Juhannus meni pihakeinussa, Rhododendronin välittömässä läheisyydessä, vuoroin Pekka Strengiä, vuoroin Jaakko Teppoa kuunnellen. Paikalla oli kymmenen kivaa tyyppiä, humalaisia tulkintoja esitettiin niin maakunta- kuin työväenlauluistakin. Ja kuultiin ex temporena syntynyt Väliliharock! O:n kanssa piti valvoa kuuteen, kuten aina. Tekemäni saunavihta ei kestänyt läpsimistä, mutta tuoksui hyvältä. Veggieitä on nyt grillattu siinä määrin, että kesäkurpitsan näkeminen vähään aikaan ei herätä erityisiä syömäintohimoja.
Seuraavana, seesteisempänä päivänä uitiin ja nähtiin pieni, hauska kyy! Ennen olen nähnyt kyyn vain auton ikkunasta ja muuta tylsää, mutta nyt se oli hiekkatiellä, nenän edessä. Sen vatsassa pullotti varmaankin päästäinen, ja se pinni pakoon minkä ehti. Tänään, vieraiden lähdettyä kävin vielä uimassa. Huomasin, että selkää uimiseen järvellä liittyy jotain oudon pelottavaa, vaikka muuten selkäuinti on lempiuima-asentoni. Kun aloin analysoida tunnettani, totesin, ettei pelko johdu mistään järjellisestä (tyyliin pohjassa tököttävä puunkarahka tai kari ruhjoisi takaraivon) vaan JÄRVEN ÄÄNIEN KUUNTELEMISEN AJATTELUN pelottavuudesta. Samasta syystä en uskalla pitää silmiä auki sukeltaessa, voisin törmätä johonkin mustaan ja karmeaan.
Karkaisin itseäni kellumalla korvat vedenpinnan alapuolella. Oikeasti järvestä, toisin kuin uimahallista (avainten kilinä ja koneellinen vedenvaihto) ei varsinaisesti kuulu mitään ääntä, mikä on harmi. Olisin toivonut esimerkiksi ison ja pahan ukkohauen mörinää tai vastaavaa epätodennäköistä kalaääntä. Mutta se kellumisjuttu on jotain hienoa, siinä syntyy esimerkiksi totuudenvastainen pyörimisvaikutelma ja pilvistä löytää hienoja asioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!