jos hyvä ystävä eroaa olen aika pahasti myötähajalla. Olen ystävänä solidaarinen ja lämmin.

5. Minulla on vahva oikeudentaju ja sosiaalinen omatunto. Olen heikompien puolella, kannatan tasa-arvoa, haluan osaltani vähentää kärsimystä. Jokapäiväisessä elämässä tämä manifestoituu lähinnä kasvissyöntinä ja ekologisina kulutusvalintoina, annan myös yleensä spugeille rahaa (nykyään lähes jokapäiväistä kun työmatka kulkee Hesarin poikki).

6. Minulla on tuuhea tukka. Olen muuten hyvin vähäkarvainen ja kalvakka olento, mutta jostain syystä päähän on kertynyt suuret määrät puolikiharaa, karkeaa hiusta. Tukkani on joskus aika hankala ja näyttää tälläkin hetkellä vähän turhan paljon toispuoleiselta leijonanharjalta, mutta pidän sen runsaudesta ja lähes-aito-punapää-hennaväristä.

7. Minulla on itse asiassa aika suuret silmät. Pyöreät, suuret ja samalla vähän vinot. Niiden väri on vaaleansininen, en ehkä itse valitsisi sitä väriä, mutta toisaalta se on aika puhdas ja posliininappimainen sävy.

8. Minulla on esteettistä silmää ja tyylitajua. Olen aina omalla tavallani panostanut pukeutumiseen paljon, sisustusasioissa olen aika tinkimätön. Kotini oli jo parikymppisenä omannäköiseni, punavalkoinen ja harkittu kokonaisuus joka sai ensimmäistä kertaa luonani vierailevat hämmästymään (siihen aikaan jengi asui lähinnä kommuuneissa patjalla). Tämä estetiikanjano tekee minusta kyllä vähän snobin, mutta minkäs teet.

9. Olen kiinnostunut asioista. Pyrin seuraamaan kulttuuria, lukemaan paljon, kehittämään henkistä puoltani. En vietä iltoja sohvalla paskaviihteen parissa vaan harrastan sellaisiakin asioita, jotka eivät aina tunnu kauhean kivalta (kuten saksan opiskelu) mutta tiedän niistä olevan minulle hyötyä, enkä tarkoita hyötyä missään työnsaanti-kontekstissa vaan yleissivistyksen ja itseensätyytyväisyyden kannalta.

10. Olen analyyttinen. Kykenen yleensä näkemään arkielämän ilmiöissä ja tapahtumissa laajemman tason ja keskustelemaan siitä. Osaan myös kirjoittaa auki ajatuksiani. Tämä analyyttisyys koskee myös tunne-elämää, osaan luullakseni melko hyvin sanallistaa kelojani.

Siankärsämö
ja Lumis, teissä on niin paljon hyviä puolia että kymmenen kohdan listaamisen luulisi käyvän suit sait!

torstaina, elokuuta 09, 2007

Maani myyny

Outo suru hyökkää kimppuun aamusta. Vaikka aurinko paistaa, musta sumu tulee mereltä. Luen blogeja ja alan hävetä omaa, omahyväisen sarkastista raportointi-bloggaustani. Luettelen täällä kivoja ja mukavia jutskia ja kerron menneisyydestäni valittuja paloja ja hehkutan väliin, kuinka ihanaa kaikki on. Huomaan jatkuvasti sortuvani samaan ajatusmalliin kuin aina ennenkin, "ajatella Lupiinia vuosi tai kaksi vuotta sitten, olipa silloin paskaa, mutta nyt elän elämäni parasta aikaa." Niin elänkin, kaikki asiat ovat hyvin, miksi siis tärvelen muistojani vähättelemällä menneisyyttäni? Olin vuosi sitten työtön ja siitä äärimmäisen ahdistunut, mutta elämässä oli hyviäkin hetkiä eikä koko elämäni ollut monoliittinen paskakimpale, kuten sitä nyt tapaan katsoa. Tähän onnellisuutta hampaat irvessä-paskaan kuuluu näköjään sekin, että olen deletoinut blogistani ne kaksi kaikkein depressiivisintä kirjoitusta. Mikä on aivan naurettavaa, enhän itse edes usko mihinkään kaikenkattavaan onnenvirtaan, josta poikkeaminen olisi kauhea isku omalle minälle. En ylipäätään halua vastata kysymykseen "oletko onnellinen", etenkin jos minulta odotetaan ehdotonta vastausta "no tottahan toki". Olen onnellinen päivittäin, mutta lähes päivittäin myös surullinen, vihainen, kyyninen, pettynyt itseeni, armoton. En näe mielekkäänä tavoitella jotain nautamaista muumimamma-hymistely-onnea. Maailma on paha paikka ja ihmiset susia toisilleen, katsokaa vaikka mitä tapahtuu Venäjällä. Vaikka on sekin naurettavaa, että kieltäytyy olemasta onnellinen, koska maailmassa on niin paljon kärsimystä. En usko olevan esimerkiksi maailmanparantamisen kannalta kovin hedelmällistä olla jatkuvasti masentunut ja tuhoa aavisteleva.

