Ystävyyksien muodoista ja muotoutumisesta

Näin aluksi: sain käsiini kirjastosta varaamani kirjan "Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt", joka on kooste Annoja ja Runotyttöjä lukeneiden naisten kirjoituksia. Tekstit vaihtelevat akateemisesta henkilökohtaiseen, humoristisesta liikuttavaan. Jos kuulitte tänään viiden aikaan Ison Omenan bussipysäkillä hihitystä, se olin minä, joka luki Pirkko Saision "Fragmentteja Annasta ja minusta". Tunnistan itseni Anna Kyrön jutusta "Kummin ja Kaiman kirjalahja". Kyrö kertoo ottaneensa huomattavasti annavaikutteita omiin kouluaineisiinsa. "laaksoja peitti läpikuultava auer, joka väikkyi heleänpunaisissa ja savunsinisissä, ametistin ja helmen hohteisissa vienoissa värivivahduksissa." Tismalleen omaa seiskaluokan tyyliäni. Kaikki äikänaineeni sijoittuivat silloin 1800-luvun loppuun, ja niissä seikkaili Lumottuja Liljoja, kukkien haltiattaria ja pitsialushameita. Kirjoitin myös runoja, nauramme edelleen O:n kanssa ihan räkänä, kun alan lausua ääneen 12-vuotiaana luomaani runoa "Joutsen", jonka viimeinen säe on: "Se päästi huudon, huudon joka tunkeutui ihmisen sisimpään." Runossa mainitaan myös hopeapajut, nuo puiksi taiotut vedenneidot.

Kaksikin säännöllisesti lukemaani bloggaajaa, Hurina ja Veloena käsittelevät kirjoituksissaan ystävyyttä. Olen viime vuosina, L:n kautta saanut jonkin verran uuden tyyppisiä ystäviä, tai ainakin kavereita (Tutustuin L:n aktivistijuttujen kautta, mutta hänellä on kiinteä, kymmenen vuotta yhtä pitänyt "tavis"kaveriporukka, joiden juhlaristeilyä varten askartelin juuri kolme tekomahaa, aikovat pitää jonkun keski-ikäisyysperformanssin laivalla). Itse olen niin vahvasti kasvanut teinistä aikuiseksi (tai sinnepäin) vaihtoehto- ja hippiskenessä, että minulle oli jonkin sortin yllätys, että bileissä on liharuokaa. Tai että morsian ottaa itsestäänselvästi miehen sukunimen. Tai että ylipäätään edes mennään naimisiin (olen tosin menossa itsekin, mutta se ei liity tähän :). Pidän uusista kavereistani, vaikka en aina osaa bondata heidän kanssaan. Alan helposti ikään kuin typistää itseäni, näytellä streitimpää ja konservatiivisempaa kuin olenkaan. Tai en ehkä näytellä, vaan näyttää itsestäni konventionaalisempia puolia. Tiedän toisaalta, että homma on melko lailla turhaa, minulla on rooli sinä hipahtavana taiteilijatyttönä, joka ei ikinä nipota miehensä baarireissuista, vaikka kuinka yrittäisin istua jalat yhdessä ja puhua matalalla äänellä.

Sitten on näitä vanhoja, rakkaita ystäviä kuten Tampereen E. E on minua monella tapaa radikaalimpi, ja kyseenalaistaa usein niin perustavanlaatuisia uskomuksia, että itselle ei tulisi mieleenkään. Tunnen itseni joskus vähän pussyksi E:n seurassa, kun en ikimaailmassa lähtisi liftaamaan yksin halki Venäjän tai ajaisi päätä kaljuksi. Radikalismin/hippeyden ja "normaaliuden" välissä tasapainottelu on heijastamista ja vertaamista, aina. Ja täsmälleen oikean lokeron löytäminen vaikeaa. Vaikka toisaalta, lokerot hemmettiin.

Miten ystävyyssuhteet sitten muodostuvat? Jossain vaiheessa, kun jotakuta kivaa ihmistä on nähnyt tarpeeksi usein, alkaa huomata että HEI, me ollaan ystäviä! Joku yhteinen, hereä nauru tai luottamuksellinen keskustelu sen paljastaa. Suurin osa ystävyyssuhteistani muodostui pitkään erilaisten kansalaisaktivismi-proggisten kautta. Aloin irkata kuutisen vuotta sitten, koska moni ystävistäni irkkasi. Irkkasin, ja irkkaan edelleen suunnilleen samojen ihmisten kanssa samalla kanavalla. Olin siis näin ehkä hieman poikkeuksellinen irkkaaja, koska en aloittanut harrastetta uusien ystävyyssuhteiden etsimisen toivossa, vaan lähinnä vanhojen ylläpitämiseksi. Irkissä kyllä puolitutuista on parhaimmillaan tullut hyvinkin läheisiä ystäviä. Tapaan kaikkia irkkikavereitani, osaa hyvinkin usein, joten he ovat ensisijaisesti ystäviä, sitten vasta kanssairkkaajia.

Tämä bloggaus, itselleni suhteellisen tuore juttu, on tuonut uuden aspektin ystävystymiseen. Luin useita blogeja jo kuukausia ennen oman blogin aloittamista, ja kiinnostaviksi havaitsemieni blogien archivet kahlasin myös läpi. Tuntuu kiehtovalta ja hassulta tietää jostakusta vaikka mitä, ilman että on koskaan tavannut. Tulee mieleen "Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöissä" toistuva samastuminen ja bondaaminen kuvitteellisen henkilön kanssa. Paitsi että blogatessa ihmiset ovat ihan oikeasti olemassa. Haluaisin hirveästi ystävystyä joidenkin bloggaajien kanssa, tunnen (edelleen vihervaaralinjalla jatkaakseni) suoranaista sukulaissieluisuutta heihin. Muutamia bloggaajia tunnen ihan livenä ennestäänkin, kuten Matkalla:n ja Mikon. Jännää, miten etenkin Ulos itsestäänselvyyksistä-blogin lukeminen on avannut kyseisestä tytöstä ihan uuden ulottuvuuden. Noviisibloggaajana mietin, miten livetutustuminen noin käytännössä sujuu? Useat lembiblogistini ovat helsinkiläisiä, joten tapaaminen on käytännössä helposti järjestettävissä. Toisaalta minua jotenkin ujostuttaa kauheasti oma tungettelevuuteni, että vaikutanko ihan omituiselta väkisinbondaajalta ja pikku blogi-immeltä konkareiden joukossa jos yritän kauheasti ottaa kontaktia joihinkin ihmisiin? Toisaalta taas tuntuu, että on ihan sääli, ettemme ikinä tapaisi, niin samankaltaisilta ja ihanilta he tuntuvat. Olen nimittäin sosiaalisuuden tarpeestani huolimatta myös tavallaan vähän kaino ja yliherkkä kuulostelemaan/tulkitsemaan ihmisten tuntemuksia. Vaikka blogeja on ihanaa lukea, se ei riitä minulle. Haluaisin kuulla ihmisten äänen, nähdä heidän kotinsa, jakaa ajatuksia, ja vastavuoroisesti antaa itsestäni heille. Vaikka itse sanonkin, olen aika hyvä ystävä, ja jos olisin joku muu, voisin hyvinkin haluta tutustua minuun :)