Olin viime viikolla peruskouluaikaisen ystäväni J:n kanssa eräällä loistavalla keikalla. Menimme sinne lähinnä siksi, että silloinen luokkatoverimme soittaa bändissä, mutta myös siksi, että itse tykkään kovasti kyseisestä musasta ja J ei ollut ennen kuullut sitä (ei-itseeni-liittyvien intimiteettijuttujen takia jätän bändin nimen mainitsematta). Keikka oli siis ihan mieletöntä elämöintiä, revittelyä ja transsinomaista rytmiä. Keikoilla tulee käytyä liian harvoin, ja etenkin kyseisen bändin keikoilla. Loppupuolella aloin tajuta teknobileiden viehätystä; yhteinen rytmi, tanssi, hikisyys ja hakkaavat valot vaivuttavat ryhmän kollektiiviseen transsiin, jossa yksilöllisyys hetkellisesti ja miellyttävästi katoaa. Kuulemma näitä tunteita voi ruokkia joillain päihteillä, mutta kyllä se nähtävästi onnistui selvinkin päin. Olen joskus ajatellut listata selvin päin saavutettavia päihdetiloja muistuttavia tapahtumia (tosin voin vain kuvitella ja luottaa lukemaani siitä, miltä useimmat huumetilat tuntuvat, oma päihdekokemukseni rajoittuu pilvenpolttoon, jonka lopetin sen jälkeen, kun sain ahdistuskohtauksen jäätelömakua kymmenistä vaihtoehdoista valitessa.) Esimerkiksi meressä uiminen navakan tuulen ja keskipäivän auringonpaisteen aikaan on varsin tajuntaalaajentava kokemus.
Ennen keikkaa juttelimme J:n kanssa tämän aiemmin mainitun, bändissä soittavan ex-luokkatoverimme kanssa. Hän oli yläasteella suuri rakkauteni ainakin kahden vuoden ajan, eikä tunne ollut yksipuolinen. Luonnollisestikaan mitään ei ikinä tapahtunut, ihastuskin näyttäytyi lähinnä molemminpuolisena piikittelynä ja mulkoiluna, kuinka huvittavaa näin jälkeen päin. Poika oli muuttunut paljon edukseen, oli ihan kiva vaihtaa kuulumisia. Tietty ylimielinen perusluonto oli kuitenkin selkeästi säilynyt.
Jo keikan aikana aloin pohtia paitsi omaa ihastusaikaani, myös ihastumisen mekanismeja laajemminkin. Olen pariin otteeseen havainnut tiettyä kaavaa omissa ihastumisissani: tunnen vetoa töykeyteen ja ylimielisyyteen, ärsyttävään elitismiin ja hienokseltaan tapahtuvaan alentuvaisuuteen. Samalla kun piirteet vetävät minua puoleensa, ne raivostuttavat minua. Näin seurustellessa ihastumisperäinen viehtymys on vaihtunut jonkinlaiseen älylliseen viehtymykseen töykeitä miehiä kohtaan. Haluan haastaa töykeän miehen väittelyyn, ja saada hänet myöntämään että olen oikeassa, ja samaan aikaan olla hänelle mieliksi. Freudilainen, eikä niinkään huono tulkinta, jonka olen itse itselleni esittänyt, pohjautuu omaan isäsuhteeseeni. Isäni on juuri kuvatun kaltainen mies. Olen luultavasti aina yrittänyt vakuuttaa häntä omasta fiksuudestani ja tiedoistani. Aktivistiaikoina paasasin usein erilaisista aiheista, joista olin ahminut tietoa, vaikuttaakseni perehtyneeltä asiaan, ja samalla vakuuttaakseni isän siitä, että minä olen oikeassa, hän väärässä. Yleensä vakuuttelu tyssäsi siihen, etten tiennyt jotain tilastoja tai vastaavaa nippelitietoa ollakseni tarpeeksi uskottava.
Töykeys tuntuu usein karisevan pojista iän myötä, kuten tässä luokkatoverini tapauksessa. Karinaa edesauttaa usein seurustelu ja muu sosiaalinen elämä. Muistan, kun tapasin ekaa kertaa nykyiseni (kauan ennen kuin aloimme seukata), pidin häntä ylemmyydentuntoisena snobina, jota oli heti pakko alkaa päästää liioista luuloista. Ensimmäinen kommunikaatiomme oli väittely (miellyin tämän takia heti häneen, ja myöhemmin opin tuntemaan hänestä ne muutkin puolet).Parhaimmillaan ylemmyydentunne laantuu aikuisissa pojissa lieväksi pidättyvyydeksi ja punnitsevuudeksi väittelyssä sekä riitojen ja muiden mekastavien tunnereaktoiden välttämiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!