Samalla kun elämäni muuttui normatiivisin mittarein hyväksi elämäksi (eli sain työpaikan, joka ei edustanut minulle pelkkää rahanansaintaa vaan myös sosiaalista hyväksyttävyyttä, kelpaavuutta vanhempien silmissä ja epävarmuuden katoamista) olen ilmeisesti pitänyt velvollisuutenani kirjoittaa blogissani lähinnä iloisista asioista, angstini ovat korkeintaan käsitelleet omaa juoruämmyyttäni tai sitä, miten ihmiset tupeksivat ruuhkametroissa. Kadehdin ja ihailen esimerkiksi Sirenin rohkeutta kirjoittaa syömisen vaikeudesta, asia on omassakin elämässäni päivittäin läsnä mutta en enää jotenkin uskalla kirjoittaa siitä, jotenkin tuntuu, että kaikki olettivat että ongelma katoaa sillä, että sanon sen ääneen, minäkin kuvittelin niin, ja huomaan olevani äärimmäisen neuroottinen myös sen suhteen, etten vain anna kellekään mahdollisuutta sosiaalipornoon. Huumorintajuni saattaa syömishäiriöistä keskustellessa katketa täysin yllättäen ja olen myös luonnollisesti hyvin paranoidi ja kyräilevä. Ja sitten toisaalta, en oikein haluaisi kategorisoida itseäni mihinkään häiriöön, koska se tuntuisi toisaalta sekä vastuunsiirrolta että oman itsekurin puutteen glorifioimiselta sairauden nimellä. Ja mikä hemmetti itse asiassa siinäkin on, että kaikesta pitää leipoja jotain maailmanluokan issueita? Työni ei ole niin haastavaa ettenkö voisi päivittäin käydä tätäkin pingis-ottelua pääni sisällä, enkä kuitenkaan oikein etene mihinkään lopputulokseen. Haluaisin kyllä mennä terapiaan, taidan jo kuulua siihen sukupolveen jolle terapiassakäynti ei ole häpeä (vaan pikemminkin meriitti, olenhan niin Älykäs, että Kärsin enkä lallattele menemään päivästä toiseen, toisin kuin Tyhmät ihmiset) mutta en oikeastaan vieläkään jaksa tehdä asian eteen mitään, kun elämäni nyt kuitenkin on ihan sairaan hyvääkin. Vaikka toisaalta, ehkä juuri siksi, että minulla menee nyt "liian hyvin" (olen yllättänyt itseni tästä ajatuksesta useammankin kerran, että nyt kaikki on liian hyvää elikkä kohta kaikki sortuu) ja että kanavoin tätä liianhyvinmenemistä esimerkiksi järjettömiin sairauspelkoihin (Berliinissä heräsin useampana yönä vakuuttuneena siitä, että olen sokeutunut tai halvaantunut) enkä meinaa saada unta koska uskon saavani aivoverenvuodon yöllä. Ja että kun L sekaantuu sanoissaan tai Nassu valittelee päänsärkyä, alan epäillä että heillä on aivokasvain.

Totuusleikissä Lumis sanoi, että olen liian armoton itselleni. Tavallaan se on ihan totta, mutta toisaalta ajattelen aivan päinvastoin, että olen itselleni aivan liian salliva enkä vaadi itseltäni tarpeeksi. Jos OIKEASTI katsoisin itseäni silmiin, minun pitäisi olla vielä paljon armottomampi. En taatusti ole hyvä näin, olen keskinkertainen, moraaliton, falski ja laiska. Keskinkertaisuus on toisaalta kai ihan hyvä juttu, en osaa edes vakavissani masentua koska olen siihen liian pöljä ja tyytyvä.

Oikeasti tämä angsti johtuu pitkälti siitä, että pelkään irrationaalisesti, ettei kukaan tule synttäreilleni. Elän tämän tyhmän vatkauksen kanssa aina, kun bilekutsut on lähetetty. Ehdin jo ärähtää yhdelle ystävälleni, joka valitteli menevänsä osaksi iltaa jonkun tutun hääbileisiin (ai mielummin ku mun synttäreille!!) vaikka tiedän hänen olevan suorastaan maanisen bilehain, joka ei ikinä ole koko iltaa samassa paikassa vaan sukkuloi supersosiaalisena eri bileissä. Juhlissa jotenkin kiteytyy se lapsuuteen pohjaava hylättyyden pelko, aina muistaa sen Kallion lukion kirjalisen ilmaisun tunnilla ääneen luetun tositarinan tytöstä, jonka synttäreille ei tullut ketään. Pöytä oli katettu kukkuroilleen herkkuja ja jokaisen lautasella oli pieni vastalahja, eikä kukaan tullut. Olen aina ennen bileitä se pikkutyttö ja Fucking Åmalin Agnes. Ja silti, synttäribileeni ovat aina olleet hauskoja ja ihmisiä on riittänyt, vaikka olenkin etukäteen ahdistunut ja säälitellyt itseäni. Olen näihin bileisiin kutsunut myös vähän tuntemattomampia ihmisiä ja jotenkin tunteen tasolla pelkään ylittäneeni valtuuteni, röyhkeä tulokas yrittää mukamas bondata jonkun tiiviin ystäväpiirin kanssa tajuamatta että niitä ei kiinnosta. Hassua, miten sitä elää jossain mielessä vieläkin ala-asteen pihalla, jännittäen ja tulkiten sosiaalisia kuvioita, peläten tunkeilevansa. Ja kuinka epäcoolilta näiden ajatusten kirjoittaminen tuntuukaan! Oikeastihan pitäisi olla niin itseriittoinen, ettei tarvitse muiden hyväksyntää vaan kulkee tukka leiskuen omia polkujaan. Vaikka olen kyllä huomannut, että nämä tukanleiskauttelijat kaipaavat hyväksyntää hekin, ja että olemme kaikki samalla sosiaalisen epävarmuuden pelikentällä, ja että viileys ja pidättyvyys on usein silkkaa pelkoa, kuten myös mekastava äänekkyys ja porukanviihdyttäminen.

Argh. Olen lievässä krapulassa eilisen 500 kiloa lihaa-keikan jäljiltä, maha kärvistelee kahvista ja sitä rataa. Angstini on siis myös kemiallista. Voisin ehkä mennä syömään lautasmallin mukaan ja ajatella kivoja juttuja, kuten häihin ostettavaa omenapuuta ja sitä, minkä käsityön alottaisin.

tiistaina, elokuuta 07, 2007

Totuusleikkiä lasikuistilla

Olimme viikonloppuna Nassun kanssa Vihdissä, Lumiksen suvun tiluksilla, Suomi-postikorttimaisemissa. Tarkoitus oli mennä poimimaan marjoja. Huolehdin etukäteen siitä, että "montakohan ämpäriä sitä pitäisi varata" mutta loppujen lopuksi saaliini mahtui pakasterasiaan. Keräsimme nimittäin pelkkää vadelmaa, sitä löytyi hakkuuaukealta hyvin, mutta koska kukaan meistä ei ole oikeastaan marjastajatyyppiä ja koska vadelmia tulee huhmittua suuhun kerätessä, ei kenenkään saalis ollut erityisen runsas. Mutta vadelmat ovat noin ylipäätäänkin niin luksusta, että suuri saalis saattaisi hämärtää niiden arvostusta, pienempää määrää kohtelee kunnioittavammin (eikä esimerkiksi tee niistä mitään, mikä voisi mennä pieleen). Pakastin omani (lykkäsin sen ainokaisen pakasterasian pakastimeen) ja aion tarjoilla sukulaissynttärikakun päällä.

Keskustelimme marjoja kerätessä luontosuhteestamme. Suurin osa Lumiksen sukua on kasvitieteilijöitä ja suhtautuu luontoon varsin pragmaattisesti ja hyödyntäen. Eräskin Lumiksen lähisukulainen oli lentänyt Lappiin ensisijaisesti hillanpoimintatarkoituksessa. Lumis sanoi oman luontosuhteensa olevan ekologis-spirituaalinen, mistä näkökulmasta mustikanpoiminta voi ehkä olla ihan hauskaa mutta ei kovin olennaista. Oivalsin keskustellessamme taas, miten paljon luontoharrastus ja toisaalta ympäristöaktivismi muokkaavat omaa luontosuhdetta. Itse en ole koskaan ollut ensisijaisesti luontotyyppi ehkä juuri siksi, että en ole kiinnostunut lapinvaelluksista tai jäkäläntunnistamisesta. Teininä kävin Luonto-Liiton leirillä Benkussa, jossa oli valtavan kivaa ja oivalsin, etten ole tämän maailman ainoa 12-vuotias hippi. Yritin Porvoossakin vähän harrastella luontoa, osallistuin esimerkiksi linturetkelle, mutta en ikinä täysin tavoittanut jutun clouta. Lintujen merkkaaminen vihkoon vaikutti jotenkin täysin absurdilta, vähän kuten autojen rekisterinumerojen keräily. Jossain vaiheessa harkitsin jopa liittymistä 4H-kerhoon, kunnes oivalsin sen liittyvän jotenkin keskustapuolueeseen, mikä ei tenihipin arvoihin soveltunut. Helsinkiin muuttaessa maailmanparannusintressini suuntautuivatkin sitten anarkismiin ja myöhemmin globalisaatiokritiikkiin, jotka omalta osaltaan sisälsivät ekologisia painotuksia. Eläinaktivismiin en oikein ikinä lämmennyt, olen kuitenkin jo nuoresta asti ollut kukkahattutäti joka ei diggaile sabotaasia eikä kaljupäitä jotka syyllistävät fetansyönnistä.

Luonto-liitosta virtasi jossain vaiheessa porukkaa eläinaktivistien ja anarkistien leireihin. Muistan siitä virinneen tiukkaakin debattia, vanhan koulun Luonto-liittolaiset olivat monasti juuri niitä jäkäläntutkijoita, jotka halusivat syödä meetvurstiaan rauhassa. Tässä kirjoittaessa muistin toimineeni joskus hyvinkin aktiivisena Maan Ystävissä, taisin olla jopa jossain Helsingin paikallisjaoston hallituksessa (noita nakkeja kuului haalia parikymppisenä hirveästi ja valittaa sitten kuinka stressaantunut on). Maan Ystävät oli siihen aikaan arvopohjaltaan suhteellisen laaja ympäristöjärjestö, joukossa oli niin kukkaterapia-hörhöjä kuin fanaattisia moottoritienvastustajiakin. Jollain Maan Ystävien juhannusleirillä, tympäännyttyäni muiden raggareiden kanssa kuunnellaan yhdessä kosmoksen viestejä-hölinään vedin lärvit ja yritin kantaa jonkun makuupussissa nukkuneen piruparan "yöuinnille". Suunnilleen sama tapahtui Ecotopia-leirillä, tosin silloin olin jo liian vanha ja viisas rekkuloimaan aktiivisesti, kunhan naureskelin taikahipeille ja värjöttelin Nassun kanssa läpimärässä teltassa.

Koska vietimme Vihdissä myös Lumiksen syntymäpäivää (nyt on se aika vuodesta, kun olemme pari viikkoa samanikäiset) korkkasimme luomu-cavan. Sen irroittamin kielenkannoin Lumis ehdotti totuusleikkiä, eli sellaista että kaksi puhuu kolmannesta läsnäolijasta kuten hän ei olisi paikalla. Eikä saa loukkaantua, vaikka tulisi jotain kritiikkiäkin, koska kaikki tapahtuu hyvässä hengessä. Idea oli itse asiassa aivan loistava, vaikka olikin vaikeaa sanoa yhtään mitään kriittistä kahdesta niin mahtavasta ihmisestä. Nassun kanssa meillä on suhde, jossa ei ikinä kaihdeta minkään sanomista, mutta Lumiksen kanssa olemme toisiamme kohtaan varovaisia, vältämme yleensä kritiikin antamista, ehkäpä siksi, että olemme molemmat aika herkkiä ja helposti syyllistyviä. Nyt pystyimme kuitenkin sanomaan myös sellaista, mitä ei normaalisti tulisi käsiteltyä ja kaikille jäi selvästi puhdas ja entistäkin läheisempi olo. Kuuntelimme läppäriltä virolaista punkkia, 29 kynttilää paloi ja lasikuistin ikkunasta näkyi järvimaisema. Ja taivaalla tähdenlentoja.

