Tissiliivit ja televisio

Kumma juttu, miten rintsikat hajoavat aina samalla tavalla. Kaarituki tunkee väkivalloin kankaan läpi joko kainalosta tai rintovälistä. Yritin tuloksetta paikata monia tandempipojani neulalla ja langalla, kunnes äiti neuvoi, että hommaan tarvitaan vankkaa kanttinauhaa. Mustissa rintseissä tämä ei ole mikään ongelma, mutta hienoimmat rintsikkani ovat heleän fuksianpunaiset. Lopulta löysin violetihtavan silkkinauhan pätkän, jonka taittelin kahtia ja kursin kiinni viininpunaisella langalla. Tulos on no.. ainakin käsin tehdyn näköinen. Kun tulin rintsikkaikään, äiti sanoi, että rintsikoiden kannattaa olla vaaleat, pitsittömät ja kaarituettomat. 14-vuotiaana ostin ensimmäiset mustat, kaarituelliset pitsirintaliivini ja samassa modessa olen pitäytynyt näihin päiviin saakka. Eilen, palkan kilahdettua tilille, lähdin shoppailemaan ihan vähäsen (pitäisi löytää juuri oikeanlainen ruskea salsahame, joka rimmaisi kellanoranssin, ruskeakirjaillun hellehippipaidan kanssa). Ostin mustavalkoisen mekon. Hylkäsin yhden päheän valkeapohjaisen paidan, koska minulla ei ole valkoisia alusvaatteita. Hetken harkitsin investoimista valkoisiin rintseihin, mutta totesin sen turhaksi pröystäilyksi, ja jätin paidan kauppaan. Perustelin toimintaani ekologisilla näkökohdilla (vaikka oikeasti en olisi vaan käyttänyt sitä valkoista paitaa, en osaa käyttää valkoista, meillä ei ole mitään valkoista paitsi juhlapöytäliina, jossa on edelleen suklaatahroja kahden vuoden takaisilta syntymäpäiviltä).

Lueskelin tänään Toivo Rautavaaran kirjaa Mihin kasvimme kelpaavat. Hurahdan siihen aina kevätkesällä. Tänään poimin horsmanversoja, jotka huomenna tarjoiltuvat side dishiksi nokkosjutun kanssa. Tarkoitus olisi pikimmiten metsästää muutakin villivihreää. Kirja on kyllä ihan huippu, jokaisen kasvin jokaisen osan hyötykäyttö on lueteltu tyyliin "puu puuteollisuuteen, kaarna hartsiksi, terhot rehuksi/kahvinkorvikkeeksi/lääkinnällisiin tarkoituksiin, lehdet säilöntään/teenkorvikkeeksi". Olen pikku hiljaa luopunut villivihreäteemeiningeistä. Vuosikaudet poimin ahomansikkaa, herukanlehtiä ja poimulehteä teetä varten. Silloin kun fermentointi onnistui, teestä tuli kohtuullista. Kun venäläisessä peltipuukissa helisee kuitenkin edelleen toissavuotisia mansikanlehtiä, tulee mieleen, kuinka mielekästä on kerätä teeaineksia. Haluan, että teessä on kunnon maku, etenkin kun olen luopunut sokerista, hunajasta ja muista makustimista. Mesiangervo tekee kyllä home made-teissä poikkeuksen etenkin tuoreena. Se on aivan jumalaista keijujen pitojuomaa.

Palsta on tuottanut lievää päänvaivaa. Vartsikan palsta oli ihana, tuuheiden marjapensaiden ja raparperin reunustama mustan mullan keidas. Rastaalan palsta on möykkyinen ja vetinen savierämaa. Olen suosiolla rajannut osan palstasta ei-käyttöön, koska en halua alkaa stressata ihanasta harrastuksesta, on tässä stressinaiheita muutenkin. Kosteudella on puolensakin, taivaansiniset, holtittomana ryöppyävät lemmikkimättäät ja erittäin vehreä ruohosipulikasvusto. Puutarhointi on pitkäjänteistä toimintaa, jossa kättensä jäljet näkee joskus vasta vuosien päästä. Kuten toissa keväänä, jolloin Vartsikan palstalla tervehtivät terhakan voikukkamaiset tupsut, jotka syksyllä nyhtääntyivät maan pinnalle metrisinä mustajuurina. Tai siemeninä kylvetyt valkosipulit, yhden kynnen maku vastasi kokonaista tassua tavallista valkosipulia.

