tiistaina, kesäkuuta 27, 2006

Sarvikruunuinen Mimosa

Olipa kerran pieni tyttö, Mimosa, joka asui vanhan mummonsa kanssa keskellä metsää. Mimosa oli hieno ja vaalea kuin prinsessa, mutta siinä kuin prinsessoilla oli päässään kruunu, oli Mimosalla sarvet. Niin, sarvet. Ne olivat kierteiset ja vaalean karvan peittämät. Mimosan ollessa pieni, oli tonttu Pahakas yrittänyt ryöstää häntä omaan valtakuntaansa. Mummo oli ehtinyt perunapellolta hätiin, ja Mimosa pelastunut. Mutta Pahakkaan käsistä oli jäänyt taikavoimaa Mimosaan, ja tälle oli kasvanut sarvipari.

Mummo suri sarvia kovasti, ja päätti, ettei kukaan saa nähdä Mimosaa. Hän pelkäsi, että julmat ihmiset yrittäisivät haavoittaa tyttöä, tai ainakin epäilisivät häntä Pahakkaan väeksi. Niinpä Mimosa kasvoi seuranaan mummo ja metsän eläimet. Mikäpä siinä eläessä, jäniksien ja kettujen kumppanina, mummon hyvässä hoivassa.

Mimosan varttuessa nuoreksi neidoksi alkoivat mummon voimat ehtyä. Eräänä iltana mummo tunsi, että hänen päivänsä olivat luetut. Hän pyysi Mimosan luokseen ja kertoi hänelle salaisuuden. ”Mimosa, kukkani, olen pitänyt sinut salassa ihmisiltä heidän ymmärtämättömyytensä tähden. Mutta nyt, kun minusta aika jättää, on sinun aika lähteä etsimään itsellesi sulhoa. Löytäessäsi hänet, kosketa hänen kasvojaan ja suutele häntä, niin sarvesi katoavat. Tämän minulle kertoi hyvä haltiatar käydessäni sydänyöllä kaivolla. Nyt on aikani lopussa, hyvästi lapseni!” Mummo sulki silmänsä ja vaipui kuolonuneen.

Mimosa itki mummoaan monta viikkoa, ja päätti sitten lähteä maailmalle. Hän sulki ikkunaluukut ja jätti avaimen naulaan. Mimosa vaelsi pitkään, ja saapui kaupungin laitamille. Hän näki puistossa leikkiviä lapsia, ja juoksi heidän luokseen. Lapset alkoivat itkeä pelosta, muutama ilkeä poikaviikari viskeli Mimosaa kivillä. ”Hirviö, luonnonoikku!” he huutelivat. Lasten äidit juoksuttivat jälkikasvunsa pois puistosta ja tuijottivat Mimosan sarvia. Muutamassa hetkessä puisto oli tyhjä. Mimosa purskahti itkuun ja istahti nurmelle. ”Miksi he kammoavat minua, olenhan sarvia lukuun ottamatta aivan tavallinen tyttö?” hän pohti surullisena.

Minne Mimosa kulkikaan, häntä kavahdettiin. Lapset huusivat hänen peräänsä, väki teki ristinmerkkejä ja langetti manauksia. Mimosa tuli vähitellen ihmisaraksi ja epäluuloiseksi. Hän mietti, miten ikinä voisi löytää sulhon, kun kaikki ihmiset juoksivat karkuun hänet nähdessään. Mimosa päätti lähteä takaisin metsiin. ”Eläimet eivät minua ainakaan pelkää.” ajatteli hän.

Metsässä Mimosa eli eläinten parissa, hoivaili heidän haavojaan ja ruokki orvoksi jääneitä karhunpentuja. Talveksi hän päästi palelevan kettuperheen omaan mökkiinsä, asuipa siellä kottarainen ja jalkansa loukannut vesirottakin.

Kevään tullessa, kun vesi lirisi ja aurinko pilkisti mökin ikkunasta sisään, alkoivat eläimet tulla levottomiksi. Ne halusivat lähteä samoilemaan kevätmetsiin. Mimosa heitti hoidokeilleen haikeat hyvästit. Istuessaan yksin iltaa hiipuvan takkavalkean ääressä, Mimosa kuuli ovelta koputuksen. Hämärästä häneen katsoivat suuret, kauniit silmät, joissa oli tuskainen ilme. Mimosa päästi muukalaisen sisään, ja huomasi tämän olevan nuori metsäkaurisuros, jolla oli päässään komea sarvipari, melkein samannäköinen kuin Mimosalla. Metsäkauris näytti ilkeännäköistä haavaa kyljessään, jonka metsästäjän nuoli oli siihen tehnyt. Mimosa valmisti lievittävän yrttikääreen ja päästi metsäkauriin nukkumaan hiipuvan tulennoksen eteen.

Metsäkauriin haava parani hitaasti. Iltaisin se lepuutti päätään Mimosan sylissä ja kertoili tälle elämästään. Mimosalle heräsi palava halu juosta metsissä vapaana, juoda vuoripuroista ja nukkua sammalmättäällä. Hän kertoi metsäkauriille omasta elämästään, kiltistä mummosta ja häntä pelkäävistä ihmisistä. Kerran metsäkauris nukahti pää Mimosan polvilla. Mimosa katseli kauan kauriin jaloja piirteitä, sarvia samanlaisia kuin omansa, silkkistä turkkia. Hetken mielijohteesta hän kumartui, koski käsillään sen päätä ja suuteli sen sametinpehmeää turpaa. Samassa Mimosa tunsi kasvavansa, käsiensä ja jalkojensa muuttuvan kavioiksi, ihonsa alkavan kasvaa vaaleaa karvaa. Hetkessä hän oli muuttunut nuoreksi, vaaleaksi metsäkaurisnaaraaksi. Hän herätti toisen töykkäisemällä tätä hellästi turvallaan. Yhdessä he potkaisivat mökin oven auki ja pinkaisivat rinnakkain juoksuun kohti syvää, sinistä korpea.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!