Lähestyvä syksy tekee olon levottomaksi. Kuten monelle, minullekin alkusyksy on se oikea vuodenvaihde, etenkin kun syntymäpäivänikin on elokuun lopussa. Surffaan työväenopiston kursseja ja Juhlaviikkoja. Haluaisin aloittaa metalligrafiikan teon, olen toistaiseksi vähän kyllästynyt öljyväreihin ja vastaavaan. Kaipaan kuitenkin pikselinviilauksen vastapainoksi jotain konkreettista käsillätehtävää, sellaista, jossa virheiden kanssa täytyy tulla toimeen ja kääntää ne voitoksi, koska mitään edit undo-toimintoa ei ole olemassa.

lauantaina, elokuuta 04, 2007

Lenin-setä asuu Alppilassa

Bloggaan mieheni koneelta, näppiksen space-näppäin sekä b- ja d-kirjaimet voisivat toimia paremminkin. Huomattavasti paremmin. Tavallaan on sekä tervettä että helpottavaa olla tilanteessa, jossa sekä tietokoneen käyttö että television katselu ovat kiven takana. Töissä on legitiimi mahdollisuus lätkyttää nettiä vähintään kahdeksan tuntia päivässä, ja telsusta olen joka tapauksessa luopumassa. Olen varmaan aikaisemminkin maininnut, että olen naimisissa tv-dissailijan kanssa. Dissaan toki itsekin television katselua aivot mädättävänä viihteenä, mutta tulee sieltä toki hyviäkin juttuja. Kuten eilinen elokuva Rakkaudella Maire, josta olen ilmeisesti kirjoittanutkin noin vuosi sitten. Sinkkuelämästä nyt puhumattakaan, kyseinen sarja kuvastaa kaikessa pinnallisuudessaankin aika universaaleja ihmissuhdekeloja, joista kirjoittanen heti, kun tekstintuottaminen ei vaadi neuvostotraktorimaista junnaamista näppämistön kanssa.

Olimme Lenin-puistossa kaveri(toveri)porukalla ja päädyimme kalliolaiseen ravitsemusliikkeeseen. Varsin miellyttävä kokemus kävellä baarista kotiin, sen sijaan, että yrittäisi viimeiseen Espoonbussiin tai ottaisi siivottoman kalliin taksin. Hengasimme Lenin-puiston harjalla, Linnamäen portin vieressä, siellä mistä näkee vuoristoradassa matkaavien ilmeet ja kuulee sen mystisen, ilmaansingauttavan laitteen osanottajien kauhun- ja riemunkiljaisut. Tunsin vilpitöntä iloa siitä, etten ollut yksi kirkujista, en saa aikuisenakaan oikein mitään kiksejä pelkäämisestä. Kun viime kesänä olimme Lintsillä, suostuin menemään ainoastaan Helsinki-pyörään (sielläkin karmaisi) ja muuten tyydyin lukemaan puistonpenkillä, kun pojat hassasivat rahojaan pelikoneisiin. Ja ai nin, sorruin ostamaan kananmuotoisen Petz-koneen, joka meni heti miten jumiin.

Puhuimme L:n kanssa siitä, kuinka helppoa on sopeutua takaisin kaupunki-modeen. On niin luontevaa olla käyttämättä reittiopasta vaan mennä lähimmälle sporapysäkille tai kävellä mestoille. Eilen shoppailin äksynä naulakkoa, katselin kelloa ja mietin, kuinka paljon aikaa tähän konsumerismiin taas tuhlasinkaan. Mutta eipä mitään, kun kotimatka kesti seitsemän minuuttia. Ei toki sillä, että alkaisin puoltaa keskustashoppailua, naulakko oli vaan pakko hankkia.

Pihallamme hengaa musta, möreästi maukuva jättikissa. Se tervehtii minua aamuisin, kun olen matkalla töihin. Otan sen usein hetkeksi syliin ja jutustelen sen kanssa. On ollut hassua tottua siihen, että laukussa ei paina matkalukemiskirja eikä meikkipussi. Työmatkalla ehti korkeintaan juoda aamukahvin termoskupista ja tsekkailla divari-ikkunoita.