Alun perin piti kirjoittaa televisiosta. Olin toissa viikonloppuna pikkuserkkuni J:n 30-vuotissynttäreillä. J:llä on käsintehtyjä keramiikka-astioita, kiva mies (joka sattuu olemaan myös ihkaeka poikaystäväntapaiseni sadan vuoden takaa, hassua kyllä), kaksi lasta ja hajuherneenversoja parvekkeella. J:n kodissa ei ole televisiota. L televisiovihaajana huomasi asian ensimmäisenä, ja puhuimmekin aiheesta Lostarissa. Lasten kasvattaminen televisiottomana on monella tapaa haasteellista. Naperoja ei voi sysätä kyttäämään muumeja, kun itse haluaa nukkua tai tehdä muuta omaa kivaa. Ihailen todella heidän päätöstään. Valtaosa Lostaripöytäseurueestamme oli vähintäänkin televisiokriittisiä (osalla lapsia). Eräs kotona lasten kanssa oleva äiti (se sama, jonka häiden 10-vuotisbileisiin olen pian menossa) mainitsi luopuneensa televisiosta, koska hänellä katselu ei pysy kohtuudessa. Vaikka televisio olisi kuinka pieni ja mustavalkoinen ja hankittu laadukkaiden dokkareiden katseluun, niin kuitenkin sitä lopulta katselee luokattomia tositeeveepläjäyksiä ja pelattavia mainoksia.

Itsehän siis elän, kuten mainitsin, televisiodissaajan kanssa. Alun perin, kun muutimme yhteen, vaatimus oli, ettei teeveetä sijoiteta olohuoneeseen (olohuoneen olemassaolo sinällään on tämän kämppätuurin luoma lyhyt mutta kaunis porvarillinen idylli, tulevassa kodissamme tuskin tulee olemaan mitään erillistä olohuonetta, huoneita tarvitaan niin paljoon muuhunkin kuin olemiseen, ja mitä muuta esimerkiksi sängyllä makailu on kuin OLEMISTA, itse tarvitsen ainakin toistaiseksi työhuonetta ja L haaveilee kirjastosta, hehe). No niin, jotenkin se televisio kuitenkin ajautui Lundiaan ruususohvaa vastapäätä. Töllötin on pieni ja istuu hyvin stereoiden viereen ja sitäpaitsi sen kuva on ihan paska.

Itse suhtaudun televisioon kriittisesti, mutta sen olemassaolo on kuitenkin tavallaan ihan kiva asia. Koen pystyväni hallitsemaan omaa teeveenkulutustani juuri sen pienuudella ja sijoitettelun ei-alttarimaisuuudella. Olen kuitenkin media-alalla, rakastan elokuvia ja liikkuvaa kuvaa jne. On myös paljon kotona tehtäviä, tylsiä mutta melko välttämättömiä hommia, joita esimerkiksi hauska Suomi-filmi ryydittää (tänään fiksailin kukkahamettani uuteen uskoon Kaivopuiston Reginan tahtiin, tosin sen raiskausyrityskohtauksen jälkeen leffa alkoi tuntua siinä määrin... vanhentuneelta, että huomio herpaantui).

Ehkäpä telsu on vähän samanlainen jutska kuin suklaati tai viinake? Paras olisi olla kokonaan ilman, mutta jos ei voi, niin kannattavinta on nautiskella kohtuullisesti. Mitä valinnaisuuteen tulee, digi-tv noin periaatteessa palvelee sitä tarkoitusta, käytäntö on tosin eri. Vanhemmilla on digi-tv, ja sieltä tulee jotain hemmetin peliohjelmia koko ajan. En aio ostaa sitä saakutan digiboksia, olenhan luddiitti (tässä tapauksessa), pimentyköön koko töllötin sitten.

Huomenna on H:n grillaus-synttärit Jollaksen halonhakkaajaidyllissä ja sitä ennen vielä Street Party. Ajattelin piipahtaa katujuhlassa, vaikka takana ovat ne vuodet, jolloin lähdin joka Reclaim The Streets-bussikuljetuksille, oli määränpää sitten Tampere tai Joensuu. Street Partyt olivat alun alkaen ihania (ja tavallaan kai poliittisempia kuin nykyään, vaikka symppaankin katutilan haltuunottoa, kaipaan sille myös syvällisempää sanomaa, eikä sellaista, että vallataan se sama katu vuodesta toiseen, kun se on lähellä Alkoa ja S-markettia). Tampereen Streetparty vuonna 98(?) on yksi valoisimpia aktivismimuistojani. 30 asteen elokuuhelle, katu täynnä iloisia tanssivia hippejä, lähimmällä Tofulinetuutteja myyvällä jätskikiskalla Streetparty-alennus, devil sticksejä, nousuhumalassa naturistin sisältään löytäviä anarkistejä jne. Myös Turun Street Partyt olivat ihania, kuten Matkalla ehkä muistaa :) Ah, nuoruus!