keskiviikkona, kesäkuuta 21, 2006

Anne of Garden City


Tänään taas Hietsun kirppiksellä, pukeutuneena äidin määritelmän mukaan Vihervaaran Annaksi. Olkihattu, jossa musta silkkinauha, mustavalkokukkainen mekko, tänään löydetty musta rintaruusu. Vain kaksi euroa, siis rintaruusu, vähänkö olen etsinyt sellaista kauan! Äsken lähtivät J ja T. Caspatzoa, kotimaisia mansikoita, muisteloja, nauramista. Sosiaalinen elämäni on ollut lievästi sanottuna vilkasta viime aikoina, ihanaa kesämeininkiä. Jotkut ikätoverini (ei tosin niinkään kaveripiirini, tunnen sen verran hippiä porukkaa) ovat alkaneet parisuhteen, valmistumisen ja asuntolainan paineessa muodostaa tiivistä kaksikkoyksikköä, ydinperhettä. Tiedän myös parisuhteita, joissa toinen osapuoli karsastaa toisen kaverimeininkejä ja iltamenoja, jolloin ne alkavat vähitellen jäädä. Kukin toki tyylillään, mutta itsestäni aivan sairaan ahdistava ajatus. Yksi lähi-ihminen ei riitä, ei ikinä. Ystäväpiirin katoaminen ja kaverihengauksen vaihtuminen pelkäksi parisuhde-vauva-arjeksi kuulostaa siinä määrin ahdistavalta, että se lienee omalla kohdallani suurin syy ei-vauvakuumeiseen oloon. Haluaisin lapsen about siinä vaiheessa, kun useampi kaverini olisi raskaana, ettei vain olisi riskiä jäädä ronkkimaan yksin hiekkalaatikkoa puhekyvyttömän palleron kanssa kun mies käy tienaamassa. Tampereella oli paljon nuoria perheitä, jotka tuntuivat viettävän paitsi keskenään, myös muiden kanssa aikaa. Näky lohdutti, en haluaisi uskoa että aikuistuminen olisi synonyymi klikkitymiselle tiimiin nimeltä meidän perhe.

Olen metsästänyt kirjastoista Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt-tutkimusta. Montgomeryn kirjat kuuluivat omaan lapsuuteeni vahvasti. Eläydyin Annan maailmaan siinä määrin, että pidin 12-vuotiaana silkkirusetteja palmikoiden päissä, metsästin puhvihihaisia paitoja kirppiksiltä (puhvihihoilla on suorastaan symbolisen tärkeä asema ekassa Annassa) ja fiilistelin päiväkirjan kera lähimetsissä. Myös tukan värjääminen punaiseksi liittyi Anna-samaistumiseen. Myöhemmin aloin sympata kielaan Annan sijaan syvällistä ja pidättyvää runotyttö Emiliaa. Emiliassa oli myös selkeitä viittauksia erotiikkaan (kirjassa Runotyttö etsii tähteään Emilia haluaisi painaa kasvonsa Teddyn kasvoja vasten, upottaa sormensa tämän tuuheaan, mustaan tukkaan jne), joka muutoin viktoriaanisessa meiningissä teki erityisen säväyksen.

Hiusten nimen omaan punaiseksi värjäämiseen liittyy paljon (hassujakin) identiteettijuttuja. Monet naiset "löytävät sisältään punapään" ja ilmentävät sitä hennaamalla. Kuulun ehkä itsekin tähän porukkaan, tosin löysin sisäisen redheadini jo tyttönä. Punaisessa värissä pitäytyminen, muutamia tummavärikokeiluja (huono idis, kun on kyseessä ihminen jolla on valkoiset kulmakarvat, vaaleansiniset silmät ja helposti punehtuva hipiä) on tehnyt minusta punatukkaisen ihmisen, olkoonkin että väri on keinotekoista. Punaiseen pörrötukkaan kytkeytyy mielikuvia vapaudesta, villeydestä ja kaavoihin kangistumattomuudesta, ja tunnun sekä uusintavan että ilmentävän niitä. Karkea semikihara on kyllä tosi rasittavakin, ollakseen yhteiskuntakelpoinen se vaatisi laittelua, johon minulla ei läheskään aina ole kärsivällisyyttä.

Juhannukseksi Kyrkslättiin ystävien kanssa. Matkaan uikkari, akvarellilehtiö, Agit Prop-laulukirja ja kasvisgrilleriä (+viiniä). Voisi taas tehdä Juhannustaikoja, tosin niihin liittyvä puhumattomuussääntö lienee vaikea pitää.

1 kommentti:

  1. anna ja emilia, lapsuuden taiteilijaesikuvani : )